V

Oli siinäkin ristiäiset!

Viimeinen villitys oli ensimmäistä pahempi. Garou muori oli maksanut hyvät rahat kirkonkellojen soitosta. Täytyihän lähettää kauas ympäristöön vihityn metallin värjyvät viestit uuden kristityn tulosta!

Kylän väki juoksi kynnyksille kuuntelemaan kellojensoittoa lasketellen ilkeitä sukkeluuksia:

— Jean Rousseau, Jean Cadet, Jean Garou, Jean… Herra tiesi, mikä sen palleroisen sukunimi oikeastaan olikaan!

Viimein tuo odotettu, pilkattu pienokainen ilmestyi maantielle, käärittynä hienoihin liinoihin, koristettuna pitseillä ja pitkillä nauhoilla, kuin ruhtinaan lapsi ikään.

Georgette oli tehnyt pienokaisensa koreaksi, samoin kuin hän oli somistanut häävuoteensa silkkisellä untuvapeitepatjalla. Mutta hän ei ollut lähtenyt saattamaan lasta kirkkoon, vaan jäi kotiin valmistamaan juhla-ateriaa. Se herätti kyläläisissä pettymystä; valmiiksi varatut häväistyksen nuolet putoilivat tehottomina kuin taittuneesta jousesta.

Garou muori kantoi pienokaista, ristipoikaansa ja perillistään. Hän ojensi pienokaisen kasteeseen isoilla käyräsormisilla noita-akan käsillään. Järkähtämättömältä ja häijyltä näytti tuo vanha nainen, joka oli vaatinut tämän lapsen syntymistä sukuylpeytensä koko voimalla.

Kuinka erilaisia henkilöitä olikaan vuosisatojen kuluessa kokoontunut laidoiltaan kuluneen, kellervän kastemaljan ympärille! Kummisetiä ja -tätejä, jotka pitivät vapisevia käsiään ristissä tehdessään kristityn suojelevaa valaa, nuoria äitiä sydän sykähdellen äitiyden ilosta, ylpeitä nuoria isiä, heltyneitä isovanhempia, jotka olivat tulleet näkemään sen pienen vesan ristimistä, jonka oli määrä jatkaa heidän sukuaan.

Tällä kertaa kastemaljan ääressä oli synkkä, peloittava isoäiti, jolle tuo sattuman maailmaan säätämä pienokainen ei ollut muuta kuin varma tilan suvun hallussa säilyttäjänä isä, joka ei ollut isä ja joka itse sen hyvin tiesi, mutta joka samasta omistamishimosta oli vaiti. Kummina oli Boutet; hänen toiveensa olivat täydelleen pettäneet, mutta hän oli saapunut läheltä toteamaan asioiden tilaa ja toivoi nyt sydämessään, että lapsi mitä pikimmin katoaisi maailmasta. Hänen vaimonsa mustan silkkipuvun alla myllersivät kateelliset tuumat, jotka olivat melkein yhtä tuhoa toivovia. Ja kaiken tämän kataluuden, kaiken tämän ihmisolentojen sisimmästä pinnalle nousseen loan alkujuuri oli se ainoa pyyteiden päämäärä, joka ainaisesti saa ihmiset julmiksi: raha, ja vielä enemmän: omaisuus.

* * * * *

Tällä siveellisellä rumuudella oli kaksi uhria: viaton lapsi ja poissaoleva äiti. Mutta sen tiesi yksin Jumala.

— Manaan sinusta pois kaiken pahan hengen saastan — pappi lausui kolmannen kerran.

Aivan hiljaa hän lisäsi:

— Ja myöskin äitisi synnin.

Hän oli kastanut monenlaisia lapsia, julkisten naistenkin äpäröitä, mutta ilman juhlallisia menoja, niin kuin sellaisissa tapauksissa on oikein ja kohtuullista. Joskus hänen oli ilokseen onnistunut saada hairahtuneet kirkon helmaan pyhän avioliiton avulla. Ja nyt tämän sielunpaimenen oli ristittävä tuo pienokainen, jonka hänen lempilampaansa oli tuonut aviopesään!

Kun uskonnolliset menot olivat päättyneet, pappi rukoili itsekseen pitkän aikaa tutkiskellen omassatunnossaan, mitä hänen olisi tehtävä hengellisenä välittäjänä. Ei! Hän ei voinut tehdä mitään, ei uskoa asiaa aviomiehelle; ja vaikka tämä sen tietäisikin, hän ei voisi ruveta soimaamaan tätä. Olihan anteeksiantamus Jumalan säätämä. Eikä hän voinut yhdistää Georgetten ja Cadet'n käsiä. Vastoin tahtoaankin hän oli syyllinen, rikostoveri!

Toukokuun heleä aurinko valaisi pientä kirkkoa, jossa ei ollut poikkilaivaa ja joka oli yksinkertaisen valkoinen tuhatvuotisessa alastomuudessaan, sen isoja lattialaakoja ja korutonta alttaria. Se oli köyhän väen pyhäkkö, karkea ja kaunistelematon kuin hekin. Kirkkoherra peitti korvansa käsillään, jottei kuulisi helähtelevää kelloa, joka kuulosti ilkkuvalta kuin paholaisen nauru, eikä poikanulikoiden huutoja, jotka ulkona olivat vastaanottamassa ristiäissaattuetta.

Kaikki Cadet'n pienokaisetkin olivat saapuvilla yllään haalistuneet punaiset esiliinansa, kompuroiden pölyssä ja poimien maahan heitettyjä makeisia. Silloin Boutet kummi päästi ilkeän naurun ja kolhaisi kyynärpäällään vaimoaan, hän kun jo tiesi yhtä ja toista, vaikka olikin saapunut vasta samana aamuna.

* * * * *

Georgette oli odottanut lastaan tien laidassa. Kärsimättömänä hän oli lähtenyt kävelemään muutaman askeleen kylään päin varjostaen kädellään silmiään tähystellessään ristiäisväen paluuta. Kun pienokainen viimein ilmestyi näkyviin pienen saaton etunenässä, kalkatti vielä kirkonkello, sama kello, joka oli soinut hänen vihkiäistilaisuudessaan… Hän ei nyt ajatellut muuta kuin pienokaistaan, ei nähnyt muuta kuin tuon valkoisen mytyn, joka hipoi Garou muorin olkapäätä.

Georgette otti lapsen muorin käsivarsilta, vei sen juoksujalkaa sisään, suuteli sitä moneen kertaan ja avasi puseronsa ruokkiakseen sitä.

Pikku Jean Garou oli vaaleatukkainen, samoin kuin Cadet, ja hänellä oli samanlaiset siniset silmät. Mutta Didier oli niinikään vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, joten niiden ihmisten häväistyshalu, jotka saaton kulkiessa ohi olivat kumartuneet tarkastamaan lapsen kasvoja, ei ollut saanut tilaisuutta päästä valloilleen. Jotta yhdennäköisyys saataisiin selville, täytyi siis malttaa mielensä ja odottaa.

Näin Boutet tuumiskeli hajasäärin katsellessaan, kuinka Georgette imetti pienokaista tuossa klassillisessa ja liikuttavassa asennossa, joka aina miellyttää miehiä! Käsivarsi tukena kuin kätkyt, mukavasti kannattaen lasta, yläruumis, joka tarjoaa ravintoa, kumarassa, katse hellästi kiintyneenä tuohon hedelmään, joka imee mehua äidillisestä puusta. Pieni käsi tavoittelee elinvoiman uhkuvia lähteitä.

Mutta tuo näky ei pystynyt lauhduttamaan Boutet'ta. Pienokainen kiinnitti Georgetten lopullisesti, ratkaisevasti maatilaan. Säilyttääkseen sen pojalleen hän asuisi ikänsä Sublaines'issa. Mennyttä koko toivo saada hänet taivutetuksi myymään talo ja muuttamaan Parisiin!

Käytyään entistään ovelammaksi oltuaan tekemisissä kaupunkilaisten kanssa ja opittuaan tinkimään omantuntonsa vaatimuksista himoitessaan rahaa Boutet arvasi koko salaisuuden, joka ei ollut selvinnyt kelpo kirkkoherralle. Oltuaan kaksi vuotta lapsetonna Georgette oli Cadet'n avulla saanut välttämättömän perillisen; mies ja isoäiti olivat suostuneet tuumaan, koska kaikki kyläläiset tiesivät sen. Sitä julisti mielenosoituksellinen kirkonkello, ambrahelminen kaulakoriste, hopeinen lelu ja pieni silkkiturkki; näiden omaisten antamien ristiäislahjojen rinnalla Boutet-puolisoiden tuomiset olivat pahaisia köyhien antimia. Se harmitti Boutet'ta ylenmäärin.

Mutta suuttumus ja kateus sytyttivät hänen verikoiransilmiinsä ilkeän kipinän. Koska kaikki oli mennyttä, hän aikoi päästää häijyytensä valloilleen ja häiritä tätä salaista yksituumaisuutta. Ehkäpä lisäksi perheen keskuuteen heitetty epäsovun kekäle saattaisi tuottaa hänelle jotakin etua! Rahvaan mieltymys vallankumouksiin ei johdu niinkään etuoikeuksien saavuttamishalusta, kuin toivosta, että sekasorron vallitessa saattaisi anastaa toisen omaisuutta.

— Pöytä on katettu, ilmoitti Garou muori.

Lautaset oli asetettu punaraitaiselle pöytäliinalle, ja pöydän ympärillä oli viisi tuolia — ei enempää, kuin mitä perheen jäsenten luku vaati. Peläten kyläläisten kielevyyttä he eivät olleet uskaltaneet kutsua naapureita.

Germaine ja Didier istuivat jo pöydässä. Boutet ei pitänyt kiirettä. Hän puhisi ja tuumi, mitä sanoa. Aluksi hän ihmetteli, että orpolapset olivat poissa.

— Eivätkö Rolande ja François enää ole talossa? hän kysäisi osoittaen lautasia.

Ensin ei kukaan vastannut, ja kiusallisen hiljaisuuden aikana hän nauraa hihitti ivallisesti.

— Isoäiti lähetti heidät takaisin, selitti Didier lopulta pyöritellen lautasta peittääkseen hämilläoloaan. Talossa alkoi olla lapsia liiaksi. Mitäpä täällä toisten kakaroita…!

— Sepä vahinko! Boutet virkkoi kolistellen tuolia istuu tuessaan. Se tyttö oli aika sievä ja näppärä.

— Varmaankin lapset olivat kovin suruissaan! Germaine huomautti hiljaisesti.

Kylmä, jäätävä tunnelma laskeutui täten heti alussa juhla-aterian ylle. Muisto Rolanden epätoivosta tuntui väräjävän ilmassa.

— Missä he nyt ovat? Boutet uteli kaataen mielenosoituksellisesti lasinsa täyteen viiniä.

Georgette, joka oli viereisessä huoneessa pannut lapsensa makuulle, tuli samassa tupaan ja sanoi:

— Emme tiedä.

— Eivätkö he ole kirjoittaneet?

Kyllä, nuo lapsiparat olivat kirjoittaneet kaksikin kertaa. Mutta heille ei oltu vastattu. Heidän lähettämänsä postikortit, jotka oli piirretty täyteen isoja, kömpelöitä kirjaimia ja joissa oli alinna molempien nimikirjoitukset, oli heitetty johonkin pöydänlaatikkoon. Yhteisestä sopimuksesta ei kolmikko hiiskunut asiasta halaistua sanaa.

— Eivätpä kirjeet haihduta ikävää, jonka nuo lapsukaiset jättivät jälkeensä, muori selitti valehdellen häpeämättömästi.

Rohkaistuen Didier mutisi:

— Koko köyhäinhoito on ikävä laitos. Jos joutuu tekemisiin sen kanssa, siitä syntyy pelkkää epäsopua perheessä.

Boutet saattoi nyt kuvitella, mitä oli tapahtunut, kun lisäksi otti huomioon kylällä kuullut juorut.

— Minä puolestani olisin teidän sijassanne, hän sanoi kumartuen kädet lanteilla lähemmäksi ruokavatia, jonka Garou muori asetti keskelle pöytää, pikemminkin ottanut lapsikseni nuo orvot kuin lähtenyt hankkimaan tuota kakaraa.

Hän käänsi leukansa sitä huonetta kohti, jossa pieni Jean Garou nukkui, ja lisäsi upottaen katseensa suoraan Didier'n silmiin, joka ei ollut tätä odottanut:

— Siitä olisi vähemmän juoruiltu.

— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinulle kuulu! Garou muori tiuskaisi äkäisenä peittäen arvovallallaan nuorten aviopuolisoiden nolouden.

Muori laski tyttärensä miehen lautaselle palan vasikanpaistia vihreiden herneiden kera. Annoksesta kohosi ilmaan hyvälle tuoksuvaa höyryä.

— Syö, äläkä höpise joutavia!

Parisista tulleet vieraat söivät vahvasti ottaen korvausta kaupungissa kärsimästään puutteesta. Mutta Boutet'n äskeisiä sanoja seurannut nolo tunnelma ei haihtunut, eikä hänen häijyytensä talttunut. Hän nautti ensi hyökkäyksensä vaikutuksesta, ja hänen julkeutensa yltyi nuorten aviopuolisoiden raukkamaisuudesta, molemmat kun näyttivät olevan kuuroja tai välinpitämättömiä. Asemamies ei antanut heidän teeskennellyn välinpitämättömyytensä johtaa itseään harhaan. Tuo isoleukainen, jykeväolkainen ja ilkeäkatseinen mies piti heitä koko ajan silmällä ja levottomuuden vallassa viittaamalla kiusalliseen salaisuuteen, jonka perille hän näytti päässeen.

Vasikanpaistin jälkeen tuotiin pöytään vanha kana, joka oli uhrattu tilaisuuden kunniaksi. Sitten tarjottiin lammasta, joka oli paistettu isossa leivinuunissa. Talonpojat ylenkatsovat vihanneksia, joiden näkevät liian runsaina rehoittavan ympärillään; heille on liha kaikki kaikessa.

Boutet'n jano oli sammumaton. Hän tyhjensi viinipullonsa ja pyysi heti kursailematta toista varmana itsestään.

Hän alkoi kerskaillen puhua Parisista ja iloisesta elämästä, jota siellä vietetään huvittelujen pyörteessä. Antaakseen puheilleen pontta hän vetosi vaimoonsa: — Eikö niin, Germaine?

Hauskat illat elokuvissa, huvimatkat ystävien seurassa kaupungin ympäristöön, kävelyretket sunnuntaisin Boulognen metsässä, katutanssiaiset, perhekemut, joita pantiin toimeen kaikkina lomapäivinä. Hohhoh! Siinä kaupungissa ei tarvinnut istua ikävissään! — Eikö niin, Germaine?

Germaine myönsi, kasvoilla hymy, josta kuulsi salaista yhteisymmärrystä. — Enpä vain enää tahtoisi asua Sublaines'issa.

Hän kallisti päänsä lautasensa yli ajatellen paikkaamis- ja parsimistyössä lyhentyneitä öitään hotellin liinavaatteidenhoitajattaren toimessa, joka rasitti silmiä ja teki vähäveriseksi, niukkoja aterioita, miehen liiallista kiintymystä lasin nautintoihin, jotka nielivät liian suuren osan tuloista. Tietysti hän ajatteli myöskin huvitteluja ja juhlia, jotka kuitenkin olivat kovin väsyttäviä, kun niihin täytyi mennä jalkaisin, vaikka oli koko päivän ollut seisomatyössä. Jotta tuo kaikki olisi ollut hauskaa, olisi ollut tarpeen Georgetten rahat — nuo rahat, jotka hän, Germaine, niin typerästi oli päästänyt käsistään.

Vastaukseksi Didier viittasi maan tuottamiin varmoihin tuloihin. Kun lapsi kerran oli olemassa, ei hänen enää tarvinnut salailla niitä.

— Neljäkymmentätuhatta tänä vuonna pelkästä viljasta… Ja sitten on oma herransa. Kun tahtoo lähteä kävelylle ja huvittelemaan, ei tarvitse pyytää lomalupaa. On riippuvainen ainoastaan itsestään.

— Mutta ettehän te koskaan huvittele!

Molemmat miehet mittelivät salavihkaa toisiaan katseillaan.

— Meikäläisen taas ei tarvitse välittää sateesta, tuulesta eikä rakeista. Ja kun lähden kaupungille porvarisvaimoni kanssa, ollaan »herra» ja »rouva». Ei ole mitään eroa meidän ja miljoonamiehen välillä, joka kulkee samalla katukäytävällä! Talonpojalla on sitä vastoin aina sontaa kengänanturoissaan.

— Saattaa niin olla, Didier myönsi kiusaantuneena.

Mutta täytyy katsoa, että on, mitä pistää taskuun. Mepä emme pidäkään yllämme koko omaisuuttamme!

Hän keskeytti puheensa. Georgette toi pöytään tuoreista munista ja vaniljalle tuoksuvasta kermasta tehdyn jälkiruoan. Otettuaan sitä lautaselleen Didier jatkoi:

— Teidän ammatissanne on omat vastuksensa, politiikat ja lakot ja kaikki… Eikä niistä ole pataan pantavaksi. Minä puolestani annan palttua politiikalle. Jollei olisi maataviljeleviä talonpoikia, ei olisi syötävääkään. He ovat siis lopen tärkeät olemassa. Jollei heitä olisi, niin, hyvästi nisuleipä! Teillä on kahdeksantuntinen työpäivänne… Mutta me olemme vapaita! Tahtoisinpa nähdä sen ihmisen, joka estäisi meitä raatamasta kahtatoista ja neljääkintoista tuntia vuorokaudessa kiireisimpänä aikana. Ja kun sataa, pysytellään kauniisti katosalla, mutta päivä ei suinkaan mene hukkaan, meillä on hommaa silloinkin!

— Mutta niinä vuosina, jolloin sataa rakeita, tai on liiaksi poutaa tai sataa tihuuttaa lakkaamatta, menetätte kaiken! Boutet kivahti paukauttaen pöydänlaitaa nyrkillään.

Didier ei antanut perään.

— Maa pysyy sentään aina paikoillaan. Vaikka se tuottaisikin vain vähän, siinä on yllin kyllin meille. Lisäksi on erilaisia elintarpeita, halpoja ja kalliita. Kyllä täällä maalla aina suoriutuu. Hyvinä vuosina tekee säästöjä.

Boutet huomasi joutuvansa heikommalle puolelle. Hän oli alakynnessä; se ärsytti häntä yhä enemmän.

— Vanhoilla päivilläni saan rautatieyhtiöltä eläkkeen, hän yritti puolustella.

— Joka lakkaa heti kuoltuanne — Didier penäsi puolestaan. Maaomaisuus taas siirtyy lapsille! Vaikka tulisi sotia ja vallankumouksia, se on aina paikoillaan.

Garou muori tarjosi ääneti kahvia ja kotitekoista paloviinaa pienistä laseista, jotka hän täytti reunaa myöten. Boutet tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella. Sitten hän virkkoi iskien sen pöytään:

— Sinä olet vaimosi avulla päässyt hyviin oloihin. Ilman häntä et olisi sen kummempi kuin vaivainen renki!

Hän jatkoi:

— Saatpa kiittää häntä hyvin paljosta… No, riittäköön! Ymmärrät sanomattakin…

— Émile… ole vaiti! Älä puhu pötyä! varoitti hänen vaimonsa.

Koettiko hän pidättää miestään vai kiihoittaa tätä? Kukapa tiesi, mitä tuo epäilyttävän lempeä vaaleatukkainen nainen oikein hautoi mielessään!

Boutet kääntyi rajusti häneen päin: — Vai pötyä! Eikö koko maailma jo tiedä sitä!

Aamiainen päättyi. Se oli kestänyt kello kolmeen.

— Menkää kävelemään, kehoitteli Garou muori. Saatte minut jo tuskastumaan!

He nousivat kaikki pöydästä. Boutet'n katseet etsivät Georgettea. Hän oli kadonnut. Oliko hän paennut kielevää miestä?

Aterian aikana nuori äiti oli itsepintaisesti pysytellyt vaiti ja kuunnellut miesten keskustelua niin välinpitämättömän näköisenä, että saattoi epäillä, olivatko asemamiehen salaviittaukset lainkaan osuneet hänen korviinsa. Kun hän palasi pirttiin ylpeänä äitiydestään kantaen käsivarsillaan lasta tarjotakseen sitä suudeltavaksi — ristiäiset kun olisivat ilman sitä tuntuneet hänestä puutteellisilta — Boutet'n viha kuohahti valloilleen raakana, väkijuomien ja pitkällisen kateuden kiihoittamana.

Mennen suoraa päätä Didier'n luo hän paiskasi raskaasti kätensä hänen olalleen huutaen:

— Siinä on kakara, jonka maailmaan tulosta sinulla ei ole ollut suurta vaivaa. Oletpa aika veitikka! Kun tarvitset perillistä, hankit sen itsellesi tilaamalla.

Didier oli horjahtanut asemamiehen kouran kovasta iskusta. Kalman kalpeana, huulet hermostuneesti nytkähdellen hän katseli ympärilleen kuin hätyytetty eläin tutkien, mistä pääsisi pujahtamaan pakoon. Mutta Boutet puristi hänen olkaansa uudelleen kuin pihdeillä.

— En ymmärrä, mitä tarkoitat! Didier sopersi.

Hätyyttäjä purskahti leveään nauruun. — Vai niin! Vai ei »herra» tiedä. »Herra» ei tahdo tietää, sillä tämä on hänen etunsa mukaista, eikö niin?! Jollei olisi tuota kakaraa, niin terve menoa koko perintö! On niin mukava tekeytyä tietämättömäksi tolvanaksi. No: jollet tiedä sitä, niin saat nyt kuulla minulta, että pienokainen on vaimosi ja Köyhän Cadet'n lapsi, ja että sinä itse olet kehoittanut eukkoasi siihen siistiin hommaan, kun et itse pysty saamaan perillistä. Senkin retku!

Germaine oli lysähtänyt tuolille itkeä tillittäen ja peittäen kasvonsa hajuvedelle tuoksuvalla nenäliinalla. Garou muorin huulet lepattivat, mutta hän ei saanut kuuluviin pienintäkään ääntä. Valkoisen myssyn alla hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina. Mutta hänen leimuavat katseensa eivät iskeneet Boutet'hen. Ne tuntuivat sinä hetkenä lävistävän Didier'n. Vanhus odotti, että tämä puolustaisi perheen kunniaa, että hän nyrkillään iskisi juopuneen, ruokottoman miehen kurkkuun nuo herjaavat sanat. Vaistomaisesti nuo kolme naista hankkiutuivat erottamaan heitä toisistaan. Didier seisoi neuvotonna ja vaieten kuunnellen solvausta. Nyt Boutet kähisi hänelle vasten kasvoja, joka sanan välillä murjoen kourallaan hänen olkaansa ikään kuin iskeäkseen vasaralla jokaisen lauseen hänen nahkaansa:

— Minä en kärsi tätä suvun häpeää, koska Georgette on minun rouvani tytär, enkä salli, että meille sinun vuoksesi ilkutaan kylässä… Sinulla ei ole muuta tehtävää, kuin että laputat tiehesi, kuuletko, heittiö? Sonta ja maa eivät ole sinun sen paremmin kuin tuo äpäräkään. Maa kuuluu oikeuden mukaisesti meille. Ja meille se olisi joutunutkin, jollet sinä olisi varastanut sitä meiltä.

Hengästyneenä hän vielä karjui käheäksi käyneellä äänellään:

— Senkin löyhkäävä, saastainen retku!

Sitten hän vaikeni ja näytti äkkiä tyrmistyvän kesken riehuntansa.

Mutta enemmän kuin miehen uhkaavia kouria ja aviomiehen häpeää julistavaa ääntä, jonka saattoi kuulla maantielle asti, Didier pelkäsi vaimonsa katsetta. Tuollaisena hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä; se ilmaisi halveksimista, näytti karkoittavan hänet pois tuvasta. Hän horjahti kuin pyörtymäisillään, mutta tointui samassa tuokiossa tarrautuen kiinni ajatukseen, ettei kukaan voinut riistää häneltä taloa, ei edes hänen vaimonsa. Sillä laki ei katso avioeron aiheeksi vaimon uskottomuutta, johon aviomies suostuu. Häntä itseään ei saisi tuota eroa vaatimaan kukaan, ei edes lujatahtoinen Georgette, josta hän, käsittämättä miksi, alkoi epäillä saavansa tästedes vihollisen. Hän siis vain tyytyi kohauttamaan kapeita hartioitaan, joista asemamiehen kourat olivat hellittäneet.

Georgette pelasti odottamatta tilanteen kaikkien hämmästykseksi:

— Te lähdette tästä talosta heti paikalla, hän sanoi kylmästi isäpuolelleen, joka alkoi selvitä humalastaan ja seisoi murjottaen häpeissään.

Georgette jatkoi kohottaen käsivarsillaan lepäävää valkoista myttyä:

— Tässä talossa on vain yksi isäntä. Ja hän on tässä… Sen jälkeen, mitä olette sanoneet, en tahdo, että koskaan enää astutte tämän talon ovesta sisälle. Lähtekää siis, älkääkä palatko takaisin!

Georgette oli niin tyyni ja ankara, niin tarmokas ja arvokas, että Boutet epäili syytöksien todenperäisyyttä ja soperteli:

— Hyvä, hyvä, kyllä lähdetään… Sen, minkä tein, tein sinun vuoksesi, kun ajattelin… Jos olen erehtynyt, niin olisi pitänyt keskeyttää minun puheeni… Sellaista voi sattua kenelle tahansa… Voithan muutoin itse tiedustella… koko kylä puhuu siitä… Tarvitseeko mokoman asian vuoksi erota vihamiehinä? Asiat sovitaan selittämällä… Lyödään sovinnon kättä.

Hän heilutti kättään valmiina nöyrtymään, jopa ojentamaan sen Didier'llekin, jos niikseen tuli. Kun hän ei saanut pienintäkään elettä vastaukseksi rauhantarjoukseensa, hän sanoi kömpelösti:

— Etkö siis tahdo?… Ajatko meidät pois? No, hyvä! Kyllä tästä lähdetään… Tule, Germaine!

Hän tarttui vaimoaan käsivarresta saadakseen hänet nousemaan. Tämä itki tällä kertaa oikeita kyyneliä, jotka kostuttivat hänen poskensa ja saivat hänen silmänsä verestämään.

— Tule! Boutet tiuskaisi silloin. Etkö ymmärrä ettei hän enää tahdo tuntea meitä? Sinä et enää ole hänen äitinsä.

— Ei tämä ole minun syytäni! Saat syyttää itseäsi kaikesta! huudahti Germaine.

Kuivaten nenäliinalla poskiaan hän sanoi vaikeroiden:

— En voi lähteä matkaan tällä tavalla. Valvoin viime yön junassa. Jalkani katkeavat allani.

— Kyllä kai me saamme yösijan kylästä. Älä välitä mokomasta…

Mies lisäsi kuin yrittäen peloitella:

— Onhan niitä aina, jotka kernaasti tarjoavat meille katon pään päälle, jo siitäkin syystä, että voivat siten auttaa rouva Garouta.

Muorin teki mieli pyytää heitä jäämään. Mutta hän katsoi Georgetteen; nuoren vaimon kasvot olivat niin järkähtämättömän ankarat, ettei hän uskaltanut sanoa mitään.

Silloin Boutet toisti kolmannen kerran:

— Tuletko, Germaine?

Lopulta tämä päätti seurata häntä.

Vielä kynnyksellä Boutet kääntyi sanomaan:

— Tästä ei totisesti koidu sinulle onnea!

Georgette ei enää kuunnellut. Hän oli istuutunut katsellen polvillaan nukkuvaa lastaan, joka itki ojennellen kätösiään. Georgette avasi puseronsa.