I

Sublaines'in kylän asukkaat, jotka illan suussa istuivat mataloiden talojensa edustalla, herkesivät juttelemasta nähdessään heidän kulkevan ohi.

He astelivat hitaasti kotitaloa kohti palatessaan pienestä Quentins'n kylästä tervehtimästä sairasta, köyhää naissukulaista.

Georgette oli jo aamulla pukenut ylleen valkoisen morsiuspukunsa. Hän oli kulkenut tiellä heinäkuun säteilevässä auringonpaisteessa jäljessään iloinen, meluava hääsaatto, koko kylän väki, nuoret naiset kirjavan räikeissä puvuissa. Saatossa oli mukana myös se mies, joka nyt oli hänen aviopuolisonsa.

Määrin, kunnan esimiehen, edessä — joka myös oli talonpoikaissäätyä ja kymmenen kertaa Georgettea rikkaampi ja jonka pojan Georgette oli hylännyt — nuori nainen oli lausunut sen ratkaisevan sanan, joka liitti hänet lujasti toiseen. Monen mielessä tuo askel oli herättänyt paheksumista: olihan Georgette ottanut puolisokseen palvelijansa. Vaatimattomassa, alastoman näköisessä kylän kirkossa, joka tähän tilaisuuteen oli koristettu metsäkukkavihoilla ja kivilaatoille levitetyllä kuluneella matolla, Georgette oli polvistunut suorana, pää pystyssä, kirkonkellon kumeasti soidessa ja tärisyttäessä rakennuksen lakea ja lähettäessä kauas ympäristöön kauneimpia, helähtelevimpiä viestejään, aivan kuin Georgetten viereen polvistunut nuori, hintelä mies olisi ollut äveriään talollisen poika.

Georgetten toivomuksen mukaisesti oli aamiainen syöty kylän majatalossa, jonka julkisivussa komeili mustin kirjaimin maalattu nimi: Kahvila. Aterian aikana Georgette oli, ylenkatsoen vallattoman nuorison hillitöntä hilpeyttä, pysytellyt järkähtämättömän totisena, ja hänen sisäinen ilonsa kuulsi esiin vain hänen suurten, tummien silmiensä voitonvarmasta katseesta, joka syvänä hipoi etäisyyttä.

Ilta teki nyt tuloaan miellyttävän viileänä, ja Georgette nojasi miehensä käsivarteen, tuntien pikemminkin itsetietoista ylpeyttä kuin iloa ajatellessaan lähestyvää hääyötä, vaikka hän oli pysynyt koskemattomana, mikä on harvinaista Ranskan keskisissä maakunnissa. Hän kun oli kaikissa asioissa itsenäinen, hän oli pitänyt päänsä siinäkin kohden. Samoin hän oli valinnut elämäntoverikseen miehen, jolla ei ollut mitään, yksistään senvuoksi, että hän rakasti tätä. Ja kun rakkaus, todellinen, ainoa, vastustamaton rakkaus on Tourainessa vielä harvinaisempaa kuin hyveellisyys, seurattiin nuorta avioparia katsein, niin kauan kuin heidän rinnakkain etenevät hahmonsa saattoi erottaa tiellä, joka kylän keskipaikoilla teki äkkimutkan.

Kukaan ei kuitenkaan pyrkinyt ilkkumaan: olihan nuoren vaimon vakaumuksellinen ylpeys siksi kunnioitusta herättävää. Pikemminkin kyläläisten silmissä kiilui kateus. Joku mutisi: — Onpa ollut sillä miehellä onni matkassaan!

Georgettesta ei sanottu mitään, sillä kaikki tunsivat sisimmässään salaista kunnioitusta tuota karskia, itsepäistä ja siveää naista kohtaan, niin että soimaukset ja moitteet raukesivat itsestään.

Tien tomussa leikkivät lapset kavahtivat ylös hänen lähestyessään ja huusivat:

— Nuori emäntä tulee!

Tuossa syrjäisessä kyläpahasessa, joka oli loitolla rautatiestä ja sivistyneen maailman ylellisyydestä, oli valkoinen satiini mieltä jännittävä nähtävyys. Tenavat juoksivat luo ojennellen käsivarsiaan. Mutta Georgette käveli edelleen kääntämättä päätään, vilkaisematta vanhempiinkaan henkilöihin, jotka olivat nähneet hänet pienestä pahasta. Se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi pöyhkeillyt turhamaisten ja kiemailevien naisten tavoin, jotka ylpeilevät uudella puvullaan. Hänen onnensa vain sai hänet unohtamaan kaiken muun. Tuonnempana kohtasivat häntä samanlaiset hämmästyneet ja miettiväiset katseet, samanlaiset lasten ihmettelevät huudahdukset.

Georgette oli kookas ja sopusuhtainen, ja hänellä oli pitkät jalat niin kuin Botticellin kuvaamilla naisilla. Vartalosta ja kasvoista päättäen häntä olisi voinut luulla kaksikymmenviisivuotiaaksi, vaikka hän oli vasta täyttänyt kahdeksantoista. Tuuheat, ruskeat kulmakarvat, jotka turkisnauhan kaltaisina kaareutuivat hänen tummien silmiensä yllä, saattoivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän todellisuudessa oli. Mutta hänen karski ulkonäkönsä johtui ehkä yhtä paljon hänen luonteestaan kuin matalasta otsasta, jolle tuuhea tukka valui kähäränä. Hänen poskiensa rusotus muistutti Tourainen viinien vaaleaa punaa. Mies oli lyhyenläntä. Hänellä oli vaalea, kauranhelpeiden värinen tukka, hienot kasvonpiirteet ja vaaleat silmät. Hän oli hintelä ja kärsivän näköinen kuin ainakin ihmiset, jotka ovat kokeneet kovaa lapsuudessaan ja joihin on syöpynyt monen sukupolven kestävän, kuluttavan vaivannäön ja puutteen leima.

