I

Pitkällinen, kumea, ankara ukkosen jyrinä vaimensi kauppatorin melun, rattaiden räminän, autojen tärähdykset, siipikarjan kaakatuksen, kaikista naapurikylistä tuotteitaan kauppaamaan saapuneiden maalaisten huudot.

Raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella katukäytäville. Aurinko peittyi pilvien taa. Rankkasade levitti ilmaan kostean mullan hajua. Jokainen koetti päästä sateen suojaan. Tytöt pakenivat nauraen juoksujalkaa saadakseen somat pukunsa turviin. Tori tyhjeni silmänräpäyksessä ostajista. Kananmunien myyjättäret vetäytyivät vasuineen porttikäytäviin. Tervavaatepeitteitä levitettiin myymäläpöytien ylle. Miehet istuivat jo kahviloissa pöytien ääressä.

Satoi kuin kaatamalla. Vesivirrat valuivat loiskien kouruista tielle. Purot paisuivat. Vettä tulvi joka taholta, se ropisi ja litisi kattotiiliä ja katukäytävien kiviä vasten.

Georgette Garou työntyi lähimpään myymälään, pieneen siirtomaatavarakauppaan, jossa sai myös juomatavaroita. Sen vuoksi se olikin ahtautunut täyteen miehiä, jotka seisoivat tinatulla levyllä päällystetyn myymäläpöydän ääressä.

Talo oli sangen huonossa huudossa. Sen omistajatar oli madonna kasvoinen nuori leski, joka vuokrasi huonettaan rauhaisaa tyyssijaa haluaville ohikulkeville rakastaville. Se tiedettiin kyllä, mutta siitä ei välitetty tällä paikkakunnalla, jossa tavat olivat löyhät ja jossa ei lemmennautintoja kursailtu. Olihan Sublaines'in ja Blérén olojen välillä useiden vuosisatojen ero. Sublaines'in ylätasangolla vallitsi vanhan ajan yksinkertainen elämä, joka tosin ei ollut aivan vailla harha-askelia, mutta sentään yleensä säädyllistä. Taas hymyilevässä Blérén laaksossa oli sivistys edistynyt pitemmälle, mutta se oli myös tuonut mukanansa enemmän tapainturmelusta ja suvaitsevaisuutta. Bléréssä välkkyi nuorilla naisilla silmissä synnynnäinen nautinnonhimo, ainainen viekoittelu ja alttius noudattamaan miesten houkutuksia.

Georgetten tullessa kauppaan käänsivät myymäläpöydän ääressä ryypiskelevät miehet katseensa häneen arvioiden hänen ulkonaista olemustaan ja ruumiillisia avujaan. Ja kun Georgetten tummat silmät ja solakka vartalo olivat yhä edelleen yhtä kiehtovat, syttyi miesten silmiin himokkaan ihailun välke. He eivät kuitenkaan ryhtyneet puheisiin hänen kanssaan, sillä he olivat paikkakuntalaisia, joten he tunsivat hänen tylyn luonteensa.

Mutta seisoskelijoiden joukossa oli voimakas, viidenneljättävuotias, leveäharteinen, vaaleatukkainen ja hauskan näköinen mies. Tämä sanoi kaikkien kuullen vieraasti korostaen:

— Onpas siinä kaunis nainen!

Vieraan levollinen ja samalla rohkea katse kiintyi Georgetteen eikä enää lakannut tähystelemästä häntä.

Kaupan omistajatar hankkiutui auliisti palvelemaan sisään tullutta, jonka hän tiesi vain sattumalta poikenneen myymälään, mutta jonka hän toivoi voivansa kohteliaisuudella voittaa asiakkaakseen. Hän hääri kyyristyneenä Georgetten jalkojen juuressa sulloen koppaan kauppatavaroita, joita Georgette osti runsaanpuoleisesti, häntä kun halutti viipyä myymäläpahasessa hieman kauemminkin, eikä yksinomaan sen vuoksi, että hän oli siinä suojassa sateelta. Ensi kerran hän kiinnitti huomiota toiseen mieheen kuin puolisoonsa ja ihmetteli tätä tunnetta, joka täytti hänen sydämensä suloisella mielihyvällä.

