I
Jalmari Hahl translation
— Poika, kaunis pieni poikalapsi, totta tosiaan!
Vuoteesta kuului valittavaa vikinää. Garou suvun perillinen veti ensi kerran keuhkoihinsa elämän ilmaa, tunsi sen epämiellyttäväksi ja kirkaisi.
Muori otti vastasyntyneen esiliinaansa ja vei sen pois huoneesta.
— Tahdon pitää lapsen luonani! vaati Georgette.
— Heti paikalla. Kunhan ensin olen hoidellut teitä, virkkoi kätilö. Tämä oli nuori, kurssin käynyt, vilkaseleinen nainen. Didier oli noutanut hänet edellisenä iltana, ja auto odotti pihassa.
Mutta lapsivuoteessa lepäävä oli niin levoton, että palleroinen oli oitis tuotava hänelle takaisin.
Garou muori laski sen pielukselle, ja Georgette painoi kärsimyksistä hieman vaalenneen poskensa lapsen lämmintä ruumista vasten.
Äiti ei ollut päästänyt ainoatakaan huutoa ankaroiden synnytystuskien aikana. Purren hammasta ja terästäen tahtonsa äärimmilleen hän oli vähääkään valittamatta kestänyt kärsimykset, jotka tuon hänen kiihkeästi haluamansa pienokaisen maailmaan tulo oli vaatinut. Eikä hän ollut sallinut kenenkään perheen jäsenistä olla läsnä, ennen kuin kätilö arveli välttämättömäksi kutsua Garou muorin saapuville.
Tuon yön pitkinä odotuksen hetkinä Didier oli istunut nöyränä tuvassa lieden sopessa, pää käsien varassa, tuumien asioita, joista hän kernaammin olisi ollut mitään tietämättä ja koettaen luulotella mielessään, että kaikki oli juorua ja valhetta, mutta sisimmässään tyytyväisenä, kun Georgette oli näin suonut hänelle varman omistusoikeuden tilaan.
Kun muori lopulta ilmestyi tupaan julistaen voitonriemuissaan: poikalapsi! ja näytti hänelle esiliinaan käärimäänsä pienokaista, ei Didier ajatellut: »Minun poikani!» eikä tuntenut sisimmässään ylpeää mielenliikutusta, vaan tuumi: »Minun taloni!» Tuo vikisevä, pieni, punertava lihakimpale toi sen hänelle nyrkkiin puristetuissa kätösissään.
Hän ei kumartunut tunnustelemaan eikä suutelemaan lasta. Hän jäi siihen paikoilleen, yhä nojaten päätään käsiinsä kyynärpäät polvien varassa, arvellen mielessään olevansa syrjäinen koko tapauksessa ja vaistoten, että Garou muori tiesi sen ja halveksi häntä. Mutta vähät siitä! Hän oli nyt talon todellinen omistaja. Tämän tietoisuuden herättämä ilo karkoitti muut tunteet.
— Ei sinusta ole edes hoitelemaan tulta! muori äkäili. Pistähän puita pesään. Tämä pieni raukka voi muuten vilustua.
Ikkunaruutujen takana oli vielä yön sysimusta pimeä. Tupa oli kylmä. Vastasyntynyt parkui. Didier heitti risuja hiillokseen. Liekki leimahti iloisena ja lämmittävänä. Jo edellisenä iltana hellalle asetetut vesikattilat alkoivat ennen pitkää pihistä. Muori survaisi soikkoa, jossa pienokainen oli pestävä.
— Kaada siihen kuumaa vettä! hän komensi.
Didier totteli ja katseli sitten vaieten, miten vanhus sormellaan koetteli vettä, kylvetti pienokaista ja kääri sen sitten kapaloihin kasvoillaan isoäidin hellä ilme. Sitten muori peitti lapsen valkoiseen villahuiviin, ja kun hän vei sen takaisin huoneeseen, Didier meni perässä.
Äitelä lääkkeiden hajun kyllästämä kostea ilma lemahti siellä vastaan. Nuori äiti oli jo puettu ja lepäsi selällään. Kynnykseltä Didier näki hänen painavan ruskeata poskeaan lastaan vasten ja tunsi hetkisen loukattua miehenylpeyttä, mutta lohduttautui samassa ajattelemalla, että näin täytyi olla.