He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan, sillä heidän ajatuspiirinsä oli ahdas. Nuori aviomies kätki varovaisen ja ujon sielunsa pohjalle sen suuren arpajaisvoiton aiheuttamaan ilon, joka ei taivaan armosta sattunut hänen osalleen, sillä hän itse ei ollut tehnyt mitään ansaitaakseen sen. Pitkin päivää nauttimiensa ryyppyjen huumaamana hän ajatteli haltioituneena tiluksia, joiden omistaja hän oli ollut kello kymmenestä saakka. Väsymättä hän yhä uudelleen luetteli mielessään pellot, metsän, molemmat viinitarhat, talon rakennukset, navetan sekä kahdeksan lehmää, hevosen ja aasintamman, uuden riihen ja viinikellarin täysine omena- ja rypäleviinitynnyreineen. Tämä tuotti hänelle tyhjentymätöntä tyydytystä, vaikkei hän tahtonut osata uskoa kaikkea todeksi. Se tietoisuus, että hän nyt oli äveriäs talonisäntä, sai hänen koko olemuksensa ylpeydestä värähtelemään. Hänen henkilössään sai kokonainen köyhien esi-isien sarja ikäänkuin korvauksen kärsimyksistään. Tuon kauniin nuoren naisen omistamisen herättämä tyydytys oli vasta toisella sijalla.

Georgetten katse hipoi yhä etäisyyttä uhoten synnyinseudulle sen rakkausonnen ylenpalttisuutta, joka sulki hänet voimakkaaseen syleilyynsä.

* * * * *

Tämä hänen onnensa oli hänen oma aikaansaannoksensa, ja hän oli siitä ylpeä kuin voitosta konsanaan. Olihan hänen täytynyt kestää ankara taistelu äidinäitinsä, vanhan Garou muorin kanssa, joka olisi toivonut omaisuutensa karttuvan ulkoa tulleesta lisästä ja oli raivoissaan, kun näkikin sen siirtyvän nuoren miehen käsiin, jota tosin ei voinut moittia mistään, tämä kun oli nöyrä, hiljainen ja työteliäs, mutta jolla ei ollut pennin pyörähtävää eikä edes sukulaisia, joilta olisi voinut joskus vielä periä.

Georgette Garoun vahva puoli oli ollut se, että maatilan koko tulevaisuus oli hänen varassaan. Hänen isänsä oli kuollut neljätoista vuotta sitten, kesken kiireimmän elonkorjuun, ruttokärpäsen puremaan. Haavaa ei hoidettu ajoissa, lähin lääkäri asui seitsemän kilometrin päässä kylästä, eikä isäntä vaivautunut lähtemään liikkeelle kiireimpänä työaikana. Georgetten äiti, keimaileva, käsiään arasteleva ompelijatar, joka ei ollut mieltynyt maatöihin, meni vuoden kuluttua uusiin naimisiin Quentins'in kylästä kotoisin olevan miehen kanssa ja houkutteli tämän muuttamaan Parisiin.

Samoin kuin monet nuoret miehet, joita houkuttelevat helpompi, kahdeksantuntinen työpäivä ja kaupunkilaiselämän viehätykset, siirtyi Georgetten isäpuoli kaupunkiin ja sai serkkunsa suosituksesta kantajan toimen Orsayn rautatieasemalla.

Pikku Georgette alkoi parkua, kun puhuttiin, että hänen oli seurattava mukana kaupunkiin.

— En tahdo lähteä pois isoäidin luota! Minä tahdon jäädä Sublaines'iin!

Hän tarrautui kiinni muorin hameeseen, potki ja huusi, niin että kuului pappilaan asti.

Päätettiin antaa tytön olla, ja tämä päätös ratkaisi asian kaikkien mieliksi. Kaikki olivat tyytyväisiä, niin hyvin Garou muori, joka piti Georgettea suvun jatkajana, kuin isäpuoli, joka ei ollut kovinkaan halukas ottamaan elätettäväkseen itsepäistä tyttölasta, jopa äitikin, joka oli saanut liinavaatevaraston hoitajattaren toimen Grand Hotelissa ja jolle kuusivuotiaan lapsen olo yksin kaupunkiasunnossa olisi ollut hankalaa.

Georgette siis pysyi yksin uskollisena Garou suvun maatilalle. Jottei tämä siirtyisi vieraisiin käsiin, oli välttämätöntä, että hän menisi naimisiin ja saisi perillisiä.

Georgette oli viisitoistavuotias, kun Didier Rousseau tuli taloon palvelukseen. Kun hän oli täyttänyt kuusitoista, hänessä syttyi niin kiihkeä rakkaus tuohon nuoreen mieheen, että se tuntui hänestä kyllin voimakkaalta kestämään koko elämän ajan. Ja kursailematta hän ilmaisi tunteensa Garou muorille. Tämä suuttui silmittömästi.

Georgette selitti:

— Jollette salli minun ottaa häntä, en mene ollenkaan naimisiin.

Sen enempää hän ei puolustanut päätöstään. Isoäiti vastusteli hyvin tietäen, että nuori nainen aina menee miehelään, varsinkin jos hän sattuu olemaan seudun kaunein tyttö ja tarpeeksi varakas herättääkseen toiveita useammassa kuin yhdessä miehessä. Mutta Georgette hylkäsi kaikki naimatarjoukset yhtä vastustamattoman tarmokkaasti kuin jos olisi karkoittanut koiran piiskanläimäyksellä.

— Minä tahdon Didier'n enkä huoli kenestäkään muusta!

Kaikkein merkillisintä oli se, ettei hän edes ollut kysynyt Didier'n omaa mielipidettä. Ei hän liioin ollut sanonut tälle rakastavansa häntä. Hän puhui asiasta toisille Didier'n kuullen, joka hymyili vaieten, hyvin tietäen, ettei voinut toivoa omakseen tuota komeaa neitoa eikä hänen omaisuuttaan. Vaatimattomuutensa ja varovaisuutensa ansiosta hän sai jäädä entiseen paikkaansa. Garou muori ei uskaltanut erottaa miestä, kun tiesi, että naapurit kadehtivat häntä tuon kunnon palvelijan vuoksi. Kymmenen taloa olisi ilomielin ottanut hänet palvelukseensa, joten hän olisi joka tapauksessa jäänyt asumaan seudulle. Nuori mies oli raitis ja pidättyväinen ja teki työtä kahden puolesta. Talon etu painoi enemmän vaa'assa kuin muorin omat tuumat. Lisäksi hän toivoi, että Georgette lopulta väsyisi. Taistelua kesti kaksi vuotta. Mutta sitten tyttö selitti äidin äidilleen:

— Minä muutan tästä asumaan äidin luo Parisiin.