Kun Georgette oli maksanut ostoksensa, myyjätär sanoi:

— Älkää vielä lähtekö, emäntä! Odottakaa toki, kunnes sade taukoaa.

Silloin Georgette jäi odottamaan katsellen oven lasiruutujen läpi tielle, jolle tulvi vettä koskenaan. Selkänsä takana hän vaistosi liikkumattomien miesten läsnäolon ja tuon katseen, joka yhä tuijotti häneen. Kädet mustan esiliinansa taskuissa myymälän omistajatar huokaili:

— Voi, hyvä Jumala, millainen ilma!

Kellervät salamat välkähtelivät yhtenään valaisten silmänräpäykseksi räikeällä valollaan pimenevän myymälän. Ukkosenjyrähdysten ohella, jotka tämän tästä rämisyttivät ikkunaruutuja ja hyllyillä olevia astioita, kuului rakeita sulattavien pommien kuivia räjähdyksiä. Ilma kävi kuuman painostavaksi pienessä huoneessa, johon oli tiheään sulloutuneet paljon ihmisiä. Oli vaikea hengittää, ja hiki tippui helminä kasvoilta. Sähkön kyllästämä ilma ahdisti hermoja. Edellisiä lähempänä ja voimakkaammin räsähtävä jyrähdys sai kaupan omistajattaren päästämään kauhun huudon.

— Se ei ollut kaukana! kuului joku miehistä mutisevan.

Georgette oli vaistomaisesti kääntynyt miehiin päin ikäänkuin hakien heistä turvaa. Hänen katseensa kohtasi taas tuon miehen silmät, jotka hetken viivähtivät hänen omissaan, ikään kuin hämärästä rohkaistuneina. Tuon oudon miehen intohimoinen katse sai Georgetten tuntemaan sisimmässään selittämätöntä ahdistusta, joka kummasti järkytti hänen ihmisarkaa olemustaan. Siinä tunteessa ei ollut mitään määrättyä, ei mitään tahallista antaumusta. Hänen lepotilassa olleet vaistonsa vain värähtelivät.

»Sinä miellytät minua», niin nuo levolliset siniset silmät näyttivät sanovan.

Georgetten salaiset sukulaistunteet, joista hän ei vielä ollut selvillä, vastasivat:

»Näen kyllä, että miellytän sinua. Eikä mikään turvaa minua tältä suloiselta tunteelta».

Sitten ukonilma taukosi äkkiä. Pilvien lomassa näkyi sininen läikkä. Aurinko ehätti paistamaan ja muutti kuin taikasauvalla sadekuteet kipinäharsoksi.

Mies, joka oli luonut Georgetteen ihailevia katseita, nosti kohteliaasti lakkiaan ja poistui ensimmäisenä myymälästä. Georgette näki hänen katoavan muut miehet perässään. Myymälän omistajatar lähestyi silloin Georgettea.

— Tuo mies on valuri, belgialainen, hän selitti yksinkertaisesti, tottuneena suosimaan tämänkaltaisia tuttavuuksia. Hänen nimensä on Gustave Vanlaert.

Avoimesta ovesta virtasi sisään raikasta, kosteaa ilmaa, joka tunki tieltään ummehtuneen kuumuuden ja hyväili viileänä Georgetten poskia. Mitään sanomatta hän tarttui koppaansa ja meni talliin ajamaan pihaan rattaat ja hevosen — aasintamma oli jo käynyt vanhaksi ja voimattomaksi. Vaistomaisesti hänen silmänsä tähystelivät tielle päin, mutta eivät kohdanneet, mitä hakivat. Ja hän toisti itsekseen tuota nimeä peläten unohtavansa sen: »Gustave Vanlaert»…

* * * * *

Matkalla Bléréstä Sublaineshin Georgette ajatteli, tuntien yhä kasvavaa mielihyvää, tuota miestä, hänen ihailevaa katsettaan, hänen vakaumusta uhkuvaa huudahdustaan: »Onpas siinä kaunis nainen!» Ja yhä vielä hän toisteli tuota outoa nimeä, painaakseen sen merkillisenä kokemuksena syvälle mieleensä:

»Gustave Vanlaert».