Muori ja kätilö katselivat hellin mielin äitiyden ensi hetkien aina liikuttavaa näkyä. Silloin Didier alkoi pelätä, että hänen hämillisyytensä huomattaisiin, lähestyi vuodetta ja kumartui suutelemaan tuota sankarillista naista, joka oli hänen vaimonsa. Tämä ei vastannut hänen suudelmaansa. Georgetten pitkät silmäripset pysyivät alhaalla, ja kätilö virkkoi, puolustaen sukupuoltaan:
— Annetaan hänen nukkua! Hän ei enää tarvitse muuta kuin lepoa.
Kun Garou muori saattoi kätilöä autoon, Rolande ja François heräsivät melusta ja riensivät Georgetten vuoteen ääreen. Mielenliikutuksen valtaamana tyttö sanoi: »Äiti!» painaen raikkaat huulensa nuoren äidin poskelle. Polvillaan kuluneella matonpätkällä vuoteen ääressä François suuteli kaikkea pienokaisessa, mihin ylettyi, sen vaaleanpunaisia kätösiä, sen pieniä paljaita jalkoja, osoittaen hämmästyksensekaista hartautta nähdessään tuon elämän ihmeen, joka oli ilmestynyt yöllä.
— Pikku veljeni! Pikku veljeni! hän toisteli.
Pihalla auto hyrisi ja lähti liikkeelle. Portinpuoliskot kitisivät saranoillaan Didier'n avatessa ja sulkiessa ne. Garou muori palasi makuuhuoneeseen, tempasi pienokaisen pois, laski sen kehtoon ja karkoitti tungettelijat. Hän tiuskaisi Rolandelle:
— Koska olet noussut näin varhain, niin ota hame yllesi ja mene siivoamaan tupaa, joka on niin täynnä tavaraa, ettei tiedä, mihin jalkansa laskee!
Ovi sulkeutui hänen perässään. Georgette jäi yksikseen. Silloin hän avasi silmänsä ja vaipui haaveiluun ylen onnellisena ruumiinsa vapautumisesta.
Pieneen kaminaan ei viritetty valkeaa muulloin kuin sairaustapauksissa ja lapsen synnyttyä. Sen punainen hohde valaisi huonetta himmeästi lattiasta kattoon saakka luoden lakeen huonekalujen suuria varjoja. Oliko lapsivaimossa kuumetta? Suuressa heikkoudentilassaan, liikkumattomuudessaan ja herkkätuntoisuudessaan hän kuuli sellaisia ääniä, joita hänen korvansa ei aikaisemmin ollut erottanut: risujen ritinää pesässä ja salaisia aaveiden kuiskeita. Esineiden varjot alkoivat tanssia seinillä silloin tällöin leimahtavien liekkien valossa. Oudot kädet näyttivät kurottautuvan häntä kohti. Soimasivatko ja uhkasivatko ne? Koko huone tuli täyteen eloa.
Jykevä pähkinäpuinen kaappi, jossa Garou suvun naiset olivat yli sadan vuoden ajan säilyttäneet kunniallisten perheittensä liinavaatteita, näytti suurenevan suunnattomasti. Sen etusivu sai äkkiä suuttuneiden kasvojen hahmon. Sen sisällä olivat Georgetten puolison paitojen joukossa vastasyntyneen kapalot ja paidat. Kaminassa alkoi palaa kuiva oksa, joka valaisi silkkipatjaa, millä Georgetten pomeranssinkukista tehty morsiusseppele lepäsi. Pienen silkkipatjan kultaripsuille lankesi hohde: ne näyttivät ivalliseen nauruun auenneiden huulien takaa kiiluvilta hampailta.
Oksa paloi loppuun ja sammui, mutta puolihämärässä näkyi vielä vuoteen jalkapuolessa vaaleanpunainen haahkanuntuvapeite — hänen rakastuneen tytön oikkunsa! — ja se puhui jotenkin samaa kieltä: Mitä kaikki tämä hyödyttää? Mitä hyödyttää niin suuri rakkaus ja ylpeys, kun kaiken tuloksena oli tuo tulokas, pieni äpärä, joka nyt lepäsi Garou suvun häväistyssä kätkyessä?