Sitä hän ei kyllä ollenkaan ajatellut. Mutta muori säikähti ja myöntyi.

* * * * *

Talot loppuivat äkkiä tien molemmin puolin. Silmien eteen aukenivat keltaiset, tuleentuneet viljapellot. Polttava aurinko oli paahtanut niitä päivät pitkät. Nyt ne iltaviileässä tuoksuivat suloisesti kuin lämmin leipä.

Tila oli puolen kilometrin päässä kylästä valtatien varrella, joka painuu toisella puolen Cher-joen laaksoon, toisella taas kohti etäisempää Indre-virran alankoa Sublaines'in kylän halki. Kun nuori pari oli ehtinyt aivan lähelle kotitaloa, lähti poikanen, joka oli seissyt tähystelemässä keskellä tietä, juosta livistämään huutaen:

— Nyt he tulevat!

Mutta kun heidän piti poiketa pihalle kotitalon portista, he huomasivat seurakunnan kirkkoherran tulevan tiellä heitä vastaan. Hän palasi katsomasta mehiläispesiään, jotka, hän oli asettanut viljelemättömälle maatilkulle. Hän harjoitti mehiläishoitoa myyden sekä hunajaa että mehiläisparvia kartuttaakseen niukkoja tulojaan.

Pappi oli vilkas, lyhyt ja hintelä mies, jonka silmät hohtivat vilpittömyyttään pyöreistä kasvoista. Erinomainen sielun nuorekkuus loi häneen nuorukaisen näköä, vaikka harvat, ohimoilta esiin pistävät valkoiset hapset ilmaisivat hänen olevan viidenkymmenen korvilla. Uhkuen toiminnanhalua ja saamatta riittävästi tilaisuutta kuluttaa tarmoaan kolmensadan sielun suuruisen seurakunnan hoidossa hän harrasti tieteellistä työskentelyä ja konesepän askartelua. Autojen alkuaikoina hän kyhäsi oman auton, merkillisen, rämisevän ja kalisevan rakkineen, joka herätti kylän kunnon asukkaissa sekä hilpeyttä että ihailua. Hän oli niin ikään onnellistuttanut kylää ensimmäisellä radiolla. Piirikunnan pääpaikasta, jopa kauempaakin saapui uteliasta väkeä hänen pappilapahaseensa tutustumaan tähän ihmeeseen. Sittemmin hän hommasi radioita lähikyliin virkaveljilleen.

Tämä sielunpaimen rakasti lampaitaan, noita yksinkertaisia sieluja, joiden myötätunnon hän oli voittanut hyväntuulisuudellaan. Lisäksi heissä herätti kunnioitusta kirkontorniin asetettu pitkä antenni, joka ilmasta sieppasi soiton sävelet aivan kuin noitakeinolla. Hänen ihailtavia ominaisuuksiaan oli vielä väsymättömän uuttera askartelu, hän kun alati laajensi hengellisen toimintansa alaa, opastaen torstaisin rippikouluoppilaitaan ja rientäen avuksi kokoamaan eloa ja heiniä katokseen ukonilman uhatessa. Kun kerran syttyi keskellä yötä vaarallinen tulipalo, joka oli vähällä tuhota koko kylän — Sublaines'issa ei nimittäin ole vettä muualla kuin syvissä kaivoissa, joista se ennen pitkää loppui — pappi ilmestyi vaarallisimpaan paikkaan talon harjalle levittäen kaameiden liekkien ja tukahduttavan savun keskellä märkiä vaatteita viereisen talon päädyn suojaksi. Hänet tunnettiin kauhtanastaan. Tätä tapausta ei unohdettu. Mutta voi! Tourainen asukkaat ovat epäkirkollisia ja löyhätapaisia, ja vaikka Sublaines'in seurakuntalaiset kunnioittivatkin kirkkoherraansa, he eivät välittäneet vähääkään hänen saarnoistaan. Enimmät miehet olivat epäuskoisia, ja nuoret tytöt rikkoivat siveyskäskyjä.

Pappi rakasti siis kristillisellä rakkaudella erityisesti Georgettea, karskia ja taipumatonta tyttöä, joka oli säilyttänyt hyveellisyytensä eikä ollut solminut avioliittoa aineellista etua tavoitellen. Tämän päivän aamuna hän oli vihkinyt Georgetten osoittaen sydämellistä sielunpaimenen hellyyttä. Rakkaus, jota Georgette teeskentelemättä ilmaisi tuntevansa puolisoansa kohtaan, ihastutti pappia. Hän arveli tätä enteeksi kauniille ja suoralle elämäntielle, jonka hän aikoi pysyttää kristillisenä. Nuoren naisen jurous ei tuntunut hänestä lainkaan vastenmieliseltä. Ovathan juuri yksinkertaiset lähimpänä Jumalaa!

— Olet siis iloinen? pappi sanoi tultuaan likemmäksi.

Kun Georgette ei vastannut, hän kun ei ollut lainkaan taipuvainen ilmaisemaan tunteitaan ja ehkä ujosteli hengenmiehen viatonta katsetta, pappi jatkoi vilkkaasti:

— Ei pidä hävetä! Sinulla on oikeus olla onnellinen. Se on velvollisuutesikin.

— En minä häpeäkään!

— No niin, se on oikein.

Sen pitemmälle ei keskustelu jatkunut. Poistuessaan pappi sanoi:

— Hyvä Jumala siunatkoon teitä, lapseni!

Hän alkoi ripeästi astella pappilaan päin, yhä mielessään siunaten heitä ja toivoen heille pian ja lukuisasti jälkeläisiä.

Aviopuolisot tulivat pihaan ruostuneesta rautaportista, joka oli varhaisesta aamusta asti ollut selkosen selällään ja jonka Didier tapansa mukaan sulki. He kulkivat asuinrakennuksen päädyn ohi. Talo oli yksikerroksinen, hyvin vanha. Ulkoportaissa oli kolme matalaa epätasaista, reunoista kulunutta astinta. Pihan yhdessä laidassa oli navetta, talli ja vaja, jossa säilytettiin ajoneuvoja ja maatalouskapineita. Perällä olivat kellari ja viininpuserrushuone viileässä siimeksessä, jonne aurinko ei koskaan päässyt paistamaan. Uusi, avara ja korkea, tiilikattoinen riihi sulki näköpiirin länteen päin, ja asuinrakennuksen vastakkaisella puolella suojasi matala pihamuuri vihannoivaa keittiökasvitarhaa.