* * * * *

Georgetten ajaessa portista pihaan palvelijatar ja Peni koira olivat vastassa. Mies ja poika olivat pellolla töissä. He palasivat vasta illan suussa, kello kahdeksan ajoissa. Silloin Georgette meni makuuhuoneeseen muuttamaan ylleen työvaatteet. Auki jääneestä ovesta hän kuuli palvelijattaren riisuvan hevosta valjaista. Molemmat poistuivat sitten talliin. Georgette tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi.

Istuen oljilla päällystetyllä tuolilla, äskeisestä ukkosilmasta oudosti uupuneena, hän katseli tätä huonetta, joka oli käynyt hänelle käsittämättömän vieraaksi. Perheen esi-isiltä periytynyt jykevä kaappi, häiksi hankittu, nyt jo haalistunut haahkanuntuvapeite, pomeranssinkukkaseppele kunniapaikallaan keskellä kaminaa! Kaikki tuo oli vihamielistä, kaukaista, hänestä irtaantunutta.

Kuusitoista vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, nyt, kun uusi tunne ilmaantui hänen kohtalonsa kynnykselle, tämä hetki lopullisesti ratkaisi hänen haaksirikkonsa puolisona ja äitinä. Mutta kuka oli syypää tähän haaksirikkoon ja siihen lankeemukseen, joka oli tällä kertaa mahdollisesti vastustusta kohtaamatta uhkaamassa? Vanlaertko? Ei… Mutta yhtä kaikki, hän tai joku toinen; kaikkien vastuksien ja ikävyyksien jälkeen noiden uusien elämänkasvojen kohtaaminen oli kohtalokasta.

Georgetten yksinäisyys oli alkanut viisi vuotta aikaisemmin, kun Jean oli kerran koulusta palattuaan kääntynyt kasvonsa kylmän päättäväisinä pois äidistään.

Tämä ei tiennyt, mistä se johtui. Hän ei tiennyt, että Jean'in ymmärtämättömät, sydämettömät toverit olivat kiusoitelleet tätä tuuppien poikaa Cadet'n pienokaisia kohti ja huutaen: — Syleile veljiäsi!

Niin oli kerran huutanut joku nulikka, joka oli kotonaan kuullut selviä viittauksia, ja tuo huuto oli monta kertaa toistunut armottomien naurunhohotusten säestämänä. Jopa Georgette Garoun poika oli työnnetty päivätyöläisen, Köyhän Cadet'n jalkoihin, ja samalla oli huudettu yhtä solvaisevasti:

— Mene sanomaan päivää isällesi!

Lopulta Jean oli ymmärtänyt, ja leppymättömänä, jommoisia lapset saattavat olla, hän oli vieraantunut äidistään, tosin ei loukatusta kunniantunteesta, hän kun oli liian nuori kokeakseen sellaista, vaan siitä, että tuo ilkkuminen koski hänen heräävään itsetietoisuuteensa.

Siihen aikaan hänen kasvoistaan katosi poikaiän huoleton sävy, ja niille laskeutui sen sijaan sellainen puolustusvalmiuden naamio, jonka leima on havaittavissa kaikissa, jotka ovat saaneet kokea ihmisten ilkeyttä. Mutta kun hänen täytyi kärsiä äitinsä ansaitsemaa nöyryytystä, josta hän ei voinut vapautua, hänen katseensa menetti vilpittömyyden hohteensa.

— Mikä sinun on, rakas Jean'ini? äiti kysyi huolissaan.

