IV

Vuosikausia puhuttiin kylässä Georgetten siveellisestä harha-askeleesta ja sydämen kovuudesta. Sillä mitäpä muutakaan se olisi voinut osoittaa kuin kovasydämisyyttä, että hän oli ollut niin harvinaisen kylmäverinen pakonsa kynnyksellä? Hän oli edellisenä päivänä suorittanut tavalliset askareensa ja istuutunut pöytään viimeiselle aterialle perheen keskuuteen ilmaisematta vähintäkään mielenliikutusta. Mutta tosiasiassa raastoivat hänen sisintään levottomuus ja ahdistus, ja vaikka ruumis konemaisesti suorittikin jokapäiväiset tehtävät, sielu vavahteli tietäen olevansa kuilun partaalla. Sillä Georgette Garou ei lähtenyt pois tietämättä ja tuntematta, miten koko menneisyys rynnisti häntä vastaan koettaen tehdä tyhjäksi hänen mielettömän aikeensa. Mutta taistelun kuumin hetki odotti yön tultua, jolloin hänen oli suoritettava viimeiset valmistuksensa.

Levätessään pimeässä silmät auki hän koetti mittailla sarastukseen kestävää aikaa. Oliko tämä aika laskettava minuuteissa vai tunneissa? Viimein hänen luomensa painuivat umpeen. Muutamaksi hetkeksi hän vaipui tajuttomaan horrokseen. Sitten hän taas kavahti hereille kolhaisten silmäteränsä pimeän läpitunkemattomaan seinään. Päivänkoittoon oli epäilemättä vielä pitkä aika Hänen vieressään nukkui Didier sikeästi. Lumi oli ollut maassa viikon ajan hidastuttaen toukojen tekoa, ja Didier oli viipynyt ulkona myöhäiseen yöhön. Hänen syvä ja säännöllinen hengityksensä oli ainoa ääni, joka voitti Georgetten korvissa pauhaavan veren kohinan. Turhaan hän odotti tuvasta kuuluvaksi kellon lyöntiä. Minuutteja tai tunteja kului vielä…

Äkkiä hän päätti nousta. Olihan parempi olla valmis ennen aikojaan kuin mahdollisesti myöhästyä kohtaamispaikalta. Hän nosti peitteen syrjään ja kohosi istualleen vuoteessa. Didier ei liikahtanutkaan. Georgettella nousi sydän kurkkuun… Lopulta hän harppasi uneen vaipuneen ruumiin yli, joka tukki häneltä tien, ja alkoi nopeasti pukeutua seisoen paljain jaloin kivilattialla ja pidättäen hengitystään, kun vaatteet kahisivat ja hän pimeässä vahingossa survaisi tuolia. Pukeuduttuaan hän otti jalkineensa toiseen käteensä ja hiipi, hapuillen toisella kädellä, makuuhuoneen ovea kohti. Mutta kun hänen sormensa koskettivat porsliinista ovenripaa, hänen lihaksensa kieltäytyivät tekemästä ratkaisevaa liikettä. Ahdistus jähmetytti hänet. Tällaista ei tämä luonnonlapsi ollut ennen kuunaan kokenut. Mikä häntä pidättikään?

Hän käännähti. Huone näytti tulvahtavan aaveita täyteen. Hänen arka nuoruutensa, hänen tulinen rakastumisensa kahdeksantoistavuotiaana, pienokainen, joka oli syntynyt näiden seinien sisällä. Ne vetivät häntä takaisin. Hän palasi niitä kohti.

— Jos jään tänne, hän sanoi niille, annatteko te minulle takaisin, mitä olen menettänyt?

Hänen silmänsä tottuivat pimeään, hän näki pyöreästä ikkunasta siivilöityvässä heikossa valossa häämöttävän miehensä varjokuvan. Oliko hän tarpeeksi rakastanut tuota Didier'tä? Oi! jos tuo mies vain olisi tahtonut, niin kuinka onnellisena Georgette olisikaan rakastanut häntä vanhuuden päiviin asti! Mutta tuo mies ei ollut tehnyt paljoakaan, vaikk'ei heidän välillään ollut liioin koskaan ollut kinaakaan. Ehkäpä siis hän, Georgette, oli rikkonut, koska kaikki heittivät häntä kivellä? Hän ponnisti kaiken sisäisen tarkkaavaisuutensa tutkiakseen itseään.