Piha, joka oli aamulla lakaistu puhtaaksi, oli taas täynnä kanojen likaa, jota tarttui Georgetten silkkikenkien anturoihin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Eiväthän nämä komeat pukineet liittyneet maatalon tärkeään, jokapäiväiseen elämään, eikä niillä enää ollut merkitystä, hän kun ei enää koskaan aikonut ottaa niitä ylleen.

Navetasta, jonka ovi oli auki, kuului kahinaa lehmien nyhtäessä heiniä häkeistä ja maidon lorinaa sen valuessa kiuluun, niin että astian metallilaidat soivat. Ulkoseinää vasten painautuneena, käsivarret hajallaan kuin lepakolla, seisoi pieni poika François, aivan kuin eksyneenä ylenpalttisen runsaalla mitalla tehdyn uuden pukunsa avaruuteen, hymyillen hullunkurisesti Georgettelle ja Didier'lle. Kun nämä olivat ehtineet pojan kohdalle, sai navetasta kuuluva kiivas kiista heidät pysähtymään.

Kimakka naisääni huusi:

— Kyllä te voisitte antaa niistä meille muutamia, kun itse saatte ne kanoilta ihan ilmaiseksi! Parisissa kiskotaan kananmunista ja kaikesta muustakin häpeämättömän huikeat hinnat.

Pitkä, epäselvä mutina kuului vastaukseksi tähän huomautukseen.

Kimakka ääni jatkoi:

— Vai olisi minun pitänyt jäädä kotiin… Sitä kai tarkoitatte?… Oliko kenties minun syyni, että miesparkani kuoli? Epäilemättä minun olisi pitänyt jäädä tänne. Tyttäreni mukana olisi kaikki tämä joutunut minulle. Georgetten naimisiinmenosta puhuen… mieletöntä soimata minua siitä. Syyttäkää itseänne! En minä ole toimittanut heitä yhteen. Tiedättehän itse liiankin hyvin, ettei Georgette välitä vähääkään minun neuvoistani. Jos hän olisi noudattanut minun tahtoani, hän olisi lähtenyt kanssani Parisiin. Hän olisi ansainnut rahaa minulle… Teinpä aika tyhmästi, kun jätin hänet teille. Kyllä olette osannut käyttää sitä hyväksenne. Eikä puhettakaan siitä, että korvaisitte uhraukseni minulle! Kitsastelette vain kaikessa, ikään kuin minä en olisi hänen äitinsä!

Garou muori tuli nyt äkkiä navetasta, täysi kiulu kummassakin kädessä. Hän oli kookas, roteva, ruskeaihoinen vanhus, jonka isoissa, mustissa silmissä oli häijy katse. Kyömynenä pisti esiin valkoisen myssyn röyhellettyjen reunojen välistä, joka oli jäykillä nauhoilla köytetty kiinni leuan alle. Nähdessään nuoren parin hän tuli huonolle tuulelle ja purki kiukkuaan poikasen niskaan:

— Mitä sinä siinä seisoa töllötät uusissa vaatteissasi? Ota edes esiliina eteesi! Älä luule, että ostan sinulle uuden puvun, kun pääset ripille! Ja ala laputtaa siitä hakemaan sisartasi! Missä se Rolande letukka viipyneekään?… Kattakoon pöydän. Kun tällä tavoin vetelehditään, niin kaikki tyyni viivästyy.

Muorilla oli vika kitalaessa. Hän lausui sanat epäselvästi, syösten ääntiöt nenän kautta, ja oli aina äkeissään, kun ei ääni tahtonut totella hänen tahtoaan.

Poika livisti puutarhaan, ja muori katosi asuinrakennukseen.

— Lähdenpä tästä katsomaan hevosta, Didier sanoi hellittäen vaimonsa käsivarren.

— Ei tarvitse. Olenhan minä jo täällä hevosta hoitamassa, kuului miehen ääni vastaavan tallin perältä.

— Rolande! Rolande! huuteli poika jo etäällä.

Illan tyvenessä hänen kirkas äänensä kohosi ilmoille kuin kiurun raikas viserrys.

Aviopuolisot seisoivat vastatusten, kasvoillaan tuollainen neuvoton ilme, kun ei ole vielä ehtinyt tottua uuteen, outoon oloon. He tunsivat jo kaipaavansa työtä. Didier katseli käsiään kuin ihmetellen, että ne olivat toimettomina. Georgette hypisteli miehensä takin vuoria raapien kynnellään tuota karkeata villakangasta, muuten vain huvikseen, kun sai koskettaa sitä. Odottavan hääyön ajatteleminen alkoi jo painostaa heitä ja loi heidän silmiinsä kaihtavia katseita, jotka ilmaisivat jonkinlaista häveliäisyyttä, he kun tiesivät olevansa liian lähellä taloa.

Nyt tuli vuorostaan navetasta näkyviin nainen. Hänen huonosta silkistä tehty merensininen pukunsa, joka kuitenkin oli parisilaiskuosinen ja jätti paljaiksi käsivarret ja lihavan, hyvin valkoisen kaulan, jolla kiilsi vähäpätöinen kultakoru, osoittivat oitis, että hänen ja maatalon väen välillä oli suuri ero. Ilmeisesti tuo nainen otti elämän eri kannalta, pani rahansa ylellisyysrihkamaan ja huvitteluihin sekä mahdollisesti myös elintapoihin, jotka eivät olleet aivan moitteettomat. Hänen sinisistä silmistään ja kaunispiirteisistä, mutta kuihtuneista, ihojauheen avulla nuorennetuista nelikymmenvuotiaan kasvoistaan heijastui sisäistä vilpillisyyttä, vaaleaverisen naisen kissamaista kiemailun halua, pintapuolisuutta ja rajuja intohimoja, joita hän yritti verhota teeskennellyllä lempeydellä. Hän kadehti tytärtään Georgettea, teeskentelemätöntä maalaisnaista, joka oli rikastunut satunnaisesta onnenpotkauksesta, jota hän, äiti, ei ollut osannut edeltäpäin arvata.

