VIII

Kun astiat oli korjattu aamiaispöydästä, Didier lähtenyt pelloille töihin ja Rolande »ruohostoon», Georgette otti kaapista kaksi sadan frangin seteliä, ja panematta edes hattua päähän ja mainitsematta lähemmin lähtönsä syytä hän virkahti ohimennen muorille:

— Lähden asialle kylään.

Hän ajoi Penin takaisin pihaan tämän yrittäessä lähteä mukaan ja taivalsi pölyistä tietä seuraten varjoaan, joka pakeni hänen edestään. Kello oli kolme. Aurinko paahtoi polttavana, ilma oli hehkuvan kuuma kuin palavan lieden ääressä. Vaaleankeltaisista vainioista kohosivat pähkinäpuut erillisinä, tiiviinä ryhminä, erottuen tummanvihreinä läikkinä taivaan porsliinin-sinestä.

Georgette joudutti askeliaan kylää kohti.

— Olette kävelyllä? kuului ääni virkkavan aivan lähellä.

Georgette säpsähti. Mies ja nainen olivat matkalla heinäniitylle, astellen äänettöminä maantien pientareella pölyssä harava olalla.

— Lähdin katsomaan Köyhän Cadet'n vaimoa.

— Niin! hänhän sai lapsen tänä aamuna.

— He ovat kuin kaniinit! nainen sanoi kohauttaen olkapäitään. Lapsia tulee kuin turkin hihasta, eivätkä vanhemmat ajattele, kykenevätkö hankkimaan heille ruokaa.

Georgette kulki ohi pysähtymättä. Saavuttuaan lähelle kylän taloja hän huomasi Cadet'n lapsiparven, joka yhä kierteli kerjuuretkellään. Hän joudutti askeliaan ja saavutti heidät.

— Missä isänne on töissä?

Tyttö viittasi kädellään taivaanrantaan päin:

— Tuolla.

— Missä tuolla?

— En tiedä.

Sitten hän muistaessaan aamulla saamansa kolikot purki käden käänteessä esille tietonsa huutaen:

— Catryn viinitarhassa, solatien päässä!

Georgette oli jo liikkeellä. Matkat ovat pitkät Sublaines'in ylätasangolla. Hän käveli pitkin harppauksin malttamatta pysähtyä vetämään henkeään. Poiketessaan sille polulle, jonka päässä päivätyöläinen, Köyhä Cadet, oli työssä, hän tunsi hikisen paidan tarttuvan ihoon kiinni, ja posket hehkuivat tulisina.

Solatie oli kaivettu matalahkon kummun poikki ajoliikenteen helpottamiseksi. Se oli sadeveden uurtama ja kivinen, pyöränraiteet olivat painuneet syvään sen pintaan, ja se kiemurteli kahden multavallin välissä, jotka olivat runsaasti kahden miehenmitan korkuiset, eikä sillä liikkuessaan nähnyt edessään eikä takanaan muuta kuin nuo korkeat heinän ja sinivatukkapensasten peittämät valliseinät ja päänsä yläpuolella taivaan. Se oli oikea rakastavien lymypaikka. Päivisin se aina oli tyhjä. Vain muutamat joenrannan asukkaat kulkivat sitä kautta mailleen.

Saavuttuaan tälle tielle Georgette höristi korviaan. Hän ei nähnyt hakemaansa miestä, mutta kuuli hänen kuokkivan jossakin ylhäällä.

— Cadet! hoi, Cadet!

Hänen täytyi huutaa miestä moneen kertaan, ennen kuin tämä kuuli hänen äänensä. Lopulta Cadet levähti työstään ja kuuli tieltä huudon… Georgette näki hänen tulevan multavallin laidalle hikisenä, paita auki reuhottaen.

— Tekö minua huusitte?

Ja hän lisäsi kohteliaasti:

— Päivää.

— Päivää, päivää.

— Ei ole varsin viileä ilma tänään, mies totesi maalaisten tavoin tahtoen näyttää siltä, ikäänkuin ei olisi kiireistä työtä, vaikka niin onkin asianlaita. Hän ajatteli, ettei Rousseaun nuori emäntä olisi tullut häntä hakemaan, ellei olisi välttämättä tarvinnut hänen apuaan.