Tosin hän oli antautunut Cadet-seikkailuun, mutta sen hän oli tehnyt Garou muorin uhkauksesta ja tavallaan itse Didier'nkin pakotuksesta… Siveellisen elämän järkkyessä menneisyys astui hänen eteensä selvenneenä. Hän muisti varsin hyvin tuon lauseen, joka sai hänet tekemään päätöksensä, että hän turvautuisi päivätyöläiseen. Hänen muuten niin ahtaassa muistissaan oli varma sija tuolla lauseella:

»Naisten tehtävä on toki synnyttää lapsia!»

Hänen miehensä ärtyisä ääni kaikui vielä hänen korvissaan antaen epäsuoran käskyn:

»Hanki minulle hinnasta mistä tahansa välttämätön perillinen!»

Tämän ajatuksen suggeroimana hänessä oli herännyt tuuma: hän pyytäisi apua joltakulta toiselta! Jos hän oli käsittänyt miehensä sanat väärin, niin miksi tämä ei ollut nuhdellut häntä? Sopu palaa anteeksiannon jälkeen. Sitä vastoin vaikeneminen, Boutet'n ja naapurien solvauksien raukkamainen sietäminen…

Tuo vaikeneminen, tuo sietäminen oli sumentanut hänen rakkautensa. Jollei Didier kerran pitänyt häntä rikollisena, hänen velvollisuutensa oli puolustaa vaimoaan. Jos hän taas hyväksyi yleisen mielipiteen ja tunsi itsensä loukatuksi, hänen olisi pitänyt paeta puolisonsa talosta, jossa saman katon alla elivät avionrikkoja ja toisen isän lapsi. Didier'n kunnia olisi täten puhdistunut, ja Georgette olisi ammentanut äidinrakkaudesta, täydellisestä antaumuksesta lapsensa onnelle sekä sovituksen tarpeesta sen hyveen voiman, joka olisi turvannut hänet kiusauksilta. Sen sijaan Didier oli tarrautunut kiinni maahan, joka ei kuulunut hänelle, sietänyt kaikki solvaukset, hyväksynyt avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen ja liittynyt tähän halveksien häntä, Georgettea.

Mutta ajatellessaan tässä aviohuoneessa rakastajaansa nyt eron hetkellä hänestä tuntui, että lähtö tuon miehen luo oli ainoa rikkomus, josta häntä todella voitaisiin syyttää, hän kun suostui siihen syystä, jota langenneet naiset noudattavat. Se syy oli aistillinen himo, joka oli tyystin vailla velvollisuuden tunnetta.

Tänä omantunnon heräämishetkenä, odottavan eron puistattaessa Georgetten koko olemusta, hän vetosi haamuihin, jotka äsken olivat ilmestyneet pidättämään häntä.

»Mitä tehdä?»

Ne tulivat lähemmäksi, kietoivat hänet syleilyynsä.

»Jää tänne, Georgette!» ne kuuluivat sanovan. »Älä halveksi meidän kehoitustamme!»

Hänet valtasi äkkiä sellainen tarve, jota ovat tunteneet kaikki kunnialliset naiset ajatellessaan tuhoutunutta avioelämäänsä, kun menetettyjen, puhtaiden ilonaiheiden kaiho herää mielessä heidän seistessään viritetyn ansan edessä, tarve pyyhkiä pois kaikki, antaa kaikki anteeksi, unohtaa kaikki, aloittaa alusta.

Lisäksi hänestä tuntui mahdottomalta ja hänen ylpeyttään liiaksi loukkaavalta poistua talosta näin, yöllä, rikosten hetkenä, pahantekijän tavoin.

Sydän raadeltuna, epäröiden, surkeana hän istuutui tuolille oven viereen. Ja hän värjötti vilussa ja epävarmuudessa yhä pitäen kenkiään kädessään.

Aika riensi. Täytyi tehdä päätös. Vaistomaisesti hän kavahti pystyyn ja lähestyi vuodetta.

— Didier! hän sanoi, kumartuen tämän puoleen.

