VI

Taaskin kesäkuu säteili voitokkaana Sublaines'in laajalla ylätasangolla, jota vallitsivat vainioiden vaalea kulta ja taivaan sini. Pähkinäpuut levittivät tuuheita vihreitä lehvistöjään, ja ruohon mehevät samettinauhat reunustivat valkoisia teitä.

Kumartuneina vieretysten vakojen väliin Didier ja Georgette harvensivat turnipsintaimia. Ne oli kylvetty kimppuihin, jotta siemenet yhdessä jaksaisivat puhkaista kovan maakamaran. Myöhemmin täytyi nyhtää taimikimput irti ja jättää vain yksi taimi kuhunkin reikään. Tähän tarkkaan ja samalla hitaaseen ja vaivalloiseen työhön käytetään Tourainessa naisen kättä. Askel askeleelta aviopuolisot ojensivat vartalonsa, heti jälleen kumartuen.

Pellon laidassa, pähkinäpuun varjossa Jean Garou nukkui kuivissa heinissä Penin valppaasti vartioimana. Kaukaa pilkottivat valkoisina pienokaisen vaatteet ja maahan pistetyn oksan päähän pantu olkihattu, jonka äiti oli siihen asettanut suojaamaan lasta kärpäsiltä ja auringolta tai ehkä vain muuten hellyydessään.

Georgette oli avopäin auringon hehkussa, joka paahtoi hänen hiuksensa kuumiksi kuin hiilloksen ja poltti hänen niskaansa… Mutta hänestä tuntui hyvältä kärsiä pienokaisensa vuoksi, jonka olemassaolon hän siten tunsi voimakkaammin ja riippuvammaksi hänestä. Usein hän kääntyi katsomaan lapseen päin vaistomaisen tarpeen pakosta ja jäi hetkeksi seisomaan eksyen haaveiluun, joka oli vailla kuvia ja sanoja, ja ajatteli tuota ruumiinsa hedelmää, jonka hän oli luonut ollakseen äiti ja rakastaakseen sitä. Sitten hän tyytyväisenä jatkoi työtään… Didier ei kohottanut päätään, vaan uurastaen uutterammin työssään jätti hänet taakseen. Heidän molempien hahmot tuossa kirkkaassa valossa ja kauempana nukkuva lapsi muodostivat perheen pyhän kuvan.

Korkealla näkymättömissä viljapeltojen yläpuolella laulelivat kiurut pesiensä kohdalla. Aviopuolisoita ympäröi avaruuksien hiljaisuus, jonka täytti kasvien ja eläinten rakkaus, puhtaan ilman huumaus, joka laskeutui maan pinnalle ilmakehän neitseellisistä piireistä, missä ei yksikään elollinen elento hengitä. Tämä virkisti Georgettea ja Didier'tä. Se sai heidät unohtamaan, että he olivat ihmisiä, ja tuntemaan itsensä kiinnikasvettuneiksi maakamaraan.

Äkkiä he säpsähtivät.

— No eikö vähitellen taas tarvita apulaista perhettä lisäämään?

Purevan ivallinen miesääni palautti heidät surkean onnettomuuden todellisuuteen. He tunsivat hyvin tuon inhoittavan kiusanteon, joka Tourainessa on ammoisista ajoista kohdistunut petettyihin aviomiehiin, »aisankannattajiin», ivailunhalun, joka ehkä on periytynyt Rabelais'n ajoilta saakka.

Ohikulkija, maalainen niinkuin hekin, oli jo kaukana. He eivät edes kääntyneet katsomaan, kuka hän oli. Tuo ääni ilmaisi samaa ylenkatsetta, jota kyläläiset nyttemmin joka tilaisuudessa sinkosivat heille vasten kasvoja vähääkään kursailematta, Didier'n raukkamaisesta vaiteliaisuudesta ja Georgetten uhmasta rohkaistuneina ja saatuaan uutta yllykettä Boutet'n kostonhimossaan latelemista loruista.

He eivät sanoneet sanaakaan, vaan kääntyivät toisiinsa selin saatuaan jälleen tämän muistutuksen syyllisyydestään.