Poika loi alas pitkät silmäripsensä eikä vastannut, ja kun äiti toisti kysymyksensä, hän meni tiehensä. Ennen iltaa häntä ei näkynyt. Hän lymyili viininpuserrushuoneessa roikkuen hämähäkinverkkojen peittämällä orrella ja katsellen rottien häärinää. Hän ei enää pelännyt niitä, vaan piti niitä vähemmän hirvittävinä kuin ihmisiä. Tai hän kulutti aikaansa vajassa kaivellen nappuloita ja väännellen säyliä pelkästään kostonhalusta, jonka hän kohdisti elottomiin esineisiin. Toiste hän piileskeli puutarhassa kukkien suojassa, rajusti raastaen niiden koreita terälehtiä. Sieltä hän katseli, sydän tulvillaan kaunaa, nuorta ja kaunista äitiään, jota hän oli siihen asti sokeasti ihaillut ja jonka nuhteettomuutta hän oli pitänyt selvänä tosiseikkana, mutta jonka syytä oli, että hänen nyt täytyi kärsiä näin katkera nöyryytys. Hellyys, hemmottelu, lakkaamaton huolenpito ja hyväilyt, kaikki hyvyys, mikä oli tullut hänen osakseen, unohtui nyt. Hän ei harkinnut. Hänen ajatuskykynsä oli yhtä puutteellinen kuin hänen elämänkokemuksensakin, eikä hän siis kyennyt ottamaan huomioon, ettei hänen äitinsä käyttäytymisessä silloin ollut mitään moitittavaa. Kahdeksanvuotias saa vaikutukset ulkoa päin, ei omasta harkinnasta. Hän tiesi vain, että kylän poikanulikat paiskasivat hänelle vasten kasvoja hänen äitinsä hairahduksen häpeän. Tämä herätti hänessä katkeruutta äitiä kohtaan.

Georgette koetti saada takaisin poikansa menetetyn hellyyden ja kiintymyksen. Hän kohteli tätä entistäänkin herttaisemmin ja sydämellisemmin. Levottomana ja valppaana hän valvoi tuota pientä synkistynyttä sielua koettaen arvata sen salaisuuden tai ennakolta ehkäistä tämän salaisuuden seuraukset. Ja tämä äidin levottomuus kiihtyi kuukausi kuukaudelta pojan varttuessa ja käydessä ymmärtävämmäksi. Ja kun äiti lopulta piti varmana, että ilkeät kielet ilmaisisivat jonakin päivänä pojalle, millainen häpeä liittyi hänen syntymäänsä, äidin hellyys löysi sellaisia lämmintä tunnetta uhkuvia sanoja, joita ei edes rakkaus mieheen ollut tuonut hänen huulilleen.

— Rakastatko äitiäsi, pikku Jean?… Tulehan nyt tänne sanomaan se minulle… tähän… aivan lähelle!

Äiti tutki tarkoin noita jäykkiä kasvoja, maahan tuijottavia katseita ja pingoitettua suuta. Ja painaen povelleen tuota vastahakoista ruumista hän rukoili:

— Olethan sinä minun… minun… Lupaa, ettet koskaan herkeä rakastamasta minua!

Kun hän lopulta oli puoliväkisin saanut pojalta vastaukseksi myöntävän päännyökkäyksen tai »kyllä» sanan, joka sihahti esille hampaiden lomitse, hän rukoili vielä:

— Suutele minua… oikein kovasti… vielä kovemmin…

Ja Georgette lähensi häneen ruskeata poskeaan, jolle poika painoi pidättyvät huulensa tuntien vastenmielisyyttä.

Georgette kärsi kaikesta tästä. Missä olivatkaan nyt äidin ja pojan entiset hellän hehkuvat suudelmat? Jean oli ruvennut hautomaan salaisia ajatuksia, käynyt umpimieliseksi; häneltä puuttui nyt välitön tunteen lämpö ja lapsen into. Sanat täytyi temmata hänen suustaan, ja suudelmat olivat hänestä vastenmielisiä.

Markkinapäivinä äiti palasi kaupungista taskut täynnä leikkikaluja ja makeisia. Tämä ei parantanut asiaa. Jean otti tuomiset vastaan ja kiitti. Mutta hän ei enää rakastanut äitiään. Hänen palvontansa oli kuollut.

