HILJENTYKÄÄMME MUISTAMAAN

Pääsiäispuhe

Hiljentykäämme muistamaan.

Hän on laskettu hautaan, ihmisenpoika. Kaikki nuo käytännölliset toimenpiteet, jotka kuolema elämään jääneille tuo mukanaan ovat suoritetut loppuun. He pelkäsivät, etteivät saisi ottaa häntä alas ristiltä, maaherra kuitenkin antoi luvan. Onneksi oli tyhjänä uusi hauta, puistossa siinä lähellä. Ja niin he ostivat liinavaatteen käärivät hänet siihen ja kuljettivat tänne. Ja nyt hän lepää tuossa. Pitkästä jännityksestä uupuneina seisovat ystävät haudan ääressä. Siinä on se hurskas mies, joka odotti Jumalan valtakuntaa ja joka sitten kävi maaherran luona. Siinä ovat vaimot, jotka tulivat Galileasta ja jotka Golgatalla, taempana seisoen, seurasivat tapahtumain kulkua. Näin siis piti käydä. Eivät kuitenkaan he tätä uskoneet. Joku tahtoo vielä kerran avata vaatetta nähdäkseen Herran kasvot, koskettaakseen hänen runneltua kättänsä — viimeisen kerran. Mutta se hurskas mies muistuttaa heille, että kidutus toki nyt on ohi, tuska latonut ja hiljaisuus tullut. Totta, totta, nyt ei kukaan enää voi häntä panetella, pilkata ja kiduttaa. Tuntuu helpotukselta tietää tämä. Hurskas mies kehoittaa heitä kaikkia lähtemään pois, voivat vielä herättää huomiota ja houkutella vihamiehet tänne. Vaimoista tuntuu siltä kuin kaikki heidän rakkautensa, toivonsa ja uskonsa olisi koottu tähän hautaan — minne he täältä menisivät! Ulkopuolella on pimeää ja tyhjää ja siellä kotipuolessa muistuttaa joka askelen ala häntä. Tämä hauta on heidän kalleimpansa. Hurskas mies, ihmisenpojan ystävä, etsii päättäväisenä suuren kiven, ponnistaa kaikki voimansa ja vierittää kiven haudan eteen, sitten hän lähtee. Naiset jäävät vielä haudalle.

Muistot kulkevat siinä heidän silmiensä ohitse. He näkevät hänen seisovan keskellä viljapeltoa ja puhelevan opetuslapsille. Tai seisoo hän yksinään ja katselee kylväjää, jonka sormien lomitse jyvät putoilevat. Tai lähenee hän heidän matalaa majaansa, kumartaa ovessa päätään ja astuu sisään ja aterioitsee heidän kanssansa. Ja missä hän liikkuu, siellä on hyvä olla. Kuinka moni sai terveytensä, kun hän pani kätensä hänen päälaelleen! Ja tämän he vangitsivat, ruoskivat, surmasivat. Kuinka hän katseli ketoa ja iloitsi kukkasista ja heinistä, joita tuuli huojutteli. Kuinka hellästi ja rauhallisesti hän katseli lasta, jonka oli ottanut polvelleen. Kuinka hän helli vanhoja, sairaita, leskiä, orpoja. Kuinka hän asetti raivoavan meren. Hän olisi voinut asettaa vihollisenkin. Mutta hän ei tahtonut. Näin piti kai käydä. Ja kaikki nuo onnellisen ajan muistot häipyvät yhtäkkiä vaimojen silmistä ja viime päivien kauhunkuvat astuvat sijalle. Kuinka häntä pilkattiin, solvattiin, lyötiin, kidutettiin. »Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne… Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.» Ja sitten äärimmäisellä piinan hetkellä, kuolinkamppailussa: »se on täytetty!» On kuin nämä viimeiset sanat hetkeksi kuuluisivat yli kauhun. »Se on täytetty.» Mutta samassa palaa vaimojen sydämiin tuska ja heidän silmänsä etsivät hautaa. Se kätkee nyt kaiken, mikä oli heille rakasta ja pyhää. Minne he menevät: Herra on täällä. Ja kyynelet vuotavat ja rintaansa lyöden he rukoilevat. Hetket ovat pitkät ja raskaat, sydän täynnä surua ja palavaa tahtoa täyttää hänen käskynsä.

On jo tullut pimeä. Tähtien valossa erottautuvat kaupunginmuurit. Lehdetön kaktusryteikkö kiertää muuria kuivana ja täynnä okaita. Kuivana ja täynnä tuskaa polttaa heidän rintansa. Vihdoin etsivät he lievennystä siitä ajatuksesta, että he heti aamulla kokoavat hyvänhajuisia yrttejä ja tuovat tänne. Ja niin lähtevät he matkalle kaupunkia kohden ja ajattelevat haudan hoitoa.

Vuosisadoista on tullut vuosituhansia. Sukupolvi sukupolven perästä on mennyt hautaan. Niinkuin hiekkajyväset meressä on sammuneiden sydänten lukumäärä Mutta Jeesuksen Kristuksen kuolema on ehtymättä vuodattanut lohtua kuolinkamppailuihin. Hänen haudaltaan on ehtymättä loistanut valoa yli hautojen. Puistosta Golgatan lähellä soi muistojen humina yhä ja alati yli kaukaisten kalmistojen. Suuri on kalmistojen lukumäärä, sillä täynnä on elämä kuolleiden työtä ja kuolleita. Työ on jäänyt tänne, haudat ovat auenneet vastaanottamaan työntekijät.

