III

Kevät saapui äkkiä helkyttäen kaikkia ilon ja valon soittimiaan. Huhtikuu hajoitti pilvet virkeillä sormillaan, jotka tuoksuivat syreenipensaille ja nuorelle ruoholle. Taivaan kuultavan kirkas sinikupu kaareutui Sublaines'in aavan ylätasangon yllä. Aurinko sytytti kultakipinän vihreiden vehnänkorsien päähän, jotka vavahtelivat ja aaltoilivat kahisten kuin kaukainen meren aaltojen humu, jokaiseen pähkinäpuun pihkaiseen silmuun, valmistaen niiden puhkeamista lehteen, räystäisiin ja ihmissydämiin. Harmaan totisena ja ikivanhana törrötti vain kirkontorni, vaikka se näkikin nuoren vuodenajan versovan. Mutta kun ihmislapset katselivat sitä, he tunsivat yhä täydemmin uhkuvan nuoruutensa.

Kaikki hymyili, paitsi Garoun talo.

Painostava hiljaisuus vallitsi pihalla ja asuinrakennuksessa. Rolanden raikas ääni ei enää kajahdellut siellä, hänen poissaolonsa tuntui kuin soimaukselta. Reippaan pojan sointuva ääni ei enää houkutellut kaikuja pihan seinistä. Heidän paikkansa olivat tyhjät pöydässä, vailla heidän hymyileviä kasvojaan, heidän hauskaa lörpötystään, tyhjät, kuin kaksi vastikään luotua ammottavaa hautaa, joiden partaalla sillä ei ole oikeutta itkeä, joka on ne toiselle kaivanut omin käsin.

Molemmat naiset huomasivat mielipahakseen, millainen työtaakka joutui heidän hartioilleen, kun Rolanden vilkkaat, työteliäät kädet puuttuivat talosta. Georgetten täytyi itsensä tarttua karttuun ja saippuaan pestäkseen pienokaisen vaatteet. Hänen työkseen jäi lisäksi peltikiulun puhdistus suudalla ja kuumalla vedellä ennen lypsyä, kaniinien, kanojen ja hanhien ruokkiminen, koiran ruoan laitto ja tuvan siivoaminen. Muorin täytyi mennä niittämään, mikä sai hänet nyrpeäksi. Joka hetki he olivat kutsumaisillaan Rolandea, joka sen pahempi oli poissa. Lehmät jäivät kytkyiinsä navettaan, astiat usein pesemättä. Huomattiin, että taloon oli saatava palvelijatar, mutta täytyi kai odottaa juhannukseen. Sillä välin naisväki oli äkeissään. He tunsivat kipeästi lisäavun puutetta; ja päälle päätteeksi talo oli vailla virkeän, nuorekkaan elämänilon lähdettä.

Elukat mylvivät kärsien laiminlyönnistä. Turhaan niiden turpa kurottautui päivänpaistetta, taivasta ja läheisiä kukkia kohti, jotka näkyivät niiden synkän asunnon avoimesta ahtaasta ovesta. Tuo vilkas lapsi, jolla oli hunajankeltainen tukka, ei enää tullut irroittamaan niiden kytkyitä eikä ajamaan niitä kukkiville niityille ja pientarille, häärien niiden ympärillä ja puhutellen niitä hyväilynimillä:

— Joudu jo, Punikki kultaseni! Hoi Valkotäplä lemmikkini! Odotas, Laukko, senkin veitikka! Pian saat vatsasi täyteen mehevää ruohoa!

Tyttö oli ajellut niitä pienellä vitsalla. Kun oli päästy veräjistä, kömpelöt lehmät laukkasivat hetkisen tiellä, valpas paimentyttö kintereillään. Ja oli vallan ihmeellistä nähdä, miten niin nuori tyttö sai tuon vastahakoisen, temmeltävän lauman tottelemaan.

Puolipäivän aikaan hän ajoi lehmät kotiin, kukkavihkonen kädessään. Pihassa oli vielä Rolanden tehtävänä juottaa lehmät, ja tyttönen siirsi kiviaitaan kaivon vesiputken suulle, ponnistaen kaikki nuoret voimansa, iloisena tästä voimannäytteestä. Ja kun hän seisoi siinä yllään lyhyt hame, vaalea palmikko niskassa, kiskoen hennoilla käsillään vipua, joka tahdissa soiden kohosi ja laski, tuntui siltä, kuin pääsiäiskello olisi laulanut kevättä.

Kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä, ja se puute tuntui kipeästi.

Koira, Peni, lasten ylin ystävä, väsyi turhaan etsimiseen ja juoksenteli nyt alakuloisena, korvat lerpallaan, Georgetten jäljessä. Pikku Jean Garou, jolle ei ehditty antaa riittävää hoitoa, parkui surkeasti.

* * * * *

Kylässä puhuttiin paljon pahaa orpojen karkotuksesta. Olihan Georgetten kohtaus Cadet'n kanssa solatiellä luonut häpeän varjon koko Garoun talon ylle. Kylän asukkaat olivat kovin mielissään kadehdittuaan Georgettea, hänen ylpeyttään ja rakkaudesta solmittua avioliittoaan, kun nyt saivat syytää hänen niskaansa pilkkaa ja kurittaa häntä juorujen raskaalla ruoskalla.

Kyllä kylässä päiviteltiin ja arvailtiin huhun alkaessa levitä! Kuinka ilkeitä oltiinkaan, kun huhu osoittautui todeksi! Kylän juoruakat utelivat väsymättä rippikoululapsilta yksityiskohtia, ja heidän kertominaan nuo tiedot muuttuivat varmuudeksi. François oli ainoa, joka ei puhunut mitään. Mutta toiset sensijaan puhuivat sitä enemmän. He korostivat vielä puheittensa vahvikkeeksi papin sanoja: »Pois! Pois! Älkää katsoko sinne!» ja »Ettehän ole mitään nähneet?» joita tuo hengen mies oli yksinkertaisen typerästi toistellut. Ja kun Georgetten myöhäinen äitiys osoittautui varmaksi, kylän kelpo eukot tietysti asettivat sen Georgetten ja Cadet'n tapaamisen yhteyteen. Ei voitu käsittää mokomaa rakastajan valintaa, mutta kun kerran oli tapahtunut niin suuri lankeemus, se antoi yllykettä mitä rohkeimpiin juoruihin. Rivoja sukkeluuksia rapisi kuin rakeita, kun kylän väki kulkiessaan Garoun talon ohi näki pihamaalla kuivamassa »pienen tungettelijan» liinavaatteita. Tämänkaltaiset seikkailut ovat aina omansa herättämään ihmisten vahingoniloa ja ilkeää panettelua.

Georgette ei ollenkaan käynyt kylässä. Hän ei tosin tahallisesti kaihtanut kyläläisiä, joiden pilkan kohteena hän ei vielä tiennyt olevansa, mutta hän ei tahtonut tavata Cadet'ta. Olihan tuo mies aivan ilmeisesti osoittanut haluavansa nähdä, mitä tuloksia hänen asioihin puuttumisestaan oli ollut. Tämä ei suinkaan tapahtunut pahassa tarkoituksessa; hän ei olisi tahtonut saada noita rahoja ilmaiseksi. Laiska hän oli, mutta ei epärehellinen. Hän olikin ollut ensimmäinen, joka oli pannut merkille Georgetten vartalon muuttumisen. Kun he kerran sattumalta olivat kohdanneet toisensa raitilla, Cadet oli odottanut Georgettelta ystävällistä hymyä, ehkäpä kiitostakin. Olihan hänen altis palveluksensa sen ansainnut. Mutta Georgetten mielestä mies oli julkea. Sellainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän vain naurahti, kun häneltä suorastaan udeltiin asiaa. Georgette puolestaan olisi toivonut, että mies olisi unohtanut koko jutun. Hän ei muutoin tahtonut olla minkäänlaisissa tekemisissä Cadet'n kanssa. Senvuoksi hän kernaimmin pysytteli puolustusasemassa kotitalon piirin sisällä. Lisäksi oli tuon vapaaehtoisen eristäytymisen syynä ehkä se nöyryytys, jonka alaiseksi Georgette oli omissa silmissään joutunut ja joka painoi raskaana hänen mieltään. Mutta että hänen salaisuutensa oli koko kylän hampaissa — siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Toisin oli Didier'n laita. Maatyöt pakottivat hänet joka päivä tapaamaan naapureita. Nämä tiesivät varsin hyvin, mihin erikoisiin keinoihin oli täytynyt ryhtyä kärjistyneessä perintökysymyksessä Georgetten pitkällisen hedelmättömyyden vuoksi, minkä puolestaan arveltiin saaneen aviomiehen suvaitsevaksi poikkeuskeinoihin nähden. Eivätkä nuo samaiset naapurit malttaneet olla kiusoittelematta aviomiestä, sanoivatpa aivan suoraan hänelle sellaista, mistä hän olisi kernaimmin ollut aivan tietymätön. Se kateellinen kauna, jota he kantoivat entistä palvelijaa kohtaan, sai heidät rohkeiksi, ja he syöttivät hänelle »Cadet'ta» pienimmänkin aiheen tarjoutuessa. Cadet ja yhä vain Cadet! Toiste tehtiin salaviittauksia, joita selvensivät merkitsevät silmäniskut.

