POHJALAISEN KANTELE
Reading edition
Lämpöselle Louna-maalle Pohjan mies on muuttanut, Antavaisen ilman alle Kodon uuden katsonut.
Lemmakas on laakso siellä, Laiho runsas loistava; Wisertäävät linnut vielä Tuhannella taidolla.
Mutta mieli pohjalaisen Isän-maan on muistava, Kankahan sen kaikuvaisen, Sulo suot ne kaukana.
"Soippas, kuulus kaunokaisin Wanha Wäinön kantelet!" – Walittaa se: "Oi, jos saisin Salot, sauhut entiset!
Hedelmillä herkku-suita Eipä Suomi suosita; Wiikunoita viinapuita Etpä nähdä siellä saa.
Mutta metsät, honka-loimat Suosittaavat sydäntän; Laulavat ne luonnon voimat Wirttä veikon virkeän.
Revon liekit liehuvilla Walkehilla välkkyvät; Paukkuvilla pakkasilla Järiseevät järvi-jäät.
Kumiseevat kuuset sorjat, Korpi jylhä kuntoa; Nuorukaisen sukset norjat Hihteleevät hangella.
Mäet pohjan mäntynensä, Härmä-helmet hiuksilla, Kutsuvat mun kestillensä; Heit' en henno unhohtaa.
Neito siellä nauru-huuli, Puna-poski, pulskea; Riemu-rinnat talvi-tuuli, Wilkku-silmät, virvottaa.
Lumi-puhdas Pohjan nainen, Raikas on sen rakkaus; Lempi miehen leimuvainen, Raitis on sen rohkeus.
Elävälle – empä tiedä Parempaa, kuin Pohjola. Eikä tuoni taida viedä Suodumpaan, kuin Suomen maa".
A. Warelius