Kun Didier torui Jean'ia, tämä ei enää paennut äidin turviin noudattaen vaistoa, joka saa lapsen etsimään tukea olennolta, joka on hänet synnyttänyt. Hän kärsi isän nuhteet tyynesti, ollen päälle päätteeksi ylpeä siitä, että häntä pidettiin syyntakeisena. Sillä lapsen viattomuudessaan hän saattoi, huolimatta äidin hairahduksesta, sanoa isäkseen Didier'tä, jonka nimi hänellä oli. Ja poika alkoi kiintyä häneen, koska hänen toverinsa eivät ahdistaneet tätä.

Torstaisin, kun pojalla oli koulusta vapaata, Georgette koetti saada hänet mukaansa lähtiessään töihin estääkseen häntä vetelehtimästä kylällä.

— Tule mukaan apilapellolle! Voit vähän auttaa minua.

Jean pudisti päätään. Tämä ei enää miellyttänyt häntä, vaikka hän oli aikaisemmin aina pyrkinyt äidin silmissä näyttämään oikealta maatyöläiseltä pieni sirppi ja apilaskimppu olalla. Poika pelkäsi, että hän voisi kulkiessaan äidin seurassa kohdata nuo peloittavat pojanvekarat ja heidän joukossaan päivätyöläisen pojan, joka oli syntynyt samana vuonna kuin hän ja joka toisten nulikoiden yllyttämänä yhä sanoi naurettavan hellästi Jeania »pikku veljekseen».

Mutta niin kävi kuitenkin kerran sadepäivänä, kun Georgette oli lähtenyt poikaansa vastaan tämän tullessa rippikoulusta. Ennen kuin nulikat olivat tulleet ulos rippikoulusalista he jo alkoivat ainaiseen tapaansa kiusoitella, mihin he eivät olleet vielä kyllästyneet. Georgette kuuli kaiken, lasten kuhinan suljetun oven takana ja huudot, jotka kutsuivat uhria:

— Jean Rousseau! Missä on Jean Rousseau?

Kun meluava poikaparvi sitten tuli esiin porttikäytävästä, Georgette näki, miten nulikat työnsivät Jean'ia Cadet'n poikaa kohti, ja hänen korviinsa kantautui parinkymmenen armottoman äänen typerä, ilkeä huuto:

— Suutele veljeäsi! Suutele veljeäsi!

Lapsensa tyynen alistuvasta käyttäytymisestä Georgette oivalsi, että tuo häväisy oli alkanut jo silloin, kun Jeanein sydän oli sulkeutunut äidiltä.

Äkillisessä vihastuksen puuskassa, jollainen moisessa tapauksessa saattaa vallata maltillisimmankin, Georgette hyökkäsi poikavekaroiden kimppuun jaellen iskuja ja korvatillikoita oikealle ja vasemmalle. Lasten huutaessa riensivät näiden äidit saapuville. Välittämättä sateesta siinä singahdutettiin herjauksia, uhkauksia ja pilkkasanoja, joita näillä seuduin on ammoisista ajoista ollut tapana syytää uskottomille aviovaimoille. Georgette kävi käsiksi. Syntyi mellakka; aluksi tyydyttiin tuuppauksiin ja kynsillä uhkailemiseen, mutta lopulta turvauduttiin nyrkiniskuihin, ja kelpo pastori Cruchet, jonka meteli oli houkutellut paikalle, sai mielikarvaudekseen nähdä raivokkaan kahakan. Suurin elein hän koetti rauhoittaa vihan vimmassa tappelevia naisia:

— Herran nimessä, lopettakaa jo, hyvät naiset!

Taivas oli puhunut: rangaistus kohtasi avionrikkojavaimoa. Pastori oli siitä hyvin pahoillaan. Georgetten hehkuvissa silmissä kuvastui liiaksi epätoivoa ja viattoman pojan kalpeissa kasvoissa liiaksi nöyryytystä. Tämä ei jäänyt papilta huomaamatta. Hän sanoi itsekseen:

»Riittää jo, hyvä Jumala! Riittää, riittää!»

Syöksyen tappelevien naisten väliin hän erotti heidät lempeillä ja kylmillä käsillään, jotka eivät tunteneet intohimon hehkua, vaan vaikuttivat rauhoittavasti.