Me hiljennymme ihmisenpojan haudan eteen. Kahdentuhannen vuoden jälkeen kutsumme, me Aatamin lapset, silmiemme eteen hänet, joka syyttömänä kulki elämän läpi. Me hiljennymme hänen kuolemansa ääreen ja kertaamme hengessä sanat: se on täytetty.

Me hiljennymme myöskin hautojen ääreen, joissa nukkuu oma syyllinen sukukuntamme. Me hiljennymme muistamaan edesmenneitä, jotka saivat turvata sanoihin: se on täytetty.

Me näemme ihmisparin tulevan korpeen ja alkavan aukoa tilaa auringolle. Me näemme kodin nousevan, lasten syntyvän. Me kuulemme heidän ensimmäisen parahduksensa. Me näemme kyntäjän raatavan pellollansa. Uskollinen eläin raataa hänen mukanaan, molemmat vuodattavat hikensä multaan. Me näemme rajuilman uhkaavan kotia ja viljapeltoa. Se menee ohi… Se pysähtyy tälle kohdalle ja tuhoaa kaikki. Me näemme ihmisen nousevan ihmistä vastaan, kansan kansaa vastaan. Me näemme vihan runtelevan ihmisrinnassa. Me näemme ihmisen kuolemanpelon, me näemme hänen kuolinkamppailunsa, me seuraamme häntä haudalle.

Siinä haudan partaalla kuuntelemme sanomaa hiljaisuudesta. Poismenneet puhuvat meille. Oma sydämemmekin puhuu meille. »Näin lasketaan kerran minutkin maahan, en tiedä koska. Millaista on elämä haudan takana? Kukaan ei ole sieltä palannut kertomaan. Monet ovat kysyneet, minäkin olen kysynyt. Mutta minä tiedän, että monet ovat uskon ja toivon tietä saaneet varmuuden siitä, että siellä vallitsee kirkkaus ja rauha.» Jotakin sentapaista tuntee sydämemme. Ja on kuin maan tomu olisi menettänyt painonsa ja autuus läpitunkisi meidät.

On vaikeaa tällaisten hetkien jälkeen palata maailmaan ja sen ikeen eteen. Täällä on tahriutuminen aina lähellä. Mutta hiljentymisen kautta sallitaan meidän kesken kuumeista työtämme päästä yhteyteen sen elämän kanssa, minne vainajamme ovat siirtyneet. Mikä voima onkaan tässä! Kuinka heikkoja olisimmekaan ajassa, jollei meillä olisi yhteyttä kaiken sen kanssa, mikä ennen meitä on siirtynyt hiljaisuuteen.

Mutta hautausmailla ja haudoilla jaetaan meille erikoisessa määrin hiljaisuuden lahjaa. Sentähden teemme viisaasti, jos pyhitämme hautausmaamme hellyytemme kautta Jumalan puistoksi. Niinkuin vaimot Kristuksen hautaanlaskemisen jälkeen heti ajattelivat haudan hoitoa, niin saamme mekin ajatella hautausmaittemme vaalimista.

<tb>

Kokonaisten paikkakuntien siveellinen taso voidaan arvioida sen mukaan, miten siellä suhtaudutaan hautausmaihin, onko paikkakunnalla naisia, jotka tuovat haudoille hyvänhajuisia yrttejä, onko miehiä, jotka nostavat kallistuvia aitoja, muistokiviä ja ristejä, onko nuorisoa, joka kokoontuu hartaaseen kaunistamistyöhön, onko lapsia, jotka äidin vierelle polvistuneina kitkevät rikkaruohoja ja noutavat vettä kukkasille. Kokonaiset paikkakunnat saattavat odottaa siveellistä nousua ja henkistä korotusta, jos ne rientävät täyttämään kallisarvoista velvollisuuttaan vainajien viimeisiä leposijoja kohtaan. Tämä kansalaisen ja kuolevaisen velvollisuus on samalla hänen onnellisimpia oikeuksiaan.

Me opimme haudoilla kotiseutumme, isänmaamme ja heimomme historiaa. Me näemme muistomerkkien muodoista sukupolvien kauneuskaipuun ja hellyyden tarpeen. Me opimme täällä ymmärtämään, mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista, mikä arvotonta. Yksikään hautakirjoitus ei itse puolestaan lausu: se on täytetty. Mutta sanat »tässä lepää» toistuvat askel askelelta, vakuuttaen meille, että maan vaeltajat ovat päässeet määränpäähän, saaneet laskea matkasauvan ja levätä. Joku omainen on, muistaen myrskyjä elämän merellä, piirtänyt rakkaansa hautatauluun: »lepää rauhassa» Täällä luemme: »minä olen ylösnousemus ja elämä» ja täällä: »minä olen pyyhkivä pois kaikki kyynelet teidän silmistänne.» Ja yli koko hautausmaan kuulemme syventyneinä sen muistoihin, sanat Golgatalta: »se ori täytetty» ja »Isä, sinun käteesi annan henkeni».

Senjälkeen hiljenee. Ei mitään voida lisätä, ei mitään ottaa pois. Kuolevan viimeinen tahto on sinetöity. Meidän kuollessamme murtuu sinetti ja me saamme vastaanottaa perintöosamme.

Lähestykäämme poismenneitämme, ajatelkaamme omaa elämäämme ja omaa poismenoamme. Hiljentykäämme muistamaan.