Hän mainitsi miestään nimeltä sydämensä pohjasta, koko entisen rakkautensa voimalla, joka tänä hetkenä palasi hänen mieleensä.

— Didier!

Hän ravisteli nukkujaa olkapäästä. Didier mutisi:

— Mitä nyt?

— Kuulehan, Didier!

Mies ei vastannut.

— Tahtoisin puhua kanssasi.

— Ei nyt. Huomenna sitten.

— Huomenna on liian myöhäistä.

Silloin Didier heräsi kokonaan, huomasi, että vaimo oli pystyssä vuoteen ääressä, ja vaistosi vaaraa.

— No? mikä nyt on hätänä? hän kysyi levottomana.

Hän höristi korviaan peläten, että vaimo lausuisi kammottavat sanat: Tuli on irti! Ja hän kohottautui vuoteessa valmiina syöksymään taloa pelastamaan.

Georgette vastasi yksinkertaisesti:

— Minä lähden pois.

Didier vajosi rauhoittuneena patjoille:

— Minne sitten?

Kun Georgette ei selittänyt lähemmin, mies alkoi aavistaa, miten asiat olivat. Hän ojensi kätensä ja tunnusteli Georgetten vaatteita, jotka eivät olleet karkeata työpuvun kangasta. Georgette ei estänyt tätä ajatellen, että mies jo muutenkin melkein ymmärsi. Sitten hän sanoi:

— Eihän tätä voi jatkua.

Ja äkkiä, muuttuneella äänellä, hän rukoili:

— Tule mukaan! Sublaines'issa kaikki halveksivat meitä. Sinä et enää koskaan puhu minulle. Olet riistänyt minulta lapseni. Olen huonommassa asemassa kuin tämän talon palvelijatar. Te kohtelette Mariaa paremmin kuin minua. Myydään maat ja mannut ja muutetaan asumaan muuanne! Unohdetaan kaikki ikävyydet! Jeankin unohtaa, ja sinä rupeat jälleen minun ystäväkseni.

Didier kuunteli tyrmistyneenä. Niinä kuutenatoista vuotena, jotka he olivat olleet naimisissa, Georgette ei kertaakaan ollut puhunut näin pitkälti.

— Sinä olet mieletön!

Mutta Georgette ei hellittänyt, vaan tahtoi puhua suunsa puhtaaksi.

— Ehkä tein väärin, kun menin Cadet'n luo. Sekö on saanut sinut katkeraksi minulle? Tiedät hyvin, miksi niin tein. Sinä et kyennyt saamaan lasta, ja isoäiti vaati vaatimalla perillistä.

— Sinä ikävystytät minua! Didier ärähti upottaen päänsä pielukseen.

— Miksi et ole sanonut mitään?… Jos olisit ottanut asian puheeksi, olisimme sopineet sen… En totisesti ollut siihen mieheen mieltynyt… ja itsehän sanoit, että naisten tehtävä on synnyttää lapsia. Etkö ehkä niin sanonut, voitko kieltää?… Minä muistan sen tarkoin, sillä sinä päivänä ymmärsin kyllä, mitä tarkoitit. Luuletko, että se oli minusta hauskaa? Mutta suostuin siihen tehdäkseni sinulle mieliksi, ja valitsin sen miehen, koska hän oli kyennyt saamaan neljätoista lasta. Hän tai joku toinen… yhdentekevää… Se oli inhoittavaa… Enhän rakastanut ketään muuta kuin sinua… Jollei Jean'ia olisi syntynyt, olisi François tätä nykyä tilan toisen puoliskon isäntänä.

Didier oli vaiti, ja Georgette vaistosi, että tuo vaikeneminen merkitsi kärsimättömyyttä ja vihamielisyyttä. Georgette lisäsi päästyään todistelunsa loppuun:

— En enää voi kestää tätä. Lähden pois.

Didier ärähti:

— Mene vain matkoihisi, jos niin tahdot!

Silloin Georgette teki viimeisen yrityksen. Palavasti halutessaan sovintoa hän lopulta syytti itseäänkin lievittääkseen miehensä syyllisyyttä:

— Sinä olet menetellyt väärin. Sinun ei olisi pitänyt antaa ihmisten solvaista minua, eikä sinun olisi pitänyt suostua ottamaan minulta Jean'ia, kun kuitenkin tiesit kaiken. Mutta minussakin on syytä. Jo puolen vuoden ajan olen seurustellut valurin kanssa.

