VII

Kesäkuu kutoi kuninkaallisen tähkäpäiden vaipan Sublaines'in avaralle ylätasangolle. Pähkinäpuiden oksat olivat täynnä pyöreitä, kovakuorisia raakiloita. Kirkon nelikulmainen kellotorni, jonka huipussa ikivanha kirkonkukko oli kautta vuosisatojen kääntyillyt tuulten mukaan, lepäsi tuhatvuotisten kivimöhkäleittensä varassa, mietiskellen, itse lopen vanhana keskellä kultaisen aamun nuoruutta, niiden ihmisten suruja ja iloja, jotka olivat levähtäneet sen varjossa ja kuluttaneet sen kulmat tyvestä tylpiksi.

Seisoen navetan ovella kuokkaan nojaten Georgette nosti hetkeksi katseensa kohti tuota rukoukseen kehoittajaa, joka kohosi kaukana salaperäisessä taivaanrannassa tuolla puolen vaaleiden viljavainioiden, yli tummien pähkinäpuiden, jotka peittivät kylän näkyvistä. Hän käänsi silmänsä siitä oitis pois, laski kuokan kädestään ja alkoi lakaista pihaa. Matalan kiviaitauksen harjalla, joka erotti pihan puutarhasta, hohtelivat valkeat liljat ja sinikellot somana reunuksena kuin reunasomiste messukirjan lehdessä. Mutta tuo mielleyhtymä ei houkutellut nuorta vaimoa kääntymään yliluonnollisten voimien puoleen. Hänen sen suuntainen yrityksensä oli jäänyt vastausta vaille.

Jo viikon päivät hän oli koettanut keksiä käytännöllisempää keinoa saadakseen lapsen, jonka oli päättänyt hankkia itselleen. Hänen tietääkseen oli olemassa vain yksi keino, juuri se, jota ihmiset ovat ammoisista ajoista käyttäneet lisääntyäkseen. Siihen oli pakko turvautua. Mutta hänen omasta miehestään ei ollut. Huolimatta kammostaan ja nöyryyttävästä surustaan Georgetten siis täytyi totuttautua ajatukseen, että oli turvauduttava toiseen mieheen. Joka päivä hän harjoittelihe alistumaan tähän ajatustapaan, ja vähitellen, katsomalla velvoitustaan suoraan silmiin, hän alistui noudattamaan sitä kuin väistämätöntä välttämättömyyttä. Joka kerran, kun hän tätä kamalaa asiaa aprikoidessaan tunsi vilpittömyytensä ja rakkautensa kapinoivan, Didier'n sanat kaikuivat hänen korvissaan: »On kai toki naisten tehtävä synnyttää lapsia!» Silloin hänestä tuntui, kuin näkymätön voima olisi tarttunut häntä hartioista ja työntänyt häntä eteenpäin.

Kenet hän valitsisi? Yhdentekevää. Aikoihan hän vain täyttää raskaan velvollisuutensa. Sen vuoksi asia ei tuntunut hänestä synniltä. Päin vastoin; hän kuvitteli, näin masentamalla ylpeytensä ja uhraamalla itsensä, antavansa miehelleen, maakamaralle, rotunsa verelle todisteen äärettömästä rakkaudestaan.

Oli se hetki päivästä, jolloin taivaan laelle kohoava auringon paahde juo ilmassa liitelevät aamu-usvien jäännökset ja hiljaisuus vallitsee maataloissa, se hetki, jolloin nautaeläimet loikovat navetassa puhtailla pahnoilla, suuret, miettiväiset silmät selällään märehtien puna-apilasta. Sarastuksesta alkaen Didier oli ollut vainioilla. Rolande oli vast'ikään lähtenyt kaitsemaan ahmatteja hanhia, jotka kävellä taapersivat koirashanhi etunenässä, heiluen lyhyillä jaloillaan, kuin valkoinen laivue. Tuvan säleluukkujen takana valmisteli muori monenlaista einettä elukoille ja ihmisille. Ja kanat lepäsivät pihan kuumimmassa sopessa hiekkaan kaivamissaan kuopissa, siivet hajallaan, valppaan kukon ollessa vartiana, pyöreät silmät tuijottaen aurinkoon. Tämän tästä nousi aina kana tai pari ja tepasteli joutuisasti tiehensä. Harja punoittaen, hätääntyneinä ja kiireissään ne kiersivät riihen nurkan ympäri kadoten munimapesiinsä. Syrjässä muista kotkotti emäkana; sen pörröllään olevien höyhenien alla kuhisi pientä siipikarjaa. Navetan karsinaan muusta karjasta erotettu vasikka, joka vastikään oli vieroitettu emästään, ynisi kaihoten sen nisiä. Kaikki uhkui äitiyttä, alkavaa elämää, olemisen jatkuvaa sarjaa…

Pihaportin saranat kitisivät. Peni alkoi haukkua ja hyppäsi ulos kopistaan niskakarvat pystyssä, valmiina puolustamaan emäntäänsä. Georgette rypisti kauniita kulmakarvojaan.