* * * * *

Juttu joutui käräjiin, ja kyläläiset iloitsivat siitä, että riidan törkeä aihe tuli julkisen käsittelyn alaiseksi.

Koko Sublaines'in kylä saapui Blérén entiseen sakaristoon, joka oli muutettu käräjätaloksi, kun kirkko oli erotettu valtiosta. Raskaat, punaiset marmoripylväät loivat saliin Herodes Suuren, Betlehemin lastenmurhien toimeenpanijan, tai Herodes Antipaksen, Johannes Kastajan surmauttajan, aikaisen tuomiosalin leiman. Ja kaikki nuo uteliaat ihmiset odottivat ankaraa tuomiota, avionrikkoja-vaimon julkista ruoskimista. Mutta tuomari, joka oli viisas ja ovela mies, vainusi yleisön mielessä palavan julkisen häväistyksen himon. Hän katkaisi kesken tarpeettomat, liiaksi lavertelevat ilmiannot, teki vain muutamia harvoja kysymyksiä, jotka koskivat riidan yleistä kulkua, ja käski pian molempien riitapuolten poistua määräten, että heidän oli pantava kulut tasan.

Mutta isku oli annettu. Julkisten solvausten häpeä laskeutui raskaana onnettoman Georgetten hartioille. Jean'illa oli mielestään nyt täysi oikeus kartella äitiään. Eihän äiti ollut puolustautunut ilmaisemalla syyttömästi loukatun paheksumista eikä ollut antanut sellaisia selityksiä, joista totuus olisi ilmennyt selvästi. Lisäksi Georgette oli vielä mutissut kiihoittuneena mellakasta: »Mitä heidän tarvitsee sekaantua minun asioihini!» Ja kun äiti ei ollut valittanut tuota kauheata häväistystä miehelleen eikä vaatinut häntä kostamaan, poika ei enää epäillyt äidin häpeää. Hän kyseli salaa palvelijattarelta, liikkaavalta ja ovelalta tytönletukalta, joka oli liiaksikin perillä kaikista elämän rumista puolista. Käräjäpäivänä, jolloin poika ja palvelijatar Maria olivat kahden kotona, hän kysyi:

— Onko se totta, Maria?

— Mikä sitten, pikku Jean?

Rohkaisten mielensä, kädet taskussa poika sanoi päättävästi:

— Ettei isä ole minun isäni.

Palvelijatar herkesi nostelemasta hangolla tuoksuavia heiniä lehmien häkkeihin, nauroi pojalle vasten kasvoja avaten levälleen sinivihreät silmänsä, joissa loisti pahanilkinen veitikkamaisuus:

— Kas vain sinua pientä utelijaa!… Oletko kenties mustasukkainen?… Jos asianlaita olisikin niin kuin aavistat, niin mitä se sinuun kuuluu? Onhan hän ainakin äitisi mies ja käy täydestä. Muu ei liikuta sinua vähääkään!

Poika lähti navetasta viheltäen raivoissaan. Ilmaisematta asiaa suoraan tyttö oli sanonut tarpeeksi; pojan täytyi ymmärtää.

Siitä päivästä alkaen Georgette sai ilmeisen selvästi kokea, miten hänen poikansa entistään enemmän kylmeni hänelle. Hänen elämänsä viimeinen valopilkku sammui. Poika karttoi äidin seuraa, lähentelipä vielä lisäksi mielenosoituksellisesti Didier'tä yhtenään seurustellen ja työskennellen hänen kanssaan. Kerran torstaina Georgette näki heidän molempien lähtevän pellolle auran perässä. Jean piteli itsetietoisena ruoskaa kädessään. Raju epätoivo kouristi äidin sydäntä.

Vaikka Jean olikin toisen miehen poika, Georgetten mielikuvitus oli, työskennellessään kuumeisesti hänen kantaessaan lastaan sydämensä alla, muovaillut tämän — kohtalon ivaa! — Didier'n, sen ainoan miehen, näköiseksi, jota