Hänen lähtiessään kotiseudultaan ei Garou muorin tilus ollut tuottanut sanottavia, ainoastaan sen verran, että talon väki sai juuri ja juuri elatuksensa, kun raatoi aamusta iltaan. Georgetten äiti luuli tekevänsä hyvinkin viisaasti heittäessään hyvästi koko talolle, jota hän halveksien nimitti »lehmän hännäksi», ja lähtiessään Parisiin. Hänen aikomuksenaan oli anoppinsa, Garou muorin, kuoltua myydä maat ja mannut ja ostaa rahoilla pieni liike. Sillä välin ei hänen pikku tyttönsä maksanut hänelle mitään, ja kun hän kesäisin kävi parisilaisen isäntäväkensä kustannuksella Sublaines'issa muka näyttelemässä hienoa naista, hän sai, peloittelemalla muoria, että hän muka veisi tyttönsä mukaansa, aina kiristetyksi itselleen ruokatavaroita, niin että hän saattoi viedä mukanaan Parisiin melkoiset varastot perunoita, munia, voita, jopa kananpoikia ja viiniäkin. Kaiken päälliseksi hän oli ylpeä petkutuksistaan ajatellessaan, että Garou muori teki työtä hänenkin puolestaan pysyen itse köyhänä, jota vastoin hän voisi miehensä palkan, Grand Hotelista saamansa ansion ja tuon anoppinsa talosta kiskomansa verotuksen turvin elää pulskasti tarvitsematta kieltäytyä paljostakaan. Mutta Garou muori eli yhä vain, sota oli loppunut, ja kun kallis aika pakotti hänet yhä enemmän supistamaan muita menoja, tuottivat samat ruokatavarat, joista Parisissa täytyi maksaa huikeat hinnat, Garou muorin tilalle odottamattoman suuria rahamääriä. Lehmien utarista valui kultavirta. Pellon vaot hikoilivat kultaa. Pähkinäöljyn hinta nousi frangista seitsemästäkymmenestäviidestä centimestä kuuteentoista frangiin litralta. Omenaviini, josta varhemmin oli juuri ja juuri saatu kolmekymmentä frangia tynnyristä, maksettiin nyt kaksisataa. Talvella nousi munien hinta viiteentoista frangiin tusinalta; niin paljon ei niistä oltu saatu miesmuistiin. Niin korkealle olivat maalaiset saaneet hinnat korotetuksi viekkaudella ja salakavaluudella, lakkaamatta naukumalla kurjuuttaan. Parisilaiset huomasivat sen lopulta, mutta liian myöhään!

Kun Georgette oli nyt naimisissa, Garou muorin omaisuus meni äidiltä ja isäpuolelta sivu suun, ja muori, jonka ei enää tarvinnut pelätä, että hänen pojantyttärensä riistettäisiin häneltä, kosti miniälleen tämän aikaisemmat kiskomiset kieltämällä häneltä pienimmänkin avustuksen.

* * * * *

— Oletpa sinä kaunis, Georgetteni, sanoi täten osattomaksi jäänyt äiti lähestyessään tytärtään.

Nuorikko näytti hiukan pöyhistelevän:

— No, kun on yllä nämä silkkiryysyt!

Georgette oli miestään melkein puolta päätä pitempi ja antoi itse erityisesti arvoa ruumiinvoimilleen ja jänteville käsivarsilleen, joita miehen käsi ei kyennyt koukistamaan, kun hän ojensi ne jäykiksi. Tietäen omistavansa tällaisen pääoman, jonka oli pyhittänyt maakamaran palvelukseen, hän ei arvioinut kauneuttaan kasvojensa viehättävyyden, vaan ruumiinsa kestävyyden kannalta, se kun pystyi väsymättä suorittamaan kaikkein raskaintakin työtä. Äiti tiesi sen ja mairitteli häntä:

— Sinä olet vahvempi Emileä.

Emile oli hänen miehensä, Georgetten isäpuoli, jonka lihakset olivat kehittyneet niin voimakkaiksi, että hän käden käänteessä nosti olalleen matkustajien raskaat matkalaukut ja kantoi niitä niin vaivattomasti, kuin ne olisivat olleet olkikupoja.

Äiti jatkoi:

— Sinä, Georgette, olet oikea onnen myyrä! Minun ruumiinvoimani ovat huonot. Vatsani on vallan pilalla. Tarvitsisin helposti sulavaa ruokaa… kananpojanpaistia, tuoreita munia. Kernaasti ottaisin niitä joitakin mukaani… Mutta isoäitisi sanoo, että kaurat ovat liian kalliita…

Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi:

— Ikäänkuin ette saisi kauroja samalla hinnalla kuin kaikkea muutakin, viljaa, vihanneksia, siipikarjaa!… Teidänhän tarvitsee vain kumartua noukkimaan maasta. Jos tahdotte kaniininpaistia, ei muuta kuin tapatte ja nyljette elukan, ja mäiskis vain, kun se on padassa!… Viinit, omenaviini… sama asia. Avaatte vain viinitynnyrin tapin, niin viiniä heruu aina. Meidän parisilaisten sitä vastoin täytyy ostaa kaikki, ja millaisella hinnalla!… Annathan minulle kananmunia, Georgette?… Olethan sinä nyt emäntä talossa…

Hän hyväili tytärtään katseillaan. Nuori vaimo myöntyi:

— Didier saa pistää niitä sinulle huomenna mukaan laatikollisen.

— Jos teiltä liikenisi päärynöitäkin, niin kyllä nekin minulle kelpaisivat.

Hänen siniset silmänsä loivat katseita muurin takaa kohoaviin, hedelmien painosta notkuviin puihin, ja sitten ympäri pihaa, navettaan, asuinrakennukseen, kanalaan ja kaniinitarhaan päin, jonka hän tiesi olevan hänen lähtönsä jälkeen rakennetun komean riihen takana. Näin hänen pyyteensä kohdistuivat kaikkeen siihen maalliseen hyvyyteen, joka oli luisunut hänen käsistään.