— Mitä sinä turhia haukut, Peni! hän huusi koiralle.

Portinpuolisko avautui raolleen lapsen käden tuuppauksesta, ja kapeasta aukosta tulvi pihaan yksitellen kokonainen lauma kakaroita. He olivat köyhiä, mutta siistejä tenavia, joilla oli yllään haalistuneet, paikatut pestyt punaiset esiliinat, jotka näyttivät jonkinlaisilta mekoilta. Pienokaiset pitelivät kaikki toisiaan kädestä isommat ja vahvempijalkaiset tukien heikompia, joista nuorin ei vielä ollut täyttänyt kahta vuotta. He pysähtyivät Georgetten eteen, ja tyttönen, joka johti heitä, puhkesi puhumaan lasketellen henkeä vetämättä läksynsä, jonka hän toisti joka portilla:

— Tänä aamuna syntyi meille pieni veli. Ei ole yhtään rahaa, millä ostaa sille maitoa.

Hän ojensi kätöstään, mutta laski sen jälleen vaipumaan, tyrmistyneenä Georgetten ankarasta katseesta.

— Montako teitä on? nuori vaimo kysyi.

— Neljätoista, kun se uusi luetaan mukaan.

Lapsi katseli ympärilleen, ja samalla kun hän tarkasteli tätä rikkaiden taloa, hän lasketteli edelleen laulavalla äänellä:

— Isot lapset ovat jo palveluksessa, mutta meillä pienillä ei ole leipää.

Toiset pienokaiset katselivat nenä pystyssä ällistellen tuota »hienoa naista», joka oli niin erilainen kuin heidän äitinsä. Tämän »rouvan» tiheä tukka oli pikimusta; hän sai syödä lihaa, juustoa ja maitoa ja juoda viiniä. Lasten nälkiintyneet silmät ahmivat tuota ihmeellistä ihmisolentoa kuin herkullista ateriaa.

Georgette luki tenavat. Heitä oli kymmenen. Kymmenen Cadet'n vesaa; sitten oli vielä kolme vanhempaa sekä kotona vastasyntynyt pienokainen. Lapset olivat vaaleatukkaisia ja yhdennäköisiä kuin marjat, hiukan hentoja, kuin karussa maaperässä kasvaneet kukat, mutta terveitä ja elinvoimaisia. Päivätyöläinen, heidän isänsä, ei ollut vankka eikä roteva, mutta taatusti luomiskykyinen. Siitä oli Georgettella edessään kouraantuntuva todiste, nuo yhdeksän lasta, sen miehen perilliset, joka tosin ei omistanut mitään — ei mitään muuta kuin tämän lapsilaumansa.

Georgette luuli kuulevansa äänen taivaasta. Hän antoi kourallisen lantteja vanhimman käteen, ja huomattuaan vajassa munavasun hän pisti tuoreen munan jokaisen punaisen esiliinan taskuun. Sitten hän työnsi pienokaislauman ulos portista sulkien sen sitten, ja palasi hitain askelin rakennukseen, ankarasti aprikoiden tuumaa, joka vaivalloisesti muodostui hänen aivoissaan, mutta jota hän kypsytti talonpoikaisnaisen sitkeään, hellittämättömään tapaan. Hän ei tahtonut kuulla muorin ainaisia, pisteliäitä jaarituksia eikä alistua niin suureen uhraukseen olematta varma tuloksesta.

Hetken hän pysytteli liikkumatta, epäröinnin varjo pitkien silmäripsien alla. Sitten hän kohotti päänsä ja tähysteli kirkontorniin päin kuitenkaan näkemättä sitä. Se olisi puhunut hänelle toisenlaista velvollisuuden kieltä, mutta hän ei enää kuulostanut sitä, vaan tuuppasi kaksiosaista ovea, ensin ylä-, sitten alaosaa. Paistuvan silavan rätinä ja ruskeiksi käristyneiden liikkiöviipaleiden miellyttävä haju hyväilivät hänen korviaan ja sieraimiaan. Silmät vielä tulvillaan auringonpaistetta hän puhui keskellä tuvassa vallitsevaa pimeyttä, joka kätki Garou muorin peloittavan läheisyyden:

— Jos saan lapsen, niin lähetättekö nuo toiset pois?