Kaikki mykät esineet olivat nyt käyneet puheliaiksi ja kertoivat hänelle surullista tarinaa. Se oli kuin kirpeää lemua, joka sekaantui tuohon raikkaasti tuoksuvaan kukkaan: hänen hohtavaan pienokaiseensa. Se ei ollut suorastaan tunnontuskaa — mahtaisiko hän koskaan kokea sellaista? — vaan pikemminkin tumma pilvi, joka synkisti hänen päivänpaisteista onneaan.
Miksi hänet olikaan pakotettu tähän tekoon?… Mutta kuka oikeastaan oli pakottanut häntä mihinkään?
Heti huomattuaan, että Georgette oli raskaana, oli Didier omistanut hänelle hellää huolenpitoa. Eikö hän siis tiennyt, että Georgette oli toiminut hänen salaisen toivomuksensa mukaisesti? Siinä tapauksessa hän, Georgette, kantaisi tuon salaisuuden taakan yksin. Olihan sekin rakkauden ilmaus, joka liittyi aikaisempiin, mutta joka oli hänelle kahta raskaampi, jollei puoliso tuntenut sitä eikä ottanut siihen osaa. Ja sitä jatkuisi siihen saakka, kunnes hän itse unohtaisi…! Niin, jospa voisikin todella unohtaa, unohtaa!
Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen hetken kuluttua. Pienestä pyöreästä ikkunasta alkoi tunkeutua huoneeseen kalpea sarastus. Huonekalut näyttivät nyt kutistuvan jälleen entisen kokoisiksi. Liikkumattomina uudessa valaistuksessa ne nyt olivat ääneti. Pian oli auringonnousun aika, ja uuden päivän valo saisi häipymään pahat muistot, jättäen hänen elämäänsä hallitsemaan tuon pienen lapsen ja hänen entisen onnensa — niin kuin hän toivoi: miehensä jälleen saavutetun rakkauden.
Hän ojensi käsivartensa kehtoa kohti ja hyväili kädellään sen laitaa.
— Pieni kullanmuruseni, pieni kaunis kukanumppuni!
Äitiys lievensi hänen suuren sielunsa juroutta.
Hän nukahti nuo sanat huulillaan ja pitkienripsiensä päässä kyynel, odottamaton kyynel, hänen ensimmäisensä.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin hän nousi jalkeille, ja uusi elämä alkoi. Hän ei enää ollut yksinomaan rakastava puoliso, joka oli mieheensä niin kiintynyt, että saattoi tämän vuoksi tehdä aviorikoksen synnin. Nyt hän oli ennen kaikkea äiti, joka rakasti pienokaistaan lujasti, kateellisena, niin kuin ihminen rakastaa sellaista, mikä on maksanut hyvin paljon. Olihan lapsen hintana ollut koko hänen ylpeytensä, joka oli hänelle hänen rikkauttaan kalliimpi.
Hän ei mielellään luovuttanut lastaan isoäitinsäkään syliin, vaivoin hän sieti, että kukaan muu kuin hän itse kajosi siihen ja hoiti sitä. Se oli hänen yksinomaista omaisuuttaan. Hän laiminlöi talon työt, eristäytyi lapsen kanssa tuntikausiksi pitäen sitä kiihkeästi povellaan, katsellen, kun se nukkui hänen polvillaan ja rypistäen tuuheita, tummia kulmakarvojaan, kun Didier lähestyi ja ojensi kätensä hyväilläkseen lasta äidin mieliksi.
Toisinaan Georgette nosti lapsen korkealle ja huudahti:
— Jean Garou! Jean Garou!
Sillä hän kieltäytyi mainitsemasta sitä sen laillisella sukunimellä. Hänen käsityksensä mukaan lapsella ei ollut isää, se kun ei ollut Didier'n poika, ei rakkauden hedelmä, vaan yksinomaan hänen synnyttämänsä olento.
Silloin Didier alkoi kantaa kaunaa tälle pienokaiselle, mutta ei ilmaissut sitä kenellekään, hän kun rakasti maata enemmän kuin vaimoaan, jopa enemmän kuin miehenkunniaansa.