VI

Notaari antoi heille tietoja, samoin kuin oli neuvonut Garou muoriakin, yhtä jäätävän puolueettomasti.

He olivat tulleet hänen luokseen molemmat, samoin kuin lääkäriinkin. Mutta he tunsivat itsensä vielä vakavammiksi tässä täsmällisen jäykässä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä isoja kirjoja ja vihreitä pahvikoteloita ja jossa tuntui ihmisten kohtaloita säätävän, peloittavan ja tutkimattoman lain jylhä henki. Istuessaan kumpikin tuolillaan keskellä kiiltävää parkettilattiaa he saivat kuulla, että Garou muorilla oli täysi oikeus käyttää puolet omaisuudestaan miten itse harkitsi parhaaksi.

Didier'n kasvot vääntyivät pelosta ja ahdistuksesta.

— Se on häpeällistä! huudahti Georgette. Notaari käski heidän oitis poistua. Hän ei sietänyt moitittavan lakia, jonka edustaja hän oli.

Pelko ja kapinanhenki täyttivät heidän sydämensä, ja samalla heissä jälleen virisi hillitön toivo saada tuo lapsi, joka oli tuiki välttämätön, mutta joka, sen pahempi! yhä vain viipyi. Mutta kuukauden toisensa perästä sama pettymys vainosi heitä yhä pahemmin lannistaen heidän rohkeuttaan. Ja he katselivat toisiaan tyrmistyneinä ja vihaisina. Mikä heitä oikeastaan vaivasi, kun molemmat olivat terveet? Didier joutui kokonaan ymmälle.

— Joku on varmaankin noitunut meidät! hän tuumi vihdoin. Jos saisin sen konnan käsiini, kyllä näyttäisin…

Hän mietti päänsä puhki, mutta saattoi muistaa ympäristöstä ainoastaan talonpoikaista kansaa, kauttaaltaan hyvänsävyisiä, kelpo ihmisiä, joiden ei voinut epäillä olevan juonessa paholaisen kanssa. Tuollaisia noitatemppuja — näin hän päätteli — tekevät tavallisesti ryysymekot ja maankiertäjät, joilla ei ole kotoa ei kontua.

— Se on ehkä Cadet, senkin pahan ilman lintu! hän virkkoi kerran. Jos tietäisin sen varmasti, panisin pyssyn puhumaan.

Näin hän puheli kadehtiessaan tuolta köyhältä päivätyöläiseltä hänen kolmeatoista lastaan niin monta niitä jo oli kertynyt. Mutta saattoipa hän sen uskoakin. Täytyihän olla olemassa syntipukki, se oli selvää. Ja kun tiedekään ei näyttänyt kykenevän selittämään heidän hedelmättömyyttään, täytyi hakea selitystä turvautumalla »noitiin» ja »pahaan silmään». Sellainen taikausko on ammoisista ajoista vallinnut Sublaines'issa. Cadet oli tuollaiseen ilkeyteen aivan kuin luotu. Oli jotakin kieroa tuon miehen koko olemuksessa, tuossa laiskassa vetelyksessä, joka eli tekemättä juuri mitään ja näytti aina ilkkuvan raatajia, jotka hikoilivat hänen ympärillään. Didier alkoi suorastaan vihata tuota miestä.

— Se retku, senkin kaniininsonta, ei saa ikinä astua jalallaan tämän talon maille! hän selitti singahduttaen ilmoille pahimman Tourainen seuduilla käytännössä olevan herjaussanan.

Ja hän lisäsi:

— Jos hän heittäisi saastaisen henkensä, ehkäpä me silloin pääsisimme tästä pahasta!