Joku esimerkiksi oli luulevinaan, että Didier ja Cadet muka olivat hyviä ystäviä.

— Hän on kuin veljesi. Kun tarvitset apua, ei se mies pane vastaan.

Didier oli raivoissaan. Hän olisi voinut turvautua nyrkkeihinsä syöttääkseen nuo ilkeät huomautukset asianomaiselle, mutta varoi kuitenkin niin tekemästä kaihtaen juttua, joka vain olisi levittänyt tietoa hänen häpeästään. Hän siis pui nyrkkiä taskussaan. Se tiedettiin hyvin ja sitä käytettiin kaikin tavoin hyväksi.

Didier lohduttihe ajattelemalla, että hän oli tilan omistaja. Se ei ainakaan pettänyt häntä. Se antoi hänelle runsaan korvauksen kaikesta vaivannäöstä, jonka hän oli uhrannut sen palvelukseen. Garou muorin kaappiin kasaantui tuhannen frangin seteleitä, ne sijoitettiin korkoja kantamaan ja vaihdettiin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa uusiin peltolohkoihin. Sekä setelit että laajentunut tila olisivat kerran hänen, Didier'n, omaisuutta, tuon vaivaisen ryysypekan pojan ansiosta, jonka laillinen isä hän oli. Vähät hän muusta! Hänen varma ja karttuva rikkautensa korvasi hänelle kaiken.

Hän oli muutoin aivan varma siitä, ettei Georgette pettänyt häntä. Mahdollistahan oli, että hänen vaimonsa oli yhden kerran tehnyt niin hankkiakseen välttämättömän perillisen maaomaisuuden turvaksi. Didier hyväksyi täydelleen tämän olettamuksen. Jopa hän tunsi Garou muorin tavoin tuosta teosta omituista kunnioitusta vaimoaan, voimakasta naista kohtaan, joka oli lujatahtoisena kuin mies osannut niin taitavasti turvata heidän yhteiset etunsa. Silti hän ei ottanut uskoakseen huhu Cadet'sta, yksistään siitä syystä, että tuo mies oli hänestä vastenmielinen ja että mokoma valinta harmitti häntä. Epävarmuus taas oli hänelle mieleen, se kun rauhoitti hänen omaatuntoaan. Lisäksi hän arveli salaisesti olevansa yhteisymmärryksessä vaimonsa kanssa. Hän luuli, että Georgette hyväksyi hänen vaiteliaisuutensa ja suvaitsevaisuutensa. Ja kun ei hänen sielunsa kyennyt käsittämään niin suurta rakkautta, hän ei uskonut, että Georgetten uskottomuus, sen salassa pitäminen sekä orpojen karkoittaminen olisi tapahtunut siitä syystä, että hänen vaimonsa olisi tahtonut yksinomaan hyödyttää häntä, osoittaen kieltäymystä ja sankaruutta, joka tuottaa pyhimyksen sädekehän, vaan että hän oli alistunut uhraukseen voitonhimosta ja kiintymyksestä tämän maailman hyvyyteen.

Kostaakseen loukatun ylpeytensä puolesta ja antaakseen todisteen sisäisestä tasapainostaan hän osti kylvökoneen, ja se karvas kateus, jota tämä uusi varallisuuden näyte herätti kylän asukkaissa, tuotti hänelle täyden hyvityksen loukatusta aviomiehen arvosta.