← Table of contents
Hiljentykäämme

HILJENTYMINEN

Reading edition

Ystäväni sanoo nykyajan suuren levottomuuden johtuvan siitä, ettemme osaa hiljentyä. Mutta se on yhtä suuri onnettomuus kuin jos menettäisimme hengittämisen taidon. Jollei unta olisi, jolloin me tiedottomasti hiljennymme, niin olisimme mennyttä. Ja ystäväni kertoo eräästä tunnetusta valtiomiehestä, jonka oli tapana joka päivä hiljentyä puoleksi tunniksi tahtonsa avulla tilaan, jolloin hän ei ajatellut mitään, ainoastaan kuunteli valtimonsa tykintää ja hengitti syvään avonaisen ikkunan ääressä. Tämän puolen tunnin hiljentymisen jälkeen oli hänen päänsä selkeä ja hänen mielensä hilpeä ja hän oli valmis kamppailemaan kaiken sen kanssa, jota valtiomiehen päivä on täynnä.

Myöskin muistelee ystäväni erästä lämmittäjää huvilaivalla — ystäväni on vain kerran elämässään ollut ulkomailla ja melkeinpä lienee tämä lämmittäjä tehnyt häneen syvimmän vaikutuksen. Keskellä huolettomien ihmisten vilinää astui lämmittäjä ulos mustasta kuilustaan, kalpeana, hiestyneenä, äänettömänä. Katseli Välimeren leppeää sineä, ei kuullut mitään, ei puhunut mitään, ainoastaan hengitti. Ja painui sitten taasen työhönsä.

— Me olemme onnettomat, rikkirevityt, kuumeiset ja rikolliset sentähden, ettemme enää osaa hiljentyä, selitti ystäväni. — Me olemme kadottaneet yhteyden Hiljaisuuden kanssa, jota uskonnolliset ihmiset sanovat Jumalaksi, niinkuin he myöskin sanovat hiljentymistä rukoilemiseksi. Hiljaisuutta ei toki pidä sekoittaa tyhjyyden kanssa. Ne ovat jotakin aivan päinvastaista. Hiljaisuus on täynnä näkymätöntä elämää. Vuosisatojen elämä on talletettu tähän Hiljaisuuteen. Vainajamme ovat Hiljaisuudessa alati läsnä. Jo ajallisuuden unessa lepäämme heidän luonaan, ja kesken kuumeista elämää saamme koneittemme äärestä kohota hengittämään jaksaaksemme taasen eteenpäin. Minä kutsun tätä kohoamista hiljentymiseksi ja katson tätä hiljentymistä suurimmaksi armolahjaksi, mikä ihmiselle voidaan antaa.

Se on niin yksinkertainen asia, etteivät ihmiset useinkaan kiinnitä siihen huomiota. Me astumme sen ohitse niinkuin vuosisatoja saatamme astua aarteen ohitse, joka on kätketty jalkojemme alle. Kunnes sitten kerran tulee hetki, jolloin sen löydämme. Usein löydämme sen äärimmäisen hädän hetkellä. Minä löysin hiljentymisen lahjan tällä tavalla.