Georgette oli naishenkilönä taikauskoltaan lievempi, joten hän kohdisti huomionsa yliluonnollisen maailman vastakkaiseen puoleen, jossa hän arveli hedelmättömyytensä salaisuuden piilevän ja josta myös oli saatavissa siihen parannus, nimittäin taivaaseen. Mutta kun hän oli niin oppimaton, että tuskin osasi rukoilla, hän ei mennyt kirkkoon polvistumaan lohduttajattaren, Jumalan äidin, eteen, jonka otsaa koristivat tähdet, eikä liioin naisesta syntyneen Jumal-Ihmisen eteen. Hän vetosi vielä käsittämättömämpään ihmeeseen, joka oli uponneena alkuihmiskunnan usviin. Alku-isien alkeelliset uskonnollisen tunteen idut asustivat vielä hänen sielussaan; siinä oli jätteitä muinaisten gallialaisten uskonnosta, jotka kulkien druidien jälkiä pystyttivät obeliskimaisia menhir-kiviä kanervanummille.

Sivistyskeskuksista hyvin loitolla olevilla seuduilla, missä kaukainen menneisyys yhä tuntuu viipyvän, kristinusko vielä joskus lainaa muinaisten jumaluuksien pakanallisia piirteitä.

Sublaines'in kunnan alueella on ihmeellinen ja ihmeitätekevä kivi, johon on legendan mukaan painunut Pyhän Martinus Toursilaisen askelen jälki. Se on yksinään pellossa, lähellä valtatietä, ja tuota yksinkertaista vaatimatonta pyhää esinettä on kunnioitettu yli vuosituhannen. Sitä koristaa multaan pistetty, kahdesta oksasta tehty risti, jonka tuntemattomat kädet uusivat joka kerta kun tuuli tai pyhimystä häpäisevä elukka kaataa sen. Naiset heittelevät, rukoillen ihmeitä, tuon kiven ympärille kuparikolikoita, jotka poikanulikat sitten pistävät taskuunsa. Georgette asetti tuon pyhän esineen kohdalle kiven alle kahdenkymmenen frangin setelin ja lupasi joka vuosi tuoda siihen uuden samanlaisen.

Kivi pysyi kuurona.

Didier ei enää silmäillyt maataan samanlaisin katsein kuin ennen. Se ei ollut notaarissa käynnin jälkeen enää hänen laillinen puolisonsa, vaan rakastajatar, jota toinen himoitsi. Sitä ajatellessa hänelle kihosivat kyyneleet silmiin. Voitaisiinhan häneltä milloin tahansa riistää ainakin puolet noista pelloista, joita hän oli hellien hoivannut, lannoittanut, muokannut ja kylvänyt ja joiden oli sitten nähnyt aaltoilevan vihannoivan viljan peitossa kuin hienon kankaan tulossa olevan kevään tuulahduksissa. Häneltä voitaisiin milloin tahansa riistää satavuotiaat pähkinäpuut, nuo öljyn tuottajat, molemmat pienet viinitarhat, joiden mustien varsien sisässä tulevan sadon tuottajat, rypäletertut, nyt vielä uinailivat, polttopuita antava metsä, koko talo uusine riihineen, navettoineen, lehmineen, kaikkineen, mitä hän oli pitänyt omanaan. Ja kuka saisi nämä aarteet? Tuo pahainen François, jonka hän, typerästi kyllä, oli ottanut ystäväkseen ja jonka älyä ja nöyryyttä hän oli kehunut!

Nyt hänen käsityksensä pojasta oli muuttunut. Hän piti tätä tungettelijana, melkein varkaana, käenpoikana, jonka itse paholainen oli toimittanut hänen pesäänsä. Muori osasi muutoin taitavasti käännellä puukkoa haavassa. Hän ei enää ollut näkevinään ketään muuta kuin François'n ja hyväili ja hemmoitteli poikaa yhtenään aviopuolisoiden nähden. Kerran illallispöydässä hän tarttui isoilla, ruskettuneilla, luisevilla käsillään pojan hentoihin käsivarsiin, jotka pistivät esiin liian lyhyistä hihoista, ja virkkoi:

— Olet jo toisen puvun tarpeessa. Saat ihka uudet vaatteet, kun pääset ripille.

Tuo miehen alku oli hauskan näköinen ja kiitollinen. Hänen hipiänsä oli hieno kuin kaupunkilaisella, tukka oli kullankeltainen, silmät älykkäät ja nauravat, kasvoista loisti pirteyttä, hellyyttä ja hyvää tahtoa.