Nyt Didier'lle selvisi kaikki: polkupyörä, silkkipuserot, liian tiheät käynnit Bléréssä, muutamat Marian säälivät katseet ja naapurien käyttäytyminen, jotka nyttemmin tervehtivät Didier'tä vakavasti. Hänet valtasi kuivakiskoisen, asioista perille päässeen mitättömän miehen ilkeä ilo. Hänen vaimonsa uskottomuus vapauttaisi hänet vanhasta suvaitsevaisuuden syytöksestä, joka niin kauan oli kiusannut häntä. Ja kun häntä, Didier'tä, ei voitu asettaa lailliseen syytteeseen, hän jäisi tilan ainoaksi omistajaksi.

— Luuletko, että minä siitä välitän?

— Jos päästät minut lähtemään, aion matkustaa pois saman valurin kanssa.

— Johan sanoin, etten välitä siitä rahtuakaan. Kaikkien tekosiesi jälkeen en totisesti tahdokaan, että jäät taloon. Onko tämä nyt jo sinulle tarpeeksi selvää puhetta?

Vuoteen rasahduksesta Georgette päätti, että Didier kääntyi selin häneen. Hän odotti hetkisen… Hiljaisuus laskeutui jälleen huoneeseen juhlallisena kuin ratkaisu. Georgettella oli yhä kengät kädessä.

No niin! Hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä, ei enää vapaaehtoisesti, vaan tuon miehen pakottamana, joka lepäsi siinä Garou suvun vuoteessa, tuon entisen rengin häätämänä, jolle hän rakkaudesta haltioituneena oli antanut kaiken, lapsensakin!

Hän horjahti tuntien olevansa hylätty. Hän jätti heille morsiusseppeleensä, liinavaatteet, huonekalut, kaiken. Edellisenä iltana hän oli vain vaatepinkan alta vanhasta kaapista ottanut muutamia sinne piilottamiaan seteleitä. Hän tunnusteli, oliko hänen kukkaronsa taskussa. Sitten hän meni ovelle ja avasi sen tällä kertaa epäröimättä.

Tuvassa hän sytytti hiilloksesta pienen lampun ja kohotti sitä katsoakseen seinäkelloa. Seinälle loi hänen ojennettu käsivartensa jättiläisvarjon, joka tuntui merkitsevän kirousta. Hän tunsi kylmiä väreitä. Kello oli vasta viisi.

Hän asetti lampun pöydälle, jolta otti siihen unohtuneen leipäpalan alkaen konemaisesti syödä sitä. Sitten se putosi hänen kädestään. Hän riensi kalkilla sivuttuun käytävään ja pysähtyi ovelle. Sen takana nukkui Jean, Jean, hänen Jeaninsa, joka jälleen oli hänen pienokaisensa tuona suurena lähdön hetkenä. Pojan jättäminen mursi äidin sydämen. Hänen teki mielensä hakea turvaa ja pelastusta lapseltaan. Olihan hänelle oikeus riistää hänet Didier'ltä, aloittaa uusi elämä poikansa kanssa. Olihan poika hänen, yksinomaan hänen lapsensa! Mutta sinä hetkenä, jolloin hän aikoi astua tuohon huoneeseen, ilmeni hänelle armoton totuus: Jean ei enää ollut hänen kaulaansa kietoutunut pienokainen, jolle maailman meno oli tuntematonta. Hän tiesi olevansa Cadet'n poika, eikä hän voinut antaa sitä anteeksi eikä unohtaa.

»Syleile veljiäsi! Syleile veljiäsi!»

Hän näki edessään Jeaninsa pienet, häväistyksen runtelemat kasvot, muisti selvästi, miten poika oli kääntänyt pois silmänsä ja kuinka hän oli ollut täynnä vihan kaunaa, kun Georgette oli tarttunut hänen käteensä ja vetänyt hänet pois kuulemasta poikanulikoiden ilkeää ivaa. Sinä päivänä Jean Garou oli äidiltään mennyttä. Paheksuessaan arvotonta äitiään hän oli liittynyt Didier'hen. Poika ei suinkaan seuraisi äitiään, eikä laki antaisi häntä äidille. Tuon oven takana oli vain Jean Rousseau, vieras nuorukainen, vihamies, joka karkoittaisi hänet samoin kuin aviomieskin oli tehnyt.