Muori ei hämmästykseltään saanut heti vastanneeksi. Mitä?… Didier ja hänen vaimonsa siis antautuivat armoille! Voitonilon välke valaisi hänen himmeitä silmäteriään.

— Lähetättekö molemmat lapset talosta pois? Georgette toisti kysymyksensä.

Vähitellen hän erotti säleluukkujen pimentämässä tuvassa sametinmustasta pesän taustasta hehkuvan hiilloksen, sitten tummat huonekalut, pyöreän seinäkellon ja muorin jykevän hahmon. Vanhus paistoi parast'aikaa kaniinia kolmijalalle asetetussa pitkäkahvaisessa padassa. Hän kaatoi sitten valmiin paistin kannelliseen kasariin, poikkesi ruokakomeroon, nouti sieltä viinipullon ja valeli viinillä paistia. Hän oli sillä välin ehtinyt miettiä vastaustaan, jonka hän antoi varovasti, kun älysi pojantyttärensä äänensävystä, että tässä aiottiin hieroa kauppoja:

— Rolande tyttönen on hyvin työteliäs ja ahkera. En voisi saada toista hänen veroistaan. Sitä paitsi hän on niin huokeapalkkainen.

Kasarin kansi alkoi kuumassa höyryssä raksutellen hyppiä. Se kuulosti aivan kuin epäilykseltä.

— Niinkuin haluatte, Georgette virkkoi tiukasti. Joko panette talosta pois molemmat, sekä Rolanden että François'n, tai minä en ikinä saa lasta!

— Onko sinulla sitten jo sellainen tulossa, koska puhut noin kovalla äänellä? muori kirkaisi ojentaen vartaloaan kädet lanteilla.

Georgette ei koskaan valehdellut. Lisäksi hän oivalsi edulliseksi pitää vanhusta epävarmuudessa.

— Ei ole, hän vastasi.

— Sinä siis voisit saada lapsen, mutta te, sinä ja miehesi, ette tahdo? Garou muori kysäisi.

Ja hänen leukansa alkoi jo värähdellä vihasta.

— Ei! Georgette vastasi. Se ei riipu meidän tahdostamme.

Hän jatkoi:

— Me emme mahda asialle mitään.

— No mitä sitten höpiset?

— Se on minun asiani, Georgette vastasi kuivasti.

Vanhus katseli omituisen uteliaisuuden sekaisella kunnioituksella tuota eriskummaista Georgettea, jolla oli salaperäiset keinonsa ja päätöksensä.

Mutta ennen kuin muori teki mitään päätöksiä, hän mietti ja harkitsi asiaa. Rolandea hän epäilemättä kaipaisi. Muutamat hänen vanhan sydämensä kielet myös vavahtelivat liikutuksesta, kun hän ajatteli, että täytyisi uhrata François. Mutta hänen sukunsa veren ääni, joka puhui kaikkein vakuuttavinta kieltä, vei lopulta voiton.

— Siinä tapauksessa ajan lapset talosta.

— Tours'iinko? Georgette tiukkasi. En tahdo, että he jäävät Sublaines'iin.

— No, vaikkapa Tours'iin, muori myönsi äkeissään. Ilmoitan siitä tarkastajalle, ja vien itse lapset sinne.

Hän lisäsi epäluuloisena:

— Mutta minun pitää saada varmuus siitä, että lapsi todella syntyy.

Sopimus oli tehty. Ei puhuttu sen enempää. Muori ei udellut, miten Georgette aikoi järjestää asian. Se oli hänestä yhdentekevää. Hän ei tahtonut tietää mitään yksityiskohtia. Hän pesi kätensä.

Aamiaisajan lähestyessä hän kattoi pöydän, meni pihalle, toi mukanansa sisään tyhjän vasun ja huusi vimmoissaan:

— Kuka on vienyt kananmunat?

— Minä vain, Georgette vastasi rauhallisesti. Köyhän Cadet'n vaimo on vastikään saanut neljännentoista lapsensa. Annoin kananmunat hänen tenavilleen.

— Vai niin, hyvä, hyvä, muori virkkoi tyyntyen. Luulin jo, että Rolande tai François… Nuo senkin etanat alkavat jo luulla olevansa isäntiä talossa.

Ilmapiiri oli jo muuttunut. Georgettesta oli taas tullut talon oikea emäntä, maan täysi omistaja. Ei siis muuta enää kuin täyttää sopimuksen ehdot.