* * * * *

Ristiäispäivänä Georgetten suuri rakkaus oli kuollut. Niin kauan kuin Georgette oli luullut, ettei Didier tuntenut hänen rikkomustaan, jonka hän oli tehnyt auttaakseen miestään, hän oli rakastanut tätä entistään hehkuvammin, tietoisena sankarimaisesta uhrautumisestaan. Ylpeyden uhraaminen, mikä merkitsi kieltäymyksen äärimmäistä astetta, herätti hänen mielessään tietoisuuden, että hän oli ylittänyt aviovaimon velvollisuutensa. Tämä hiveli hänen jaloa sieluaan. Tuossa nuoressa naisessa oli sellaista alkuvoimaista, suuripiirteistä rakkauden uskoa, joka on ollut kannustimena Ranskan suurimmilla tyttärillä. Jos hän olisi elänyt Kaarle VII:n aikoina, hänestä olisi voinut tulla Jeanne d'Arcin veroinen nainen. Mutta kun hän oli nähnyt niin hehkuvan ja voimakkaan palvontansa kohteen pysyvän äänetönnä, vaikka toinen mies paljasti hänen häpeänsä, kärsien raukkamaisesti häväistyksen kieltämättä ja kostamatta sitä, tuon entisen palvelijan koko voitonhimo ja ahneus paljastui Georgettelle äkkiä kolkossa alastomassa rumuudessaan, ja syvä halveksuminen antoi surmaniskun Georgetten hartaalle kiintymykselle.

Boutet puolisoiden lähdettyä Didier oli kadonnut. Päivälliseen asti hän viipyi poissa, minkä Georgette ymmärsi hyvin. Eihän hän ollut voinut vaatia vaimoaan tilille Garou muorin läsnäollessa. Tämä ajatus salli Georgetten puolustaa Didier'n toimettomuutta asemamiehen syytäessä hänelle solvauksia vasten silmiä. Ehkä Didier oli tuntien arvonsa hillinnyt raivonsa, päästääkseen sen valloilleen joskus myöhemmin, kun ei olisi todistajia näkemässä eikä kuulemassa.

Mutta illalla, kun aviopuolisoiden huoneen ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, Georgette oli turhaan odottanut petetyn aviomiehen vihanpurkausta. Hän, Georgette, ei olisi suinkaan puolustautunut. Epäilemättä hän olisi, kun tuo viheliäinen tosiseikka, uskottomuus, olisi otettu puheeksi, luopunut taivuttelemasta miestään hyväksymään sen vaikuttimia. Georgette oli tottumaton selittelyihin eikä pystynyt erittelemään tunteita, jotka olivat saaneet hänet turvautumaan Cadet'hen, puhumattakaan siitä, että hän olisi ymmärtänyt Didier'n olevan osaltaan syynä tapahtumaan. Georgette olisi antanut tuomita itsensä, samoin kuin uskon uhrit ennen nousivat vastustelematta polttoroviolle. Silloin hänen nöyryytetty rakkautensa olisi loistanut entistään hehkuvammalla ja puhtaammalla liekillä, ja vaikka rangaistus olisikin ollut kohtuuton, hän olisi taipunut sen käden kuritukseen, joka lyödessään häntä olisi samalla antanut hänelle todistuksen rakkaudestaan, joka oli hänen, Georgetten, rakkauden veroinen. Ehkä hänen tutkimaton sydämensä silloin olisi kääntynyt Jumalan puoleen sanoen:

»Sinä tiedät, miksi niin tein».

Ja omatunto rauhoittuneena hän olisi elinkautisella kiintymyksellä sovittanut rikkomuksensa, jonka oikeaa laatua toiset eivät käsittäneet. Myöhemmin, kun he molemmat olisivat ehtineet vanhoiksi, hän olisi muistellessaan menneisyyttä vihdoinkin löytänyt ne sanat, jotka olisivat kyenneet saamaan puolison ymmärtämään; tai ehkä tämä itse olisi, huomatessaan tuon monivuotisen uskollisuuden, vaistonnut totuuden.