— Paljonko saatte tätä nykyä maidosta? hän kysyi kateellisena. Varmaankin viisikymmentä frangia päivässä.

— Eipä juuri vähempääkään, Georgette vastasi.

Mieli katkerana äiti arvioi ääneen:

— Kanat munivat epäilemättä pari tusinaa munia päivässä… Sanotaan summittaisesti kymmenen tusinaa viikossa… tusina seitsemän frangia… nykyinen hinta… Entä viljaa!?… Paljonko saatte siitä?

Hän kääntyi Didier'hen päin. Tämä pudisti päätään uskaltamatta, vaistomaisesti varovaisena, ilmaista viljan myynnistä saatua vuotuista tuloa.

— No niin, ymmärrän kyllä, vaikk'ette sanoisikaan, että pistätte vasikoista, oljista, kauroista, pähkinöistä, perunoista… ja kaikesta muusta taskuunne neljäkymmentätuhatta frangia. Hitto vieköön!

Tosiasiassa ei Garou muorin tila tuottanut enempää kuin noin puolet tuosta rahamäärästä. Mutta oli sitä jo siinäkin. Olihan muori, vaikkei hän ollut siitä maininnut miniälleen, laajentanut tiluksiaan muutamalla maatilkulla, kartuttanut lehmien ja kanojen lukua ja alkanut harjoittaa hanhienhoitoa.

Nuoret aviopuolisot näyttivät ikäänkuin yhteisestä äänettömästä päätöksestä varovan korjaamasta hänen tuloarviotaan paheksuen moista urkkimista, koska he liiankin hyvin älysivät sen tarkoituksen: hän olisi tahtonut kiskoa itselleen osan noista kaitselmuksen suomista rahoista, joista talon väki puolestaan piti kiinni synnynnäisen itaruuden voimalla.

Kun Georgetten äiti jälleen avasi suunsa jatkaakseen valitusvirttään, hänen miehensä kutsui häntä tallin kynnykseltä:

— Germaine, tulehan tänne!

Mies seisoi siinä tallinoviaukossa lyhyen jäntteränä, leveäharteisena, isokouraisena, näyttäen paikoillaankin ollessaan siltä kuin olisi kantanut hyvin raskasta taakkaa, selkä kumarassa ja hajasäärin. Hänen pöhöttyneistä, kelmeistä juoponkasvoistaan pistivät esiin mustat viikset, jotka tuntuivat korostavan hänen ilmeensä raakuutta ja ilkeyttä.

Germaine, Georgetten äiti, meni nyrpeänä miehensä luo toistellen ajatuksissaan: »Neljäkymmentätuhatta frangia!» Talo oli tuskin tuottanut kuuttatuhatta frangia siihen aikaan, jolloin hän oli Garou vainajan vaimona. Sitä ajatellessaan hän tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä ja sydämensä olevan kateudesta pakahtumaisillaan.

Aviopuolisot menivät puutarhaan. Lapset olivat jättäneet sen veräjän auki. Tytöllä, Rolandella, oli yllään vaaleanpunainen karttuunihame, pojalla kastanjanruskea nuttu ja polvihousut. Tyttö oli kömpelösti piilottanut hameensa poimuihin kukkavihon Georgetten ja Didier'n keskustellessa äidin, anopin, kanssa. Vaistomainen tarve veti nuorta paria viljelysmaita kohti, jotka olivat toissapäivästä asti olleet omissa hoivissaan ja nyt äkkiä käyneet heille yhä rakkaammiksi, ne kun kangastivat heidän mielessään entistään kirkkaampina niiden suurten rahamäärien valossa, jotka Georgetten äiti oli kysymyksillään loihtinut heidän silmiensä eteen.

Vastapäätä talon julkisivua oli matalan aitauksen juurella hoidotta jätetty, erilaisia kukkia kasvava sarka: siinä oli isoja punalatvoja, helakanvärisiä jalopeurankitoja, neilikoita ja kellanvihertäviä resedoja, lomassa ajuruohoa, laventelia ja loppuun kukkineita liljoja. Nämä kohosivat kirkkaan kirjavien liekkien tavoin puutarhan aitausta vasten, ainoana koristeellisena »silmänruokana». Heti kukkalavan jälkeen alkoivat hyötykasvit: punervalehtiset puutarhamansikantaimet, kaalin kuvut, tukipuikkoihin kiinnitetyt tomaatit; kauempana oli papuja, jotka näyttivät kuivien säleiden varaan heitetyltä verholta… Siellä täällä kohosi matala puunkänkkyrä, jonka kyhmyiset oksat olivat katkeamaisillaan vihreiden omenien tai kypsyvien päärynöiden painosta, jotka riippuivat lehtien alla pitkänsoikeina kuin suuret mahlapisarat.

Lehtikuja kohosi loivasti kummulle asti, jossa se leveni ympyrän muotoiseksi. Aukeaman keskellä kohosi omituinen, pyöreä rakennus, jonka tiilikattoa peitti sammal ja jonka seinässä ammotti pyöreä aukko. Siitä oli muinoin pistänyt esiin raskaiden puisten siipien akseli, joita kumpua pyyhkivät tuulet auliisti pyörittivät. Vanhaa myllyä sanottiin Garoun-myllyksi, ja siitä oli maatilakin saanut nimensä. Tällä puolen ei ollut lainkaan aitaa kasvitarhan suojana, vaan siellä alkoivat heti pellot. Punertavien tähkien lomasta pistivät näkyviin malvanväriset ohdakkeiden mykeröt. Vilja oli valmista korjattavaksi.

— Huomenna aloitetaan elonkorjuu, virkkoi nuori aviomies.

Yö pimeni hiostavana. Tuntui savun ja olkien lemua. Auringonlaskun kohdalla hivelivät vielä taivasta hehkuvat ruskot. Ennen kuin ne sammuivat, niiden hohde kohosi taivaan lakeen asti kuin suunnattoman tulipalon kajastus.