Seuraavana päivänä Didier kielsi häntä tulemasta mukaansa pellolle selittäen:

— Opettaja valittaa, ettet käy koulua. Minä en tahdo olla siihen syypää.

Garou muori yhtyi hänen mielipiteeseensä, mikä raivostutti häntä entistä pahemmin.

— Hän on oikeassa. Sinun täytyy saada oppia, pikku François!

Tämän jälkeen poika kävi säännöllisesti koulua, aivan kuin oikeat perheenlapset. Hänen tapansa ja käyttäytymisensä muuttuivat toisenlaisiksi kuin köyhän lapsella, jota armosta siedettiin. Hän ei enää ollut ujo. Palatessaan koulusta hän meni suoraa päätä ruokakomeroon syömään sianlihahakkelusta ja leipää. Hänen taskuissaan kilisi rahaa. Kun hän oli saanut parempaa ravintoa ja hoitoa, hänen poskensa kävivät pyöreiksi ja punaisiksi. Mutta kun hän oli pohjaltaan hyväluontoinen, hän kaikesta huolimatta suri sitä, etteivät Didier ja Georgette enää olleet hänen ystäviään niinkuin ennen Muorin vetäessä hänet syliinsä hän loi heihin omituisen katseen, joka rukoili heiltä anteeksiantoa, sillä täysin tajuamatta syytä hän vaistosi, että vanhuksen hyväilyt loitonsivat heitä hänestä. Eihän hän enää saanut heiltä entistä hymyilyä, niin kuin ollessaan heidän suojattinsa. He käänsivät hänestä katseensa muuanne eivätkä puhelleet hänen kanssaan.

Rolande, jota muorin suvaitsevaisuus ei pystynyt houkuttelemaan, ei saanut aviopuolisoilta sen suurempaa suosiota osakseen. Kun hän rohkeni yrittää hyväillä Georgettea, tämä työnsi hänet luotaan tylysti:

— Ei sinun tarvitse »nuoleskella» minua noin!

Silloin tyttö meni nurkkaan itkemään.

Hän oli hylätyn naisparan lapsi, syntynyt häpeässä, levottomuudessa ja kurjuudessa; hän oli herkkähermoinen, kaipasi hyväilyjä ja hellyyttä, ja pieninkin epäystävällisyys loukkasi häntä.

— Se ei ole minun syyni! hän vaikeroi silmät kyynelistä turvoksissa.

Tuo lapsen suru, joka puhkesi ilmi ylen usein, laskeutui tunnonvaivan tavoin jo ennestään raskaisiin sydämiin. Onni oli paennut talosta. Tylyt tunteet myllersivät mieliä pohjaa myöten.

Didier etääntyi vaimostaan. Aviomieheksi ja isännäksi ylennetyn entisen palvelijan nöyrä kiintymys vaihtui karsaudeksi. Hän oli nyrpeä vaimolleen siitä, ettei tämä ollut, annettuaan hänelle omaisuuden, kyennyt antamaan keinoja sen hallussa pysyttämiseksi. Georgette rakasti miestään yhä vielä tuntien häntä kohtaan täyttä, jakamatonta rakkautta, mutta hän kärsi Didier'n happamista ilmeistä ja hänen jöröttelemisestään, mikä muistutti hänelle hänen naaraan-heikommuuttaan.

Parisissa alettiin suuresti iloita avioparin hedelmättömyydestä. Äidin ja isäpuolen toiveet leimahtivat jälleen liekkiin. Perhe ilman lapsia on kuin puu vailla juuria. Näyttihän taas mahdolliselta, sitten kun Garou muori olisi kuollut, taivuttaa Georgette myymään talonsa ja muuttamaan Parisiin kuluttamaan »perheen keskuudessa» varojaan. Muori oli perin epäluuloinen, hän ei enää kutsunut Boutet'n väkeä käymään talossa. Silti Germaine ahdisteli tytärtään, että hän ainakin kerran miehensä kanssa kävisi heidän luonaan Parisissa. Heidän juonenaan oli häikäistä heidät, saada heidät mieltymään pääkaupungin huvituksiin ja sitten herättää heissä se vakaumus, ettei niin varakkaille henkilöille sopinut sellainen asuinpaikka kuin Sublaines. Saadakseen nuoren vaimon suosiolliseksi Boutet puolisot lähettivät hänelle pieniä lahjoja: silkkikangaspaloja, jotka oli halvalla ostettu isojen myymälöiden jäännösvarastojen loppuunmyynnistä ja jotka Georgette kätki laatikkoonsa vaistomaisen epäluuloisena, kun noita liian kauniita lahjoja, joiden mykän kielen hän varsin hyvin ymmärsi, satoi kovin tiheään. Ne tuntuivat hänestä nöyryyttäviltä, sillä hän älysi, että häntä pidettiin, koska hän oli vailla perillistä, tarpeettomana maatalossa; hän jouti jo mennä rappiolle, samoin kuin hänen äitinsäkin oli osaksi käynyt.