Mutta Didier ei sanonut mitään; hän luuli vaimonsa olevan huolissaan samasta asiasta kuin hän itse, nimittäin siitä, miten he saisivat säilytetyksi omistusoikeuden tilaan. Hän vain muutamin ylimalkaisin sanoin sadatteli Boutet'ta. Sen jälkeen hän ei koskaan puhunut asiasta, vaan pysytteli aina vaiteliaana tai äreänä. Ja hän sieti pelkurimaisesti naapurien loppumattomia viittauksia ymmärtämättä vaimonsa kylmyyttä ja luullen, että tämä oli asiasta yhtä mieltä hänen kanssaan. Eikä hän muutoin kiinnittänyt erityistä huomiota Georgetteen. Sillä eihän hänen vaimonsakaan ollut sanonut mitään, ei ollut moittinut miehensä raukkamaisuutta. Näin ollen Didier arveli, että hänen vaimonsa, samoin kuin hän itsekin, piti selittelyjä turhina ja vastenmielisinä. Georgetten koko kiintymys kohdistui nyt poikaan. Tämä oli kuin nouseva aurinko hänen synkistyneen elämänsä taivaan rannalla. Lapsi hallitsi hänen ajatuksiaan, sulostutti hänen tyhjiksi käyneitä hetkiään nuorella olemassaolollaan, jota hän, äiti, yksinomaan piti yllä. Pikku Jean oli hänen ilonsa, hänen ylpeytensä, hänen rikkautensa, hänen hyvityksensä ja turvansa.

Kuukaudet, vuodenajat kuluivat, ja niiden viehätyksenä olivat pienokaisen ensi hymy, ensi jokellus, ensi askeleet. Sen pieninkin edistys herätti ihastusta, sitten tämä edistys kävi äidistä liiankin nopeasti. Kun hänen täytyi vieroittaa lapsi, se suretti häntä. Lakatessaan nauttimasta äidinmaitoa Jean Garou samalla osaksi erosi hänestä alkaen elää omaa elämäänsä. Kun tuo pieni sielu toistaiseksi oli hänelle tuntematon, hän entistään kiihkeämmin kietoi sen huolenpitoonsa. Pienokaisessa herätti isän mykkä vihamielisyys pelkoa ja Garou muorin käyrä nenä, ilkeät silmät ja vajavainen puhe vastenmielisyyttä, minkä vuoksi hän turvautui yksinomaan äitiin, joka aina hymyili hänelle.

Vaikkei Didier sanoin ilmaissut pienokaista kohtaan tuntemaansa karsautta, se silti ilmeni hänen koko käyttäytymisessään. Siitä kuvastui selvästi hänen kylmyytensä »tungettelijaa», tuon pienen olennon kaikkia viehättäviä puolia kohtaan. Georgette ei loukkautunut siitä. Olihan lapsi siten täydellisemmin hänen omansa. Isän suhtautumisella pienokaiseen oli kuitenkin eri puolensa. Tämän kuolema olisi jälleen syössyt hänet siihen kammottavaan pelkoon, että hän voisi menettää omaisuutensa. Lapsen lievinkin sairaus sai hänet levottomaksi. Silloin hän viipyi kauan kumartuneena kätkyen yli ja oli ensimmäisenä vaatimaan, että noudettaisiin lääkäri. Mutta kun vaara oli ohi, hän entistään vihamielisempänä loittoni lapsesta suutuksissaan itselleen, kun oli tullut paljastaneeksi ajatuksensa.

Vuodet vierivät. Jean Garou oli viisivuotias. Hän oli lempeä ja soma lapsi, kasvonpiirteet hienot, silmät siniset kuin Sublaines'in kesäinen taivas, hiukset kultaiset kuin sen vehnävainiot. Ja hän oli onnellinen. Tuo onni oli itsekästä ja itsetiedotonta, niin kuin lapsilla ainakin, jotka tarvitsevat elämältä etupäässä ravintoa ja tuntevat ylintä iloa äidin sylissä ja joka päivä heidän silmilleen paljastuvasta maailman ihmeestä.

Talossa vallitsi näennäisesti rauhallinen ja sopuisa elämä. Ei kuulunut ainoaakaan riidan sanaa. Ei koskaan viitattukaan siihen, mikä oli tapahtunut. Garou muori vanheni ja kävi hiljaiseksi. Rolanden sijaan oli tullut kuusitoistavuotias palvelijatar. Mutta tämä ei osoittanut samanlaista kiintymystä perheeseen eikä levittänyt sellaista päivänpaistetta taloon kuin karkoitettu tyttö. Uusi palvelijatar, joka oli punatukkainen ja ontuva, oli käytökseltään julkea, ja hänellä oli uteliaat silmät, joilta ei mikään jäänyt huomaamatta. Hän vaati suurta palkkaa ja tahtoi olla vapaa joka sunnuntai-ilta, jotka hän enimmäkseen vietti tanssiaisissa, sillä vaikka hänen liikkaava jalkansa panikin kävellessä »ykskolmatta, ykskolmatta», se ei estänyt häntä menemästä Sublaines'ista Bléréhen eikä tanssimasta myöhäiseen yöhön. Mutta hän oli ahkera askareissaan, toimitti työnsä eripitkien jalkojensa tahdissa, ja hänen olonsa ruokapöydässä vapautti isäntäväen liian arkaluontoisesta keskustelusta.