Sakenevan iltahämärän yläpuolella, joka jo kietoi harmaaseen vaippaansa syvänteet ja notkot, hohtivat maiseman kohopaikat kuin sula metalli. Myllyn kylki hulmahti punaiseksi. Georgetten hame näytti ruusunpunaiselta ja hän itse tässä valaistuksessa kauniimmalta ja kasvoiltaan ruskeammalta. Hänen silmänsä säkenöivät ja tuntuivat laajenevan hänen siinä katsellessaan avaraa tuleentunutta viljapeltoa, joka oli hänen valtakuntaansa ja omaisuuttaan. Silloin Didier'ssä leimahti intohimon liekki; hän sulki morsiamensa kiihkeästi syliinsä ja painoi suudelman hänen lujalle poskelleen, johon oli tarttunut ruohon ja nisupellon tuoksua. Olihan Georgette hänen osalleen tullut nainen, hänen onnensa, ja toihan hän myötäjäisinä nuo uhkuvat viljavainiot. Georgette ojensi hänelle huulensa. Ja heidän suunsa yhtyivät ensi kerran. Sitä ennen ei Didier ollut koskaan rohjennut häntä näin lähennellä, ja Georgette oli siihen asti ylpeydessään pidättynyt kokonaan hellyydenosoituksista. Kun he havahtivat hurmastaan, oli taivaan hehku jo sammunut. Viileä tuuli hyväili heitä. Hämärä ravisti heidän ylitseen yhä tummenevia harsojaan. He palasivat asunnolle hitain askelin, käsivarret toistensa vartalolle kietoutuneina lujemmin kuin muratti puun rungon ympäri. Heidän lähestyessään taloa hypähti Rolande, jolla oli vaaleanpunainen hame, heidän eteensä ja kavahti Georgetten kaulaan.

— Teitä odotetaan illalliselle, hän sanoi ja toimitti. Georgette ja Rolande tulivat sisälle käsikkäin. Didier kulki heidän jäljessään, ja kun he kaikki kolme nousivat kynnykselle, he hipaisivat ovenpielessä kasvavaa ruusupensasta, joka varisteli heidän päälleen kukkiensa veripunaisia terälehtiä.

Kattolamppu oli sytytetty valaisten katettua pöytää, jolla ei ollut pöytäliinaa, vain isoja metallilautasia ja muita karkeatekoisia maalaispöytäastioita.

Rolande ei herjennyt suutelemasta nuorta emäntää ja silittämästä hänen valkoista silkkihamettaan. Tuo köyhä lapsi, jonka päivän aamusta iltaan täytti iloton työ, tunsi sillä hetkellä ylipursuvaa iloa.

— Jätä hänet rauhaan! tiuskaisi muori. Sinähän likaat hänen pukunsa!

Ja muori kohotti jo hiilihankoa, uhaten tyttöä, joka pakeni tuvan perälle veljensä viereen.

He olivat molemmat miellyttäviä lapsia. Heidän kalpeahkot kasvonsa kuvastivat älykkyyttä. He olivat kuin kaksi pesästä pudonnutta linnunpoikasta, köyhäinhoidon kasvatteja, jotka Garou muori oli köyhyyden aikoinaan ottanut taloon, pitäen heitä kodissaan ja vaatien heitä suorittamaan kaikenlaisia pikkuaskareita. Sisko ja veli korvasivat yhdessä palvelijan. Eukko ei erityisesti hellinyt heitä, mutta Georgette piti aina heidän puoltaan, ja he osasivat olla tyytyväisiä, kun olivat niin nuoria ja nöyriä.

Käytiin ruokapöydän ääreen. Seurasi hieman kiusallinen epäröimisen hetki. Didier oli tähän asti istunut vaatimattomasti pöydän alapäässä. Nyt Georgette tahtoi, että hänen oli asetuttava kunniasijalle Garou muorin viereen. Tämä ei uskaltanut vastustaa, mutta siirsi tuolinsa kauemmaksi ja jurotti vihamielisen vaiteliaana. Nuori emäntä ja muut istuutuivat vastapäätä, niin kuin on tapana Tourainessa, jossa talonpoikaisvaimon velvollisuus on osoittaa kunnioitusta aviomiehelleen; usein hän syö seisoallaan samalla tarjoillen puolisolleen.

Oltiin omin joukoin. Tottuneina säästäväisyyteen Garou muori ja hänen pojantyttärensä rajoittivat häämenot yhteen ainoaan ateriaan, joka oli tarjottu vieraille kylän ravintolassa. Iltapäivällä nuori pari ja häävieraat olivat rattailla käyneet Bléréssä valokuvauttamassa itsensä ja hiukan näyttäytymässä ihmisille. Sublaines'iin palattua kukin oli mennyt kotiinsa.

Kaniininpaisti kaalin kera, vihreät pavut, pähkinäöljyllä höystetty salaatti ja valkoinen juusto muodostivat ilta-aterian. Kaikki oli Garoun tilan omia tuotteita. Germaine mutisi itsekseen: Täällä tarvitsee vain kumartua ottamaan maasta ravintonsa. Ei mikään maksa heille mitään. — Turhaan hän haki tilaisuutta ottaakseen toistamiseen asian puheeksi.

Didier ja hänen vaimonsa eivät enää hetkeksikään irroittaneet katsettaan toisistaan, ja heidän silmäterissään värähteli samanlainen rakkaudenpalo, joka maailman alkuaikoina kaikui metsissä valtaeläinten huudoista niiden hääaikoina. Nuori siskospari lörpötteli kuin kaksi kilvan visertelevää lintua tämän tästä purskahtaen nauruun. Germainen mies, Boutet, jauhoi äänetönnä, tuntien itsensä tungettelijaksi tässä vieraassa ympäristössä. Hän puhutteli muoria »rouvaksi» ja tarjoili hänelle ahkerasti voidakseen itse samalla ottaa toistamiseen ruokaa lautaselleen. Hän joi vahvasti kuin mies, jonka jano on suunnaton, ja kenties kuvitellen kavalassa mielessään voivansa tyhjentää talon koko viinivaraston. Sillä tavoin hän puolestaan koetti saada takaisin osan vaimonsa entisestä omaisuudesta. Aterian lopulla hän alkoi viinistä lämmenneenä luoda nuoreen pariin säädyttömiä katseita. Hän tuuppasi kyynärpäällään vaimoaan vilkuttaen silmäänsä heille. Hän ei voinut pidättyä lausumasta ääneen sopimattoman vallattomia huomautuksia. Mutta kun nuoret puolisot eivät vastanneet tai eivät kuulleet ollessaan vaipuneina kokonaan omiin ajatuksiinsa, hän kääntyi lasten puoleen, jotka käsiinsä tukahduttivat nauruntirskahduksensa. Nyt he nauroivat yhdessä kaikki kolme punoen jotakin kepposta. Rolande nousi, kulki kömpelösti varpaisillaan, näytti salaperäiseltä ja aikoi siepata yksinkertaiselta pähkinäpuiselta astiakaapilta metsäsianpään muotoisen säästölippaan. Georgette huomasi sen ja käski ankarasti:

— Anna sen olla! En kärsi tuollaisia kujeita.

