III

He olivat jo olleet naimisissa kuukauden päivät, joiden kuluessa joka ilta saattoi heidät yhteen ja jokainen uusi aamu täytti heidän mielensä yhä suuremmalla riemulla, kun he omistivat toisensa.

Viljan tuleentuessa koitti heille yhä uusia töitä, jotka kaunistivat heidän onneaan kuin seinänauha temppelin otsikkoa. Nuo työt tosin olivat heille perin tuttuja lapsuudesta, mutta nyt oli kaikella erityinen viehätyksensä, kun he olivat mies ja vaimo.

Sitten aamuna muutamana ilmaisi yksitoikkoinen, jatkuva ja voimakas jyske ja kalke, jonka äänilajit vaihtelivat kuin urkujen soitto ja jonka aika ajoin keskeytti kimakka vihellyspillin ääni, että Garoun talossa parast'aikaa puitiin. Tiheä, kellervä pöly täytti pihan, nousten pilvenä hetki hetkeltä yhä korkeammalle ja himmentäen taivaan.

Keskellä tuota yhä uudistuvaa tomupilveä näkyi vain ison, kieppuvan rattaan värähdellen liikkuva hihna sekä harmaita ihmishaamuja häärimässä mustan, muodottoman möhkäleen ympärillä, joka sylki tulta ja savua. Moisen manalaisen näyn yläpuolelle, vilja-auman huipulle, joka kohosi talon kattoa korkeammalle, ilmestyi Georgette Garou paljain päin ja käsivarsin hanko kädessä.

Siitä tuli raskas päivä, joka vaati väen koko tarmon iltaan asti. Täytyi olla nopsa käänteissään, ponnistaa kaikki voimansa ja varoa kallistamasta korvaansa väsyneiden käsivarsien huomautuksille, joiden oli herkeämättä tehtävä samat liikkeet. Kone oli kuin hirviö, jota oli syötettävä ja hoidettava lakkaamatta.

Georgette koppasi lyhteet hankonsa kärkeen, heitti ne ilmaan, josta toinen hanko alempana sieppasi ja lykkäsi ne kolmannelle, joka heitti ne puimakoneen käyttäjille. Näiden työ oli kaikkein vaarallisinta, he kun käsin syöttivät lyhteet koneen hirvittävään, uhkaavaan kitaan. Lyhteet tulivat jälleen ulos toisesta aukosta olkikupoina, tähkät jyvistä tyhjinä, ja taas ne hankojen kärjestä lensivät päiden yli toiseen kasaan, joka kohosi sitä mukaa kuin toinen aleni. Rapisten kuin rankkasade virtasivat ruskeat jyvät koneen johtotorvesta säkkeihin, jotka miesten selässä siirtyivät aittaan. Kaikki tekivät työtään vaieten säästääkseen aikaa ja voimia. Ja heidän liikkeensä olivat niin tarkoin lasketut, niin sopusuhtaiset, että vilja heidän käsissään aaltoili kuin iso vaalea kangas pihan toisesta päästä toiseen. Molemmat lapset avustivat voimiensa mukaan.

Aina tunnin kuluttua vihellyspilli kuulutti lyhyen lepohetken alkaneeksi. Koneen täytyi välillä jäähtyä ja se oli voideltava. Tätä levähdystä raatajat käyttivät hyväkseen vaihtaakseen jonkin hilpeän huomautuksen, sylkeäkseen käsiinsä ja kääriäkseen kokoon alasvaluneet paidanhihat. Sitten taas jatkettiin rohkeasti työtä. Mutta kello kymmenen ajoissa kuumuus oli niin rasittava ja niskat punoittivat niin auringonpaahteesta, joka poltti kuin tulinen liesi, ja varhaisesta aamusta yhä vain lisääntynyt väsymyksen taakka painoi niin hartioita, että liikkeet hidastuivat ja pitempi levähdys kävi välttämättömäksi. Sitä vaativat kaikkein vahvimmatkin raatajista.

Koneen jyske hiljeni valitukseksi; lopulta moottori seisahtui kokonaan. Silloin kaikki hengähtivät helpotuksesta äkkiä syntyneessä äänettömyydessä, joka jo sinänsä tuntui rauhoittavalta ja virkistävältä. Hihat kuivasivat hikeä, joka virtanaan valuen piirsi vakoja hehkuvan kuumaan otsaan tarttuneeseen pölyyn. Kullankellervä tomu laskeutui vähitellen ilmasta maahan. Väki puheli vielä hiljaa, kurkut olivat kuivat kuin taula. Odotettiin virkistävää juomaa. Auman kuvetta vasten nojalleen asetettuja tikapuita myöten Georgette laskeutui maahan. Rolande riensi viinikellariin.

Tavallisesti Tourainen naiset eivät ota osaa viljanpuintiin. Miesten ylpeys ei sitä salli. Naisen paikka on keittiössä. Mutta Georgette käytti arvovaltaansa rikkoen tätä vanhaa sovinnaistapaa, eikä Didier pannut vastaan, hän kun oli tottunut alistumaan ollessaan palvelijana talossa, ja tämä tottumus vaikutti hänessä yhä edelleen. Toisetkaan eivät vastustelleet, sillä nuoren emännän tavaton tarmo herätti heissä kunnioitusta, varsinkin kun hän kaikkien nähden esiintyi arvokkaana ja vakavana.

Georgette tarjosi viiniä, kaataen sitä Rolanden hänelle yksitellen koristaan ojentamiin laseihin. Nuori emäntä oli riisunut puseronsa, jotta hänen olisi helpompi liikkua ylhäällä auman huipulla. Hänen avara, leveähihainen paitansa peitti hänen naisellisen ruumiinsa kiihoittavat yksityiskohdat, ja hän oli niin vapaa kaikesta kiemailusta, niin pidättyväisyytensä suojaama, että jokainen intohimoinen pyyde kilpistyi oitis tuohon siveyden suojaverhoon, joka oli lujempi kuin rautapanssari. Ja kun miesten katseet kohdistuivat häneen, niissä ei välkkynyt veitikkamaista ilmettä, vaan tuntijain ihailua, jotka osasivat antaa arvoa noille jänteville käsivarsille ja tuolle teräksisen joustavalle povelle, jota ei väkinäisinkään liike saanut värähtelemään.

Heitä oli viisitoista miestä, osaksi naapureita, osaksi sukulaisia, jotka aina vuoroonsa maksuttomasti kävivät kuin talkoissa toisiaan avustamassa. Lisäksi oli neljä koneenkäyttäjää ja yksi päivätyöläinen. Viimemainittua eivät toiset juuri pitäneet arvossa, hän kun ei osannut nykyisistä uusista ansiomahdollisuuksista huolimatta hankkia itselleen omaisuutta, vaan asui pahaisessa mökissä, jonka vuokraakaan ei kyennyt maksamaan. Joka vuosi hänen vaimollaan oli lapsi; hänellä oli jo yksitoista tenavaa, ja osa niistä kunnan niskoilla. Kun tuo päivätyöläinen otettiin mukaan, selitettiin tavallisesti toisille: »Tämä on armeliaisuuden työ köyhälle». Sillä hän oli huononpuoleinen työntekijä, nälkiintynyt raukka, ehkäpä vähän laiskakin. Hänen ihonsa oli sileä ja puhdas ja silmät iloiset. Hän ei tosin ollut kaunis mies, mutta ei silti rumakaan. Hänen kurjat vaatteensa ja velttoutensa olivat syynä siihen, ettei kylän väki pitänyt häntä vertaisenaan. Itsekin tietoisena huonommuudestaan hän kohotti lasinsa ennen kuin se oli täynnä, kun taas toiset antoivat Georgetten täyttää heidän lasinsa reunoja myöten.

He tyhjensivät lasinsa yhdellä siemauksella maiskauttaen kieltään viinin virkistävän raikkaana valuessa kurkusta alas. He pyyhkäisivät huulensa paidanhihaan silmät loistaen tyytyväisinä.

Joku virkahti:

— Hohhoh! Sepä teki hyvää!

Tarjottiin vielä toinenkin lasi.

— Peijakas! emme ainakaan pane vastaan! huudahti joku joukosta.

— Siitä valuu tulta suoniin, huomautti toinen.

Päivätyöläinen, »Köyhä Cadet», kuten häntä sanottiin erotukseksi toisesta Cadet'sta, jolla oli jonkinverran varallisuutta, ei rohjennut sekaantua rikkaiden puheisiin, vaan laskeutui velttona oljille heidän jalkojensa juureen.

Didier huomautti:

— Mainio ilma.

Lasi kädessä hän iloiten katseli kirkasta taivasta ja ylpeänä vaimoaan, tuota kaunista naista, joka näytti kohonneen esille itse maan uumenista, hedelmällisen mullan ja viljan hengettärenä sekä viinin haltiattarena, joka vuodatti kuumaa hehkua hänen ruumiiseensa. Ja yksinkertaisen maalaisen ajatuspiirissään hän sekoitti toisiinsa aviomiehen ja maanomistajan onnensa, oikein tietämättä rakastiko hän maitaan siksi, että ne olivat antaneet hänelle hänen Georgettensa, vai Georgettea sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut hänelle maata. Sen hän vain tiesi, että hän oli ylen onnellinen rikkaudesta, jota vehnänjyvät levittivät pihalle ja joka oli hänen omaisuuttaan. Mutta tietysti hänen onnentunteeseensa sisältyi myös tietoisuus, että hän omisti tuon harvinaisen naisen, joka lahjoitti hänelle huumausta ja jonka neitseellinen sydän kuului yksinomaan hänelle.

Georgette ei ollut koskaan sanonut hänelle: »Minä rakastan sinua»; todennäköisesti nuo sanat jäisivät häneltä kuunaan lausumatta, hän kun oli niin harvapuheinen. Georgette tunsi rakkautta osaamatta sitä määritellä ja antoi sitä toiselle. Ja tämä rakkaus, jonka Didier sai osakseen, oli jotakin jalompaa ja suurempaa kuin se mitä hän aikaisemmissa pahaisissa nuorenmiehen seikkailuissaan oli kokenut. Mutta kun hän ei ollut yhtä koskematon kuin Georgette, ei myöskään se rakkaus, jota hän tunsi, ollut yhtä puhdasta kuin Georgetten, ja hänen aistillinen intohimonsa kuohahti monesti päivän mittaan. Mutta vasta iltaisin, työn päätyttyä hän saattoi antaa hellyydelleen vallan.

Georgetten rakkaus oli aivan kuin raamatullista, alkuaikojen rakkautta; se oli yksinkertainen ja voimakas, rohkea kuin oikeus, tulevien sukupolvien pohja ja perus.

* * * * *

Koko kesän, koko seuraavan talven ja vielä seuraavan kesänkin kesti tätä heidän voimakasta rakkaudenelämäänsä.

Didier kiintyi päivä päivältä yhä lujemmin maihinsa. Pelto oli yhtä suuressa määrin hänen puolisonsa kuin Georgette. Miehen ylpeällä uhkuvalla voimalla hän muokkasi sitä ja ylpeili kylvämänsä siemenen itämisestä. Molemmat, vaimo ja maan multa, hallitsivat ja vallitsivat hänen sydämessään. Mutta hän oli ehkä lujemmin kiintynyt noista valtiattaristaan vaativampaan ja oikukkaampaan, tätä kun oli lakkaamatta suojeltava luonnonvoimien hyökkäyksiltä, sen puolesta kun täytyi alinomaa taistella; olipa sitä pidettävä kurissakin sen väliin käydessä uppiniskaiseksi ja kieltäytyessä jakamasta suosionsa antimia. Ja varsinkin oli Didier'n kiintymyksen syynä valitettavasti se seikka, että tämä lemmitty, maakamara, tarjosi rakastajalleen tämän toivottomina köyhyyden aikoinaan niin kauan himoitsemaa kultaa, mammonaa, jonka omistaminen täytti Didier'n olemuksen suuremmalla hurmiolla kuin puolison sulo. Georgette sitä vastoin olisi ollut valmis luovuttamaan viimeisen peltotilkkunsakin Didier'n vuoksi, sillä Georgette tarvitsi häntä enemmän kuin omaisuuttaan täyttääkseen kutsumuksensa siten, kuin hänen suuri sydämensä sen käsitti.

He tunsivat molemmat sisimmässään tyydytyksen ylenpalttisuutta, ja heidän onnensa säteili heidän ympäristöönsäkin. Muori ei enää ollut niin äreä kuin ennen. Lapset, joita entistään enemmän hyväiltiin, alkoivat pitää aviopuolisoita vanhempinaan, joita poloiset eivät olleet tunteneet, ja kävivät päivä päivältä alttiimmiksi työhön ja hellemmiksi. Poika, François, kävi ison ystävänsä Didier'n kanssa peltotöissä ja oli miestä mielestään istuessaan nuoren isännän vieressä lantakuormalla tai rattailla.

Rolande, joka täytti kolmetoista, pestattiin palvelijattareksi. Georgette ei hennonnut erota tytöstä, jota hän kohteli puoleksi sisarena, puoleksi ottotyttärenä.

— Olen tarpeeksi rikas pitääkseni hänet talossa.

Garou muori äkäili ja mourusi tavalliseen tapaansa.

— Hän ei tee työtä edes sen vertaa, että maksaisi leipänsä!

Muori tiesi kuitenkin varsin hyvin, että tyttönen teki työtä paljoa enemmän, kuin mitä hänen mitätön palkkansa korvasi.

Rolande kuunteli kalpeana, silmät pelosta laajentuneina, kuinka he pohtivat hänen kohtaloaan.

— Minne se raukka menisi? Eihän hänellä ole ketään muuta kuin me, tiukkasi Georgette.

— No! teetkö sitten todella työtä? muori tiuskaisi lapselle.

Tyttö kavahti heidän kaulaansa. Hän ei ollut vielä ennen tätä hetkeä näin selvästi tuntenut hylätyn lapsen kohtalon surkeutta, eikä sitä onnea, että oli saanut tyyssijan tässä vieraassa perheessä. Hänen kultainen sydämensä oli iloa ja kiitollisuutta tulvillaan ja hän teki mielessään salaisen päätöksen, että palvelisi heitä entistään uutterammin.

Mutta heidän kaikkien osa oli liian kaunis. Kateellinen kohtalo hiipi jo talon kynnykselle asettaakseen ansoja heidän onnensa tielle.