Georgette palasi tupaan, pani kengät jalkaansa, kääri hartiahuivin ympärilleen ja leikkasi itselleen vielä palan leipää — Sublaines'in leipää, joka tuoksahti heinäkuun auringon paahtamalle punervalle nisutähkälle. Sitten hän avasi ulko-oven säpin ja astui pihalle. Tuima, kostea tuuli tuiversi häntä pimeässä. Taivas oli pilvessä. Himmeässä valossa, pilvien lomitse heijastuvassa kuutamossa, hän näki epämääräisinä häämöttävän edessään riihen, puutarha-aidan, pihan keskellä olevan kaivon. Tämä oli hänelle perin tuttu näky, joka nyt uinaili yön varjoissa ja joka ei enää koskaan näyttäytyisi hänelle päivän valossa.

Oven naristessa Georgetten sulkiessa sitä Peni koira haukahti. Mutta tunnettuaan emäntänsä se hyväili päällään hänen kättään. Silloin Georgette kumartui, ja ajatellessaan, ettei hänellä ollut ketään muuta, jota olisi hyvästellyt, hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä. Hän istuutui kylmälle kivikynnykselle ja itki katkerasti pää käsien varassa.

Kun hän oli niin yksin, niin hylätty, ainoana lohduttajanaan koira, ajatukseton eläin, joka hyväili hänen niskaansa lämpöisellä kuonollaan, hän tunsi hirvittävän syyllisyyden tunteen raatelevan sydäntään ja ylpeyttään. Olihan hänen, Georgetten, joka oli kaiken tämän omistanut ja menettänyt, raskasta noin syöksyä yöhön ja lähteä tuon kuljeksivan työläisen luo. Ja katkerana hän muisteli avioliittonsa päivänpaisteisia alkuaikoja. Silloin kaikki häntä kunnioittivat, jopa kadehtivatkin. Olihan hänen harvinaisessa onnessaan jotakin ärsyttävää, olihan hän Sublaines'in kaunein ja kunniallisin nainen, rikas omaisuudeltaan ja hyveiltään, kohtalon lempilapsi… Silloin oli äkkiä tullut tuo onnettomuus: lapseton avioliitto. Oliko se todella ollut niin suuri onnettomuus? Ehkä lapsi olisi vielä aikaa voittaen syntynyt. Äkkiä hän kohotti uurteisen otsansa. Syyllinen oli siinä hänen edessään, vähitellen paljastuen silmälle aamuhämärässä: Se oli maakamara! Se oli vaatinut kaikki uhraukset, se oli tuottanut kaiken häpeän, kaikki solvaukset.

Samassa kohosi muiston kätköistä Rolanden raikas kuva, hänen vaalea palmikkonsa, hellä kiintymyksensä ja epätoivonsa tuona onnettomana aamuna, joka oli pelottavassa määrin tämän aamun kaltainen ja jolloin Georgette itse oli valvoessaan Jean Garoun etua vaatinut, että nuo viattomat pienokaisparat karkoitettiin talosta.

»Anna minun jäädä tänne, äiti, anna minun jäädä!»

Miten tuon tunteellisen ja hellän tyttölapsen oli sitten käynyt? Ja mikä oli François'n kohtalo, kun hänet oli jälleen teljetty hoitolaan, hänen saatuaan kokea Garou muorin teeskenneltyä hellyyttä, äidinrakkauden suloa ja onnen harhaluuloa? Ja kaiken tuon vääryyden aiheuttaja oli Georgette, joka täten oli loppuiäkseen sälyttänyt hartioilleen julmuutensa sovittamattoman tunnonvaivojen taakan. Tämä oli ollut hänen suurin rikkomuksensa.

Voi! Noiden pienten lapsenkäsien, ristiin pantujen käsien, jotka rukoilivat armoa, hän oli antanut epätoivosta vaipua tarttumatta niihin, ja hänen korvissaan kaikui jälleen hirvittävän selvänä sydäntä viiltävä huuto:

»Anna minun jäädä tänne, äiti, anna minun jäädä!»