Silloin nuo salavehkeilijät nousivat noloina pöydästä. Muori sanoi lapsille:

— Joutuin nukkumaan, kakarat! Huomenna korjataan astiat pöydästä.

Boutet meni ulkoportaille tupakoimaan. Hänen vaimonsa seurasi häntä sinne. Taivas oli täynnä tähtiä. Kasvitarhasta kantautui kasteen kostuttaman kirvelin ja käenkaalin kirpeää tuoksua, johon yhtyi navetan lemua. Heinäsirkkojen siritys ja sammakkojen kurnutus kohosi ilmoille äärettömänä kuorona joka taholta. Lähempänä kuului koira tempovan vitjojaan, jotka oli unohdettu irrottaa, navetassa ynisi lehmä vasikalleen. Maaseudun runollisuus hillitsi Boutet'ta ja hänen vaimoaan, niin että he puhuivat keskenään aivan hiljaa, vaimo vilkkaasti, mies lyhyesti mörähtäen joukkoon. Epäilemättä he hautoivat mielessään onnettomuuttaan tai päättelivät ahdistaa seuraavana päivänä Georgettea, saadakseen kiskotuksi häneltä viemistä mukaansa, heidän kun oli määrä lähteä paluumatkalle päivän koitteessa, sillä Boutet, asemamies, oli saanut vain kolmen päivän loman.

— Lukitkaa sitten ulko-ovi! Garou muori kehoitti heitä.

Vanhus sammutti kattolampun, jätti pöydälle palamaan kynttilänpätkän ja poistui kapeaan käytävään, jonka seinät olivat valkoisiksi kalkitut. Nuoret aviopuolisot olivat kadonneet.

Heidän huoneenaan oli talonemännän huone, josta Garou muori oli saman päivän aamuna luopunut korjaten siitä kapistuksensa. Aikaisemmin Germaine oli asunut siinä ensimmäisen miehensä, Garoun, kanssa. Nyt Georgette vuorostaan asettui siihen, ja hänen oli määrä pitää sitä hallussaan siihen päivään asti, jolloin hänen synnyttämänsä poika karkoittaisi hänet siitä hääiltanaan. Sellainen on vanha tapa, joka määrää talon parhaan huoneen sen pariskunnan makuuhuoneeksi, joka on täysissä voimissaan ja tehokkaimmin palvelee maakamaraa.

Vanhanaikainen pähkinäpuinen vuode, jossa oli punakukkaiset kretonkiuutimet, neljä olki-istuimista tuolia, synkkä jykevä kaappi, pieni matto permannon punaisilla hiekkakivilaatoilla, vähäinen kuvastin pesupöydän yläpuolella, jonka pesumalja oli emaljoitua rautaa, vihkivesimalja ja puksipuun oksa muodostivat tämän kolkon huoneen koko sisustuksen, johon valoa pääsi ainoastaan pohjoisen puolella olevasta pienestä pyöreästä ikkunasta. Huoneen ummehtunut ilma tuoksahti kosteudelle, omenille ja kvitteni-puun lehville. Keskellä kamiinan reunaa, lasikuvun alla, joka lepäsi kultaripsuisella punasilkkipatjalla, oli pomeranssinkukkaseppele, jonka kellastuneet lehdet olivat käpristyneet ja joka kertoi Georgette Garoun vanhempien perinnäistapojen mukaisista häistä.

Nuori aviovaimo ei ollut tahtonut koristaa huonettaan uusilla huonekaluilla, tuollaisilla Ludvig XV:n tyylisillä tai mauttomilla uudenaikaisilla tuotteilla, joita Parisin Saint-Antoine-esikaupungissa valmistetaan joukoittain ja myydään äkkiä rikastuneille maalaisille. Ainoa uutuus, jonka hän oli hankkinut, oli vaaleanpunaisella silkillä päällystetty haahkanuntuvainen peitepatja, outo ja naurettava laitos tässä yksinkertaisessa maalaishuoneessa. Nuoren rakastuneen naisen päähänpisto, joka ajattelee vain yölepoaan puolisonsa vieressä.

Suljettuaan oven he painoivat toistensa huulille rajun suudelman. Georgette hellitti ensiksi ja sytytti kamiinan reunalla olevaan rautaputkeen pistetyn kynttilän. Sen häilähtelevässä valossa näkyi kahden tuolin varaan asetettu hieno peitepatja, yötä varten valmiiksi tehty vuode ja ruskeassa savimaljakossa tuore kukkavihko, jonka saattoi arvata helläsydämisen Rolande tyttösen siihen pistäneen.

Georgette torjui luotaan Didier'n, joka aikoi auttaa häntä riisuutumaan:

— Älä huoli! Et sinä osaa kuitenkaan!

Otettuaan ylleen yöpukunsa, siveänä karkeassa sertinkipaidassaan, jota kankea koruompelu kaulassa ja ranteissa vielä jäykisti, hän heitti halveksien syrjään sen korean harsokankaisen, nauharuusukkeilla koristetun yöpuvun, jonka hänen äitinsä oli laskenut poikittain vuoteelle, ja pujahti karkeiden raitien väliin, jotka tuoksuivat hampulle ja kurjenmiekoille.

Didier'n ei tarvinnut valloittaa häntä. Olihan hän vapaaehtoisesti valiten ottanut itselleen tämän miehen, ja hän antautui hänelle täydesti.

Oi noita terveitä, teeskentelemättömiä rakkaudentunteita, jotka jatkavat ihmissukua…