Mutta aviopuolisojen levottomuus kohosi huippuunsa François'n ensi kerran päästessä ehtoolliselle. Rolande oli ensi kerran ripillä käydessään ollut puettuna niiden jumalisten naisten ompelemaan ja lainaamaan pukuun, jotka kerran vuodessa kävivät pappilassa. Kun tuohon tilaisuuteen oli hankittava puku François'lle, ei muori ottanut kuuleviin korviinsakaan, että poika olisi käyttänyt Georgetten häiksi ostettua, kasvun varalta liian väljää ruskeaa pukua, joka kuitenkin oli vielä aivan hyvä. Sen sijaan hän sai mustan verkapuvun ja valkoiset liivit, kultaripsuisen silkkisen käsivarsinauhan, hienot kengät, uuden virsikirjan, jopa helmiäisrukousnauhankin. Häneltä ei puuttunut mitään, eipä edes rippilapsen kemuja, joihin kutsuttiin naapuritkin.

Näin suuri hyvyys liikutti kyläläisten mieltä.

— Teette todella kauniisti, virkkoi ruokapöydässä lihava Huguenin'in emäntä, joka itse ei suinkaan olisi menetellyt samoin.

— Kun ei noilla ole lasta! Garou muori selitti viitaten väkäleuallaan lapsettomaan aviopariin päin.

Ylpeydessään Didier ja Georgette hillitsivät katkeruutensa niin täydelleen, että kun heidät nähtiin niiden joukossa, jotka saattoivat François'ta iltamessuun, ihmiset sanoivat:

— Tuo Garoun perhe on hyväsydämistä väkeä. Ensin renki, nyt hylätty lapsi…

Pappi oli ylen onnellinen ajatellessaan, että hänen seurakunnassaan oli kristittyjä, joita kelpasi mainita esikuviksi muille.

Tehdessään ristinmerkin sen nisukakun kohdalla, jonka François oli messusta tultuaan tuonut ja joka munan ja juustopalan kera muodosti köyhän papin aamiaisen, hän mumisi:

— Ollos kiitetty, Jumala, kun annat tämän lohdutuksen palvelijallesi… Noiden ihmisten armeliaisuus on taivaallinen ruusu, joka versoo Sublaines'in karussa maaperässä.

Garou muori noudatti itsepintaisesti edelleen suunnitelmaansa. Hän ajatteli kaiketi, että oli parempi luovuttaa hänen käytettävänään oleva osa omaisuudesta pojalle, joka sanoi häntä isoäidiksi, kuin Didier'lle, jota hän ei voinut kärsiä. Nuoruuden viehätysvoima voittaa aina vanhusten sydämen. Koska muori ei saanut perillistä omasta suvustaan, niin mikä esti häntä valitsemasta perijäkseen tuota löytölasta? Sellaista ei kuka tahansa tekisi. Ja olihan François'lla niin vaalea tukka ja raikkaat kasvot!

Sinä iltana aviopuolisot valvoivat myöhäiseen yöhön. Kuluneen päivän juhla oli varmana todistuksena siitä, että muori oli uhkauksellaan tarkoittanut täyttä totta. Siihen asti he eivät olleet tahtoneet uskoa sitä. Nyt asia näytti ilmeisen selvältä. Ajatellessaan François'n yhä vahvistuvaa valta-asemaa he jo tunsivat itsensä puoleksi kuin karkoitetuiksi kodista ja konnulta.

Nämä mietteet pyörivät heidän aivoissaan, jotka eivät saaneet rauhaa pään levätessä äkkiä kovaksi käyneellä pieluksella kylmenneessä vuoteessa. Didier siirtyi vihamielisesti etemmäksi vaimostaan. Silmät auki pimeässä hän ajatteli avioliittonsa tuottamaa katkeraa pettymystä, joka päättyisi lopulta siihen nöyryytykseen, että häneltä riistettäisiin puolet siitä omaisuudesta, jota hän oli kahtena vuotena tottunut pitämään omanaan. Joskus vielä lain valvojat tulisivat luovuttamaan tungettelijalle tämän osan. Täytyisi riidellä jokaisesta neliömetristä maata, ehkä ruveta käräjöimään ja kaiken päälliseksi joutua kadehtijoiden hampaisiin; hehän olivat karsain silmin katselleet hänen onneaan. Ja kaikki tämä senvuoksi, että tuo letukka itsepintaisesti pysyi yhä vain hedelmättömänä! Hänen teki mielensä häväistä vaimoaan, ahdistaa häntä, niin kuin peto karkaa kaatuneen hevosen kimppuun. Georgetten kauniin, epäitsekkään rakkauden hänen jalomielisen olemuksensa ja omaisuutensa lahjan — kaiken Didier unohti tuon purevan tuskan kouristuksissa joka raateli häntä omaisuuden menettämisen uhatessa.

— Onko siis mahdoton päästä toivottuun tulokseen? hän virkkoi ääneensä, viitaten heidän ainaiseen huoleensa. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?

Kun vaimo ei vastannut tuntien itsensä syvästi loukatuksi, Didier kohosi kyynärpäänsä varaan tiuskaistakseen hänelle vasten kasvoja:

— Kun notaari on käynyt asiaan käsiksi, se ei enää ole autettavissa. Hyvä Jumala! On kai toki naisten tehtävä synnyttää lapsia.

Hänen vihansa purkautui ensi kerran esille täysin peittelemättä paljastaen hänen pikkumaisen miehisen ahneutensa sekä sen, että hän oli lujemmin kiintynyt maakamaraan kuin vaimoonsa. Ja hän ilkkui lisäksi tätä ilkeästi tämän joka ilta toistuvasta intohimoisuudesta.

— Olet kenties liian kuumaverinen!… Sinun kai pitäisi saada itse paholainen mieheksesi!

Pelkäsikö Georgette menettävänsä miehensä rakkauden? Kapinoiko hänen itserakkautensa tuota ansaitsematonta solvausta vastaan? Vai mahtoikohan se ääretön alistuvaisuus, joka saa naisen mukautumaan miehen tahtoon, äkkiä tehdä hänet niin raukkamaiseksi, että hän menetti selkeän velvollisuudentajunsa? Oli miten hyvänsä, noiden sanojen ruoskaniskuista hän täysin tajusi, että Didier odotti häneltä apua, jonka hän yksin saattoi antaa. Olihan hän jo jalomielisesti lahjoittanut tuolle ruti köyhälle miehelle suuren rakkautensa ja koko kauniin olemuksensa. Vieläkö tuo mies vaati enempää? Georgette antaisi hänelle senkin. Tuolla maalaisnaisella oli kuningattaren sydän. Koska tämä oli se hinta, joka vaadittiin Didier'stä, niin hyvä! hänen piti saada tuo lapsi, jota hän, Garou muori ja maakamara vaativat. Georgette todistaisi heille hedelmällisyytensä. Hän laskisi heidän syliinsä perillisen, joka antaisi hänelle takaisin hänen omanarvontuntonsa, ylpeytensä ja suuttuneen puolison sydämen.

Mutta miten hänen piti menetellä? Siitä hänellä ei vielä ollut aavistustakaan. Tulos oli kaikkein tärkein.

Kun Georgette kerran oli tehnyt päätöksen, se oli järkähtämätön. Mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo, niin sanoo sananparsi. Mutta mitä alkeellinen kansannainen tahtoo, sitä ei itse paholainenkaan voi estää.