Sama huuto kohosi nyt Georgetten huulille: sama armoton kuurous oli vastauksena. Nyt oli maalla omistajansa, Didier piti sitä hallussaan Jean'in ansiosta. Garou muori lepäsi haudassaan tyytyväisenä, kun hänen tahtonsa oli täyttynyt. Ja Georgette, joka oli kaiken tämän hankkinut noille eläville, karkoitettiin pois. Maakamarakin karkoitti hänet luotaan, se kun ei enää tarvinnut häntä.

— Saastaista! katalaa! Georgette huudahti ääneen.

Hänen mielensä täytti inho. Hän ei enää rakastanut Sublaines'ia, ei enää Didier'tä. Hänen oma ylpeytensäkin oli kadonnut. Antautuessaan palvelemaan kaikkia noita ihmisiä, joiden tekoja ohjasi pelkkä oma etu, hän oli syössyt itsensä turmioon.

Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä pois, koettaa unohtaa tai rakentaa itselleen uusi elämän perusta. Sarastus voimistui, vaikka oli vielä yön harmaiden usvien verhossa mutta ennen pitkää elämä heräisi talossa. Jos hän vielä viipyisi, hänet yllätettäisiin siinä. Vanlaert odotti…

Mutta täytyikö hänen lähteä kokonaan ilman hyvästijättöä, saamatta evääksi keneltäkään »onnea matkalle!» hänen, joka oli koko olemuksensa juurilla kiinni tässä talossa, tässä seudussa, nyt kun hän lähti taivaltamaan hirvittävää tuntematonta ja lain suojan ulkopuolella olevaa rakkautta kohti? Hän tarvitsi jotakin tukea, jotakin turvaa. Hän tarvitsi jonkinlaista anteeksiantamusta ja tuntemattoman voiman ymmärtämystä…

Kaukana, näköpiirin rajalla, kohosi varjoista jykevä kirkontorni, sama vanha torni, jonka juurella monet synnit oli anteeksi saatu, monet huolet huojentuneet, monet kyynelet kuivuneet. Tuntui siltä, kuin se olisi puhjennut puhumaan kehoittaen tuota ankaran ahdistuksen valtaan joutunutta naista turvautumaan rukouksen lohdutukseen.

Georgette oli jo portilla, avasi sen ja alkoi hienosti tihuuttavassa sateessa rientää kirkolle.

Hän avasi oven ja meni sisälle. Kirkko oli tyhjä. Tuona hetkenä pappi oli kääntyneenä tyhjiin penkkiriveihin päin, kädet levitettyinä, yläpuolellaan kolme sytytettyä vahakynttilää. Nuo molemmat ihmiset katsoivat toisiinsa, nainen silmät täynnä haikeata surua, pappi katseessaan ääretön, osaaottava hyvyys. Georgette polvistui kivilaatoille alttarin eteen.

Ja pappi rukoili hehkuvasti tuon onnettoman, hänen mielestään syvälle vajonneen naisen puolesta:

»Tiesinhän, hyvä Jumala, että hän palaisi luoksesi!»

Kun hän taas kääntyi, nainen oli kadonnut.

Georgette kiiruhti pyörällään syntiä ja Vanlaertia kohti. Ylätasangon pureva, vinha viima tuiversi hänen hartioitaan. Mutta hänen yksinkertainen sielunsa oli rauhoittunut.

Hänen hahmonsa suli kokoon mutkaisella tiellä. Lopulta näkyi pelkkä tumma piste, joka sekin katosi.

Alhaalla rinteen juurella hän kohtasi Vanlaertin, joka tuli kärsimättömänä ja levottomana häntä vastaan.

— Joudu! Joudu! Saatamme myöhästyä junasta.

He huomasivat, että uskollinen Peni koira oli salaa seurannut emäntäänsä. Saadakseen eläinparan eroamaan heistä heidän täytyi heittää sitä kivellä. Mutta kun pakenevan koiran ulvonta oli kadonnut metsikköön, Georgette tunsi, että hänen menneisyytensä oli lopullisesti hylännyt hänet ja että hän jätti tuolle tielle sydämensä kivitettynä, murjottuna.