Ulkoa päin perheen jäsenet näyttivät onnellisilta.

Tuo onnellisuus herätti pahennusta pastori Cruchet'ssä. Kulkiessaan kirkkonsa ja mehiläispesiensä väliä hän usein ajatteli tätä asiaa, joka aikoinaan oli herättänyt kylässä niin suurta melua ja jonka rankaisematta jääminen oli turmiollisena esimerkkinä muille.

Kuitenkin Georgetten tuon tapauksen jälkeen osoittama nuhteeton käytös, varmuus siitä, ettei hän enää ollut tavannut Cadet'ta — sillä heitä pidettiin tarkoin silmällä — ja Georgetten äitiys lohdutti kunnon sielunpaimenta. Silti asia jäi hämäräksi. Siinä oli ongelma, joka oli vaikeampi ratkaista kuin ilma-aaltojen sieppaaminen, jonka hänen käytännöllinen älynsä oli nopeasti tajunnut. Jos hän olisi kuunnellut juoruakkojen puheita, asia olisi heti selvinnyt. Mutta hän paheksui liiaksi panettelua kallistaakseen korvaansa sille.

Käsitellessään höyläänsä tai seurustellessaan ystäviensä mehiläisten kanssa hän toisinaan keskusteli tästä asiasta hyvän Jumalan kanssa:

— On ero syntien ja syntien välillä. Vaikka tuon naisen synti onkin kammottava, se ei kuitenkaan tunnu samanlaiselta kuin toisten rikkomukset.

Katsellessaan pitkää, kirkontorniin kiinnitettyä antennia, jota uudenaikaista koristettaan vanha pyhäkkö näytti ihmettelevän, pappi ajatteli edelleen:

— Onko kirkontornin syy, jollei antennin välittämä viesti ole mieltäylentävä? Ja kuitenkin itse se, nim. torni, näennäisesti puhuu. Luonnonihminen, joka suoraa päätä tulisi erämaasta, ei ollenkaan epäilisi sitä. Eikö voisi kuvitella, että syntien laita on joskus samoin? Ehkä jokin kaukainen asema määrää ne. Ehkäpä se, minkä silmäni näkivät tai minkä ainakin luulin niiden näkevän multavallien välisellä tiellä ja mikä on aikaansaanut kaiken tämän häpeän hälinän, oli jonkinlainen harhanäky, tavallaan kovaäänisen kaltainen, joka tosiasiassa on itsetiedoton ja viaton… Tiede ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Epäilemättä se ei koskaan sanokaan sitä… Eiköhän ihmisen tekojen vaikuttimien laita liene samoin? Anna hyvä Jumala palvelijallesi anteeksi, jos erehdyn! Mutta Georgette Garoun tapaus on epäselvä ja hämärä. Hän ei ole mustan lampaan kaltainen, päin vastoin; hän käyttäytyy kuin uhri, joka sovittaa toisen rikosta. Kuka tuo toinen on? Minun tehtäväni ei ole syyttää ketään eikä antaa synninpäästöä henkilölle, joka ei ole käynyt ripillä. Mutta kun Sinä, Herra, et lyö häntä rankaisevalla kädelläsi, rohkenen ajatella…

* * * * *

Kaksi vuotta kului vielä asioiden pysyessä suunnilleen ennallaan.

Sitten kerran koleana talviaamuna Garou muori kaatui äkkiä, kuin tammi, halvauksen tapaamana keskelle pihaa, jota pyyhki jäätävän kylmä länsituuli. Hän eli vielä muutamia tunteja, mutta oli menettänyt puhekykynsä, tuijotti ainoastaan pikku Jean'iin pitkään, ikään kuin olisi ollut tyytyväinen, kun häneltä jäi tuo poikanen, joka hänen kuoltuaan säilyttäisi maan suvun hallussa.

Pastori tuli antamaan hänelle armonvälikappaleet antaen hänelle samalla tietämättään synninpäästön hänen pojantyttärensä rikkomuksesta, josta vanhus oli alun alkujaan vastuussa. Georgette saattoi isoäitinsä kyyneltäkään vuodattamatta hautausmaahan. Vainajalta ei jäänyt jälkisäädöstä.

Ja aviopuolisot olivat nyt kolmisin poikansa kanssa.