Georgette ei vastannut miehen huomautukseen ilmasta. Silloin mies kysyi:

— Taitaapa teillä olla minulle asiaa?

He tarkastivat toisiaan, toinen alhaalta, toinen ylhäältä, tuijottaen suoraan toistensa silmiin.

— Minulla olisi pari sanaa sanottavaa teille, Georgette mutisi.

— Hyvä.

Mutta Cadet kynsi korvallistaan.

— Malttakaahan, lopetan työni parin minuutin kuluttua.

Oikeana tourainelaisena hän ei heti noudattanut naisen, ei edes näin arvokkaan talonemännän, tahtoa. Mies siis palasi työhönsä Georgetten jäädessä tielle odottamaan jyrkkään multaseinään nojaten.

Hän ei ajatellut mitään. Hän tiesi kuitenkin, mitä tahtoi, ja ettei hän palaisi kotitaloon, ennen kuin hänen tahtonsa olisi täyttynyt.

Muodon vuoksi päivätyöläinen vielä iski kuokallaan maan kamaraa muutaman kerran, hän kun oli utelias kuulemaan, minkälaista palvelusta nuori vaimo häneltä halusi. Yleensä hän kaihti raskasta työtä, ja rakastaen vapauttaan hän ei mielellään ryhtynyt pitkäaikaiseen urakkaan. Mutta hän tiesi myös, että Garou muori antoi työväelleen hyvää ruokaa. Sitä paitsi hän ajatteli palkkaa, joka hänelle tarjottaisiin työstä; ehkäpä hän saisi parikymmentä frangia, jotka olisivat kovin tervetulleet taloon, jossa kymmenen pientä nälkäistä suuta kärtti leipää lapsivuoteessa makaavan äidin ympärillä.

Viimein mies tuli näkyviin matkan päässä tiellä, jolle oli laskeutunut muutamia penkereeseen koverrettuja pykäliä myöten, jotka muodostivat siihen astimien tapaiset. Hän oli pukenut ylleen harmaat pumpuliliivinsä, mutta oli jättänyt ne napittamatta, niin että saattoi nähdä vyötäisiin asti hänen laihan, luisevan vartalonsa, joka oli punervien ihokarvojen peittämä ja hiessä ja pölyssä. Hänellä oli kuokka olalla; ja hänen länkisäärensä notkahtelivat jalkojen survaistessa kiviin, jotka pyörivät isojen rautanastaisten kenkien niihin potkaistessa. Jalkineista pistivät esiin luisevat, likaiset nilkat.

Georgette ei ottanut askeltakaan miestä vastaan. Hän odotti suorana, liinapusero kaulaa myöten napitettuna, posket punoittavina, mehevinä kuin kypsä hedelmä. Otsalle valuivat tuuheat hiukset, jokin suortuva sametinpehmeihin kulmakarvoihin asti, joiden alla ihanat, tummat silmät tuijottivat järkähtämättöminä ja ankaroina.

»Jumaliste! kaunis ihminen!» mies ajatteli innostuen.

Hänen oma vaimonsa oli jo koko lailla lakastunut monista synnytyksistään.

Cadet pysähtyi parin askelen päähän valmiina kuuntelemaan.

— Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, Georgette toisti.

— Tarvitaanko teille töihin?

— Ei! Ei tarvita töihin.

Georgette vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi, katse maassa:

Minulla on niin vaikea asia…

Mies ei vastannut, vaan odotti jatkoa.

Nähkääs, Georgette virkkoi äkkiä päättävästi. Minulla ei ole lasta, ja isoäiti on siitä vihoissaan. Hän uhkailee luovuttavansa tilan perinnöksi löytölapselle, jonka olemme ottaneet taloon.

— Minkäs sille voi? mies huomautti.

— Mutta minun täytyy saada lapsi. Se on välttämätöntä. Mutta en saa Didier'n kanssa…

Avomielinen tunnustus tyrmistytti kovin miestä, varsinkin kun tuo juro ja ylpeä nainen oli tehnyt sen sellaiselle vaivaiselle ryysymekolle kuin hänelle! Mutta se rohkaisi häntä samalla rupeamaan tuttavalliseksi.