Äitini oli minulle ylen rakas. En kohdellut häntä niinkuin minun olisi pitänyt, mutta rakastin häntä yli kaiken maailmassa. Rukoukseni illoin päättyi aina siihen, että Jumala antaisi minun kuolla ennen häntä. Olin matkalla, kun sain puhelimitse sanan, että kiirehtäisin kotiin, koska äitini oli sairastunut. Hätäännyin, sillä tiesin, ettei hänen ollut tapana turhien sairauskohtausten tähden hälyyttää ketään jättämään velvollisuuksiaan. Ettei minulta vain salattaisi pahinta! Eräällä asemalla astuin junasta, menin puhelimen ääreen ja koetin saada yhteyttä kotiin. Johto epäkunnossa! Niinhän aina sattuu juuri silloin, kun puhelinta enimmän tarvitsisimme. Otin auton ja lähdin ajamaan. Vauhti tyynnytti aluksi hermojani. Laskin, että voittaisin aikaa useita tunteja. Tulin siihen johtopäätökseen, ettei minulta toki salattu mitään, enhän ollut lapsi, minkätähden minulle ei olisi sanottu totuutta! Mutta tästä huolimatta jouduin levottomuuden valtaan, jommoista en ikinä ennen ollut kokenut. Niinkuin kipunat pimeässä kulkevat silmäimme ohi, niin kulkivat muistot äidistäni. Näin hänet sellaisena kuin hän oli tullessaan pienen vuoteeni ääreen lukemaan kanssani pientä rukousta. Usein nukuin kesken rukouksen sanoja ja äiti meni vuoteille, joissa muut lapset lepäsivät. Näin hänet arkisissa askareissa ja näin hänet valmistamassa matkalaukkuja, kun meillä lapsilla oli edessä retkemme kouluun. Kaikki tottelemattomuudet ja niitäkin pahemmat rikkomukset kulkivat mieleni läpi kirvelien ja pistäen, ja minä päätin, etten tästäpuoleen koskaan pahoita hänen mieltään. Kun nyt tulen kotiin, lankean polvilleni hänen eteensä, pyydän anteeksi kaikkea, ripitän itseni hänelle ja pyydän anteeksi. — Olimme viimeisellä sadan kilometrin taipaleella, kun täytyi pysähdyttää korjaamaan jotakin auto vikaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan lähdin kauppapuotiin maantienlaidassa soittamaan kotiin. Silloin kuulin ympärilläni puhuttavan jostakin, joka oli kuollut torstaina. En kuullut vainajan nimeä, mutta muistin silmänräpäyksessä, että juuri torstaina olin saanut tiedon äitini sairastumisesta. Nyt odotin vain tarkkaavana jotakin nimeä, joka voisi johdattaa minut perille siitä, kenen kuolemasta tässä oli puhe. Puhujat olivat maalaisukkoja, jotka kuljettivat kuormia asemalle ja olivat poikenneet ostamaan tupakkaa. He eivät maininneet mitään nimeä, puhelivat hitaasti, niinkuin vieraat ihmiset puhuvat heille yhdentekevistä uutisista — kuinka hyvin tämän kaiken muistan, jokainen pikkuesine tuossa kauppapuodissa, yksinpä siellä vallitseva hajukin on tarttunut mieleeni, ikäänkuin kaikki olisi siihen poltettu! Mistä lienenkään yhtäkkiä saanut sen voiman, että kylmästi sekaannuin asiaan, tein joitakin valmistavia kysymyksiä ja vihdoin kysyin, kuka on kuollut. Silloin sain vastauksen: no, se lehtori vainajan leski sieltä Lepolasta, se vanha lehtuurska. Ja minun sydämeni löi pari kertaa ikäänkuin tainnuttaen minut, mutta huuleni sopersivat jotakin miehille vastaukseksi ja minä viivyin vielä vähäisen, salatakseni heiltä kuka minä olin. Sillä sen minä tunsin, että minun piti saada yksin pitää tämä tietoni, joka tällä hetkellä oli ainoa, minkä omistin. Menin maantielle, kävelin jonnekin päin ja haukkasin ilmaa. Olin tukahtumaisillani. Sydämeni tykytti kuin paise. Kuollut, kuollut, minun äitini kuollut!

Jota lähemmäs kotia tulin, sitä enemmän valtasi minut aivan uusi tunne: minua pelotti! Minä tiesin että minun nyt täytyy nähdä äitini ruumiina. Jo tämä sana »ruumiina» kaamoitti. Entä jos kuolema on lyönyt häneen niin kauhean leiman, etten ikinä saa sitä silmistäni. En tahdo häntä ensinkään nähdä! päättelin. Tahdoin säilyttää hänet mielessäni elävänä. Ja minä tarrauduin kiinni muistoon hänestä sillä hetkellä, jolloin viimeksi hänet näin. Onneksi muistin hänet aivan selvästi sellaisena kuin näin hänen nojaavan portinpieleen, lähtiessäni kotoa viikko sitten. Vasta viikko, yksi ainoa viikko! Näin hän aina oli seisonut meidän lähtiessä matkalle, peitettyään meidät rekeen tai rattaille ja samalla syleiltyään meitä, lapsiaan. Sellaisena tahdon hänet pitää muistissani.

Miten kipeästi koskikaan mieleeni, kun seudut alkoivat olla niin tuttuja, että niihin liittyi muistoja yhdessäoloista äidin kanssa. Jokainen mäki, kukkula, tienmutka kiihdyttivät tuskaani, kunnes viljavainioiden takaa näkyi talo korkeiden koivujen lomitse. Puut seisoivat kuin vartijat, hiljaa, lehteä liikahtamatta. Kaikki tuntui oudon yksinäiseltä. Vaikken olisi saanutkaan surusanomaa, olisin varmaan nyt tietänyt, mitä oli tapahtunut. Vihdoinkin oltiin perillä — juuri siinä, missä olin nähnyt äidin viikko sitten. Mutta kaikki suunnitelmani menivät tässä nurin: hänen luokseen! oli ainoa ajatukseni. Ja minä sanoin sen sisarilleni, jotka kalpeina tulivat vastaan. He tyrskähtivät itkuun nähdessään minut, mutta minä tervehdin heitä nopeasti, pysähdytin heidät oven taakse ja valmistauduin yksinäni astumaan äitini luo. Hän oli nyt taasen kokonaan minun äitini, äitini, jota ikävöin. Kuitenkin tuntui ovikin tuossa edessäni, jonka takana hän oli, sinetöidyltä. Jäin seisomaan. Kuulin sydämeni lyönnit. Tuntui siltä kuin se olisi irtaantunut paikaltaan lähteäkseen lentoon. Se värähteli kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen eikä tiedä kohtaloaan. Vangitun pienuus, orpous ja kaipaus värisyttivät sydäntäni enkä minä koskaan ole ollut niin irti maasta kuin sillä hetkellä.

Tulin kuolinhuoneeseen. Seisoin hetken arkun jalkapäässä ja katselin äitini käsiä, jotka olivat rinnalla ristissä. Siitä kohosi katseeni pitkin valkoista vaatetta kasvoille. Sydämeni löi muutamia viimeisiä kovia lyöntejä niinkuin malmikello, jota aiotaan läpällään särkeä. Sitten hiljeni.

<tb>

Jälkeenpäin olen koettanut johdattaa mieleeni, mitä oikeastaan läpikävin. Mutta kaikki ilmaisumuodot ovat riittämättömät sitä kuvaamaan. Kaikki, mitä maailma oli antanut, rakkauden onni, nuoruuden ilo, puhumattakaan vähemmistä arvoista, meni tyhjäksi muutamien silmänräpäyksien rinnalla siinä kuoleman läheisyydessä. Vastaanotin hiljentymisen armolahjan ja pääsin Hiljaisuuden rajalle. Ja näin valon Hiljaisuuden maasta, missä Jumala asuu. Ja lepäsin täydellisessä ajattomassa hiljaisuudessa yhdessä äitini ja lukemattomien sielujen kanssa, jotka olivat ajan tuolla puolen.

Tämän hetken jälkeen, jota en mistään hinnasta antaisi pois elämästäni, katselin äitini armaita kasvoja enkä enää voinut itkeä. Eikä minun sydämeni enää lyönyt, vaan minä olin rauhallinen ja terve, ikäänkuin olisin pitkän sairauden jälkeen nukkumalla nukkunut itseni terveeksi. Tunsin todella terveyttä ja vapautta, jonkamoista en milloinkaan ole tuntenut, ja seurustelin äitini kanssa niinkuin olisin mieskohtaisesti tietänyt hänen olotilansa, josta pian pääsen osalliseksi itsekin. Tunsinko sen? Olinko käynyt kuoleman maassa? Olin käynyt rajalla ja nähnyt valon Hiljaisuudesta. Mutta joka kerran, vaikkapa silmänräpäyksen iäisyyden on tuntenut kasvoillaan tämän valon, hänelle ei elämä enää koskaan voi kokonaan pimetä. Maailman tuska voi hänet saartaa, hänen sydämensä tottelemattomuus voi tuottaa hänelle yllätyksiä, mutta hän on kerta kaikkiaan käynyt rajalla, minne näkyy kajastus Hiljaisuudesta ja aina hän etsimällä voi löytää sen tien pään, jolla sielun hiljentyminen tapahtuu ja täällä hän jälleen parantuu.

Hiljentyminen voi tapahtua monella muotoa, unessa, valveilla, keskellä työtä, keskellä synnintekoa, tähtitaivaan alla tai auringon nousussa. Kuitenkin on kuolema — sen läheisyys tai sen muistaminen — luonnollisin opastajamme vastaanottamaan hiljentymisen armolahjaa.

Kuinka korkeaksi käykään ajallisuus, kun siihen lankeaa valo kuoleman takaa, ja kuinka eloisaksi äärettömyys taaksepäin ja eteenpäin. Toisiksi muodostuu nyt arviointimme, pyrkimyksemme, halajamisemme. Hetken tarpeet ja välikappaleet ovat vain riittämättömiä vertauskuvia. Kaiken näkyväisen takana on näkymätön äärettömyys. Sellaiset käsitteet kuin terveys, pelottomuus, vapaus, pyhyys yhdessä muodostavat sen ilmansinen, joka säteilee kasvoillemme kuoleman maasta.

Ja ystäväni lausui tämän kaiken rauhallisesti, katsellen kauas eteensä. Vaikenimme pitkän aikaa. Sitten hän jälleen lausui:

Ainoa, mitä voin rauhattomille kanssaihmisilleni sanoa, on: oppikaamme hiljentymään!

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings