VI

Pappi ajatteli:

Missä oletkaan, Georgette Garou? Onkohan tuo kuljeksiva Vanlaert voinut olla sinulle uskollinen? Vai onko hän yks' kaks' hävinnyt teille tietymättömille kyllästyneenä kuihtuneeseen kauneuteesi ja yksitotiseen olemukseesi?

Ehkä olet joutunut toisen miehen syliin, joka vuorostaan on sinut hylännyt. Ehkä olet lopulta vajonnut julkisen naisen kurjuuteen suurkaupunkien laitamilla.

Kuvittelen, että olet monesti itkenyt, varsinkin alkuaikoina. Olen varma siitä, että usein olet ajatellut kotikylääsi Sublaines'ia, ja että kaupungin ummehtuneessa ja löyhkäävässä ilmassa olet ikävöinyt tämän ylätasangon puhtaita tuulahduksia. Toisinaan koetat kaiketi avaruudesta löytää sen katon suunnan, jonka alla synnyit, sen vanhan kirkontornin huipun, josta hääkellosi kerran kaikuivat. Mutta kuinka polttava kotikaihosi liekin, tiedän, että samettiset kulmakarvasi itsepintaisesti rypistyvät ja ettet koskaan palaa. Sinussa on liiaksi ylpeyttä, kannat liiaksi kaunaa niitä kohtaan, jotka ensimmäisinä paljastivat sinulle inhimillisen rumuuden.

Elämä on hyvin rumaa, Georgette Garou, ja me kaikki — harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — olemme rumia. Mutta sinä et ole luonnostasi ruma, sinussa ei ollut alun perin toisten rumuutta, joka on olemukseltaan ahneutta, itsekyyttä ja tinkimistä tunteiden eheydestä. Ja jos olet vajonnut syvällekin, sielusi on alati pystyssä, yksinkertaisena, karaistuneena, kuin jos se olisi veistetty Sublaines'in kivestä. —

Tähän tapaan ajatteli kylän kirkkoherra, lempeä mehiläisten hoitaja, pyhä mies, jonka asioiden arviointi oli yksinkertaisen teeskentelemätöntä ja vilpitöntä, palatessaan pappilaansa Sublaines'in määrin seurassa, jonka hän oli kohdannut tiellä. Tämä tapahtui viiden vuoden kuluttua Georgetten paosta.

Oli sellainen surunvoittoisen kaunis hetki, jolloin aurinko vaipuu illan rauhallisiin usviin, jolloin ihmismieli tuntee olevansa lähempänä totuutta, maa on vaipumaisillaan yön helmaan eikä maailmasta tunnu olevan näkyvissä muuta kuin ääretön kullanhohtoinen taivaankupu, tuo onnen kaukainen valkama, minne saavutaan vapautuneina ihmisolentojen raskaista huolista ja kaikesta, mikä erottaa heidät toisistaan. Otsa valon kirkastamana ihminen kasvaa silloin suureksi vapautuneena oman itsensä raskaasta taakasta.

Pappi ja määri astelivat vieretysten vaihtaen harvakseen muutaman jokapäiväisen sanan. Pappi haltioitui toivon haaveilusta katsellessaan taivasta. Toinen taas loi katseensa avaroille viljavainioille, joille illan varjot levittivät pehmeää verhoaan, ja uneksi oman onnellisuutensa aiheuttajista: runsaasta sadosta, vaimostaan, lapsistaan…

Heidän kuljettuaan näin kotvan aikaa ilmestyi heidän eteensä tielle kaksi miehenhahmoa, jotka matkan päässä tulivat heitä vastaan. Molemmat miehet olivat samankokoiset, samalla tavoin pukeutuneet, ja heidän astuntansakin oli samanlaista. He tervehtivät kirkkoherraa ja määriä samanlaisin elein, ja heidän sinisissä silmissään oli samanlainen kaihtava ilme. Määri totesi vanhemmassa ja nuoressa miehessä niin paljon yhdennäköisyyttä, ettei hän heidän ohi mentyään malttanut olla huomauttamatta:

— Hän on kenties sittenkin tuon Didier Rousseaun poika!

Pappi ei sanonut tähän mitään. Kohtaus multavallien välisellä tiellä, jonka hän oli joutunut näkemään kulkiessaan ohi rippikoululapsineen, oli ilmi elävänä, inhoittavana ja kammottavana hänen edessään. Mutta saattoihan Jean silti olla Didier'n poika. Jumala sen asian vain täysin varmasti tiesi. Hetken vaiettuaan hän kysyi:

— Entä hänen vaimonsa…? Tiedetäänkö, minne hän on joutunut?

Toinen, jolle sielujen huolto oli myös uskottu tavallaan, vaikkakin maallisessa merkityksessä, ja jolla oli jonkin verran oikeutta tuntea heidän elämäänsä, vastasi:

— Olen koettanut ottaa siitä selvää, mutta asia näyttää olevan läpitunkematon ja tutkimaton. Sanotaan, että Didier Rousseau tuntee vaimonsa olinpaikan, vaikkei hiisku siitä kenellekään. Sanotaan hänen joskus lähettävän hänelle rahojakin. Yksinkertaisintahan olisi pyytää vaimoa palaamaan kotiin. Mutta Didier pelkäisi sitä. Tosiasiassa on Georgette maan omistaja. Didier pelkää avioeroa, tila voisi silloin luisua hänen käsistään. Ehkäpä poika sittenkin on Cadet'n lapsi. Aikoinaan puhuttiin asiasta paljonkin, Hoettiin, että Didier itse olisi ajanut vaimonsa Cadet'n syliin.

He saapuivat kylään. Pappi erosi äkkiä kävelytoveristaan.

— Annetaan kuolleiden haudata kuolleensa!

Ja kohottaen leveälieristä hattuaan hän lisäsi: — Näkemiin, herra määri!

Pappi alkoi astella nopein askelin. Mutta hän ei mennyt pappilaan. Hän otti taskustaan ison avaimen, avasi kirkon oven ja lukitsi sen jälkeensä. Alttari uinaili rauhaisassa varjossa. Tuosta rauhasta kohosi jumalaisia ajatuksia, jotka voittivat inhimillisen viisauden. Kristuksen syvät opetukset tuntuivat liitelevän ilmassa sielunpaimenta vastaan.

Värisevin huulin pappi polvistui ison kastemaljan eteen, samaan paikkaan, missä hän oli nähnyt Georgetten seisovan epätoivo kasvoillaan lähtöaamuna. Siis mies itse oli pakottanut vaimonsa syöksymään synnin helmaan! Olisihan vaimo voinut vastustaa, mutta hän oli noudattanut miehensä tahtoa. Ja päälle päätteeksi tuo aviomies lähetti rahoja avionrikkojalle!

Pappi loi silmänsä alttarille päin. Hän haki evankeliumista lohdutusta ja enteellisiä osviittoja ja mutisi: »Ja minä sanon teille, että tuomiopäivänä viimeiset tulevat ensimmäisiksi, ja ensimmäiset viimeisiksi. Suuret synnintekijät ovat Herran oikealla puolella, ja ne, joita ihmiset ylistävät, sovittavat liekeissä syntejä, joita ovat saaneet toiset tekemään… Kuule, Vapahtajani, joka annoit anteeksi avionrikkojalle, minä uskon vahvasti että tämä vaimoparka ansaitsee laupeutesi!»

Ja hän jatkoi palavaa rukoustaan sulkien siihen Didier'n ja Garou-muorivainajankin.

Mutta hän ei arvellut rukouksen riittävän, vaan rupesi hakemaan vaatimattomasta ja puutteenalaisesta elämästään jotakin, minkä hän olisi voinut tarjota kieltäymyksen uhriksi Herralle, jotta hänet havaittaisiin mahdolliseksi rukoilemaan noiden poloisten puolesta. Epäilemättä hän löysikin köyhästä elämästään jotakin sellaista, sillä hän nousi lohduttautuneena nöyrästä rukoilevasta asennostaan.

* * * * *

Tästä on jo kulunut vuosia. Jean on suorittanut asevelvollisuutensa. Hän on palannut isäpuolensa luo. Hän ei puhu mitään naimisiinmenostaan. Kirkkoherra Cruchet on käynyt vanhaksi. Hänen hiuksensa ovat ihan valkeat. Jo monta vuotta sitten hän seurakuntalaistensa ihmeeksi irroitti radioantennin kirkontornista. Kuuluisa auto ei enää ole vajassa. Romukauppias on vienyt sen pois. Puhuttiin yhteen aikaan, että pappi ajatteli lentokoneen valmistamista. Mutta ehkä siinä ei ollut perää. Ainakin hän myi pajansa ja jakoi rahat köyhille.

Georgette ei ole palannut. Hänet on unohdettu. Ei kukaan enää puhu hänestä.

Mutta minä, joka tunsin hänet ja jolle oli suotu tilaisuus luoda silmäys hänen sielunsa uumeniin, minä, joka olen kertonut hänen tarinansa, sikäli kuin sivullinen on voinut tuntea tapahtumia, en koskaan voi unohtaa häntä. Hän on aina sisäisen katseeni edessä sellaisena, jollaisena näin hänet hääiltana hänen astellessaan Sublaines'in tomuisella tiellä, käsi entisen palvelijansa kainalossa, ylpeämpänä ja säteilevämpänä kuin kuningatar.

Rakkauden hahmoa ei usein kohtaa niin ilmi elävänä. Tuona iltahetkenä näin sen kasvoista kasvoihin ja tunnen vieläkin, miten se häikäisi silmäni.

Mutta missä olet nyt, Georgette Garou?