— Kas vain sitä taitamatonta tomppelia!

Hänen pienissä sinisissä silmissään kiilui veitikkamainen välke. Mutta Georgettea ei naurattanut, ei sinne päinkään! Hän ei edes hymyillyt! Samassa mies häpesi leikinlaskuaan kuin säädytöntä epäkohteliaisuutta ainakin.

— Ei se ole hänen syynsä, Georgette puolusteli. Lääkäri on tutkinut meidät molemmat.

Ja hän lisäsi:

— Kenties kaikki aviopuolisot eivät sovellu toisilleen.

— Niin, mies virkkoi totisena, ehkäpä muutamat naiset ovat kuin kaniinit. Onhan muutamia naaraskaniineja, joille ei joka uroselukka kelpaa.

— Taitaapa olla.

Georgette oli taas hetken ääneti kaivaen kenkänsä kärjellä tien soraa ja kiviä. Sitten hän jatkoi:

— Niin minäkin uskon. Senpä vuoksi ajattelin teitä… ja koettaisin osoittaa kiitollisuutta… palveluksestanne…

Hän puhui nopeasti ääni kähisten, pyrkien kiireisesti sanomaan sanottavansa.

Mies karkoitti päästään ajatuksen, joka hänestä tuntui järjettömältä.

— Jos voisin vaivata teitä…

Georgette huomasi, ettei mies täysin tajunnut…

— Teillähän on neljätoista lasta, hän sanoi silloin.

— Hitto vieköön, se on meidän ainoa ilomme, eikä se maksa mitään!

Mies tiesi silti, että häntä moitittiin lapsilauman suuruudesta, ja se hermostutti häntä. Sillä noilla moittijoilla oli kodit ja konnut, setelipinkat kaapissa kangaspakkojen alla, viiniä kellarissa, kanoja karjapihassa, polttopuita enemmän kuin tarvitsivat ja taskut täynnä kolikoita, niin että he saattoivat lähteä kaupunkiin huvittelemaan juhlapäivinä.

— Toisilla on liiaksi, toisilla liian vähän, mies lisäsi syvämietteisesti.

Itsepintaisesti Georgette piti kiinni aiheestaan ilmaisten sen kautta rantain:

Mies, joka on neljäntoista lapsen isä, voi epäilemättä saada viidennentoista…

Mies ei uskonut korviaan! Hän oli sittenkin jo äsken aavistanut tätä. Kovin hämillään hän alkoi nauraa. Eipä silti, että hän olisi epäillyt kykyjään, mutta hän käsitti sentään rakkausasiat, sekä kevyet että vakavat, toiselta kannalta. Olihan hän nuorena poikamiehenä nauttinut rakkauden hurmasta naikkosten kanssa, niin kuin muutkin nuorukaiset. Mutta Rousseaun vaimon ehdotus tuntui hänestä mitä järjettömimmältä synniltä, johon häntä viekoiteltiin kylmästi harkiten kuin kaupantekoon.

Tuon köyhän päivätyöläisen sielu oli varmasti perin yksinkertainen, siitä ei ollut epäilystä! Mutta ei silti niin yksinkertaisen suorasukainen kuin Georgetten. Siinä piili hitunen runollisuutta, jopa häveliäisyyttäkin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, että hänen miehuuteensa vedottiin ja turvauduttiin tuolla tavalla.

Georgette vaistosi miehen vastustushalun. Hän kaivoi käsilaukustaan esiin toisen sadan frangin setelin ja pisti sen päättävästi päivä työläisen käteen. Mies vastusti hiukan, mutta oli jo joutunut tuon suuren rahan lumoihin. Hän näki ajatuksissaan kotona odottavat monet nälkäiset pienet suut, lapsivuoteessa makaajan ilon ja kaiken säästyneen vaivannäön, jonka tuo paperipala tuottaisi hänelle. Ja hän puristi seteliä pivossaan.

— No niin, hän virkkoi kömpelösti. Koska kerran niin tahdotte…

Hän heitti kuokkansa maahan. — — —

* * * * *

— Hys! Pois! Pois! sähisi ääni ylhäällä multavallin reunalla, aivan kuin jos joku olisi hätistänyt kanoja pois kielletyiltä teiltä.

Seurakunnan pastori, Sublaines'in kelpo pappirukka sattui kulkemaan ohi rippikoululapsineen, joita hän kävelytti aina torstaisin, pidättääkseen heitä huonoista leikeistä ja näpistelystä. Joku poikanulikoista oli ohikulkiessaan huomannut alhaalla tiellä Cadet'n ja Georgetten, toiset uteliaat olivat rientäneet katsomaan, samoin pappikin. Tämä sai lapset joutuisasti poistumaan ja seurasi heitä allapäin, aivan tyrmistyneenä siitä, että Georgette oli voinut hairahtua moisille poluille. Eipä hän olisi ikinä osannut ajatellakaan, että tuo ankaran siveä Georgette olisi pohjaltaan noin irstas! Tuo valkoinen karitsa oli saattanut viekoitella tuollaisen pahaisen miehen! Paheen vietti oli epäilemättä piillyt syvällä, kun ei siitä ollut aikaisemmin näkynyt pienintäkään merkkiä. Tämä ristiriitaisuus loukkasi kunnon pastoria syvästi.

Sitten hän ajatteli, että hyvä Jumala oli kieltänyt tuolta vaimolta lapsen, ja hän joutui sinä hetkenä suorastaan ymmälle; miten sen kiellon voisi selittää? Mutta olihan hän ilokseen kuullut, että François aiottiin ottaa Garoun taloon omaksi lapseksi ja että tämä teko, joka korvasi luonnon kitsauden, antoi orvolle äidin ja kutsui talon ylle Korkeimman siunauksen. François'n päästessä ensi kerran ripille hän, pappi, oli sanonut Garou muorille:

— Hyvä Jumala palkitsee sen teille!

Näinkö siis täyttyi hänen sielunpaimenena lampailleen lausumansa ennustus!

Ja hän alkoi rukoilla hiljaa itsekseen, poikanulikoiden salaa ilkkuessa hänen ahdistunutta ilmettään: »Herra, avaa avionrikkoja-naisen silmät näkemään rikkomuksensa kauheus! Herra, salli tämän tapauksen olla vain helvetin harhanäky, jonka tarkoituksena on koetella Sinun palvelijaasi!»

Hän karkoitti koko näyn tekemällä ristinmerkin.

Hänen takanaan rikostoverit erosivat melkein huomaamattomasti nyökäyttäen päätään toisilleen. — — —

* * * * *

Kun perhe kokoontui ilta-aterian ääreen, François loi Georgetteen pitkän katseen isoista, lempeistä harmaista silmistään. Tuo lapsen katse oli miettiväinen ja ihmettelevä, vakava kuin soimaus ja niin hellittämätön, että nuori vaimo lopulta virkkoi:

— Mitä sinä minua katsoa töllistelet?

Poika käänsi katseensa alas lautaseensa. Hän sulki kokemansa salaisuuden syvälle herkän sielunsa pohjalle eikä aikonut puhua siitä edes sisarelleen. Eiväthän muutoin Georgetten teot liikuttaneet heitä, orpoja, joita armosta pidettiin talossa. Mutta hänen ei enää tehnyt mieli nauraa eikä leikitellä isoäidin kanssa.

Didier oli pahalla tuulella, niinkuin yleensä aina viime aikoina. Vanhus kaihti pojantyttärensä katsetta. Rolande katseli tutkien ja murheellisena kaikkia koettaen arvata syytä, joka oli sulkenut heidän sydämensä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat aavistaneet, että uusi tulokas ilmestyisi maailmaan, heidän keskuuteensa, yhdeksän kuukauden kuluttua.

Sinä iltana Georgette ensi kerran avioliittonsa aikana oli kylmä miehelleen. Ja kun Didier loukkautuneena käänsi selkänsä vaimolleen, tämä koetti saada lohdutusta hänen vuokseen tekemästään suuresta uhrauksesta ja puolustella tekoaan suuren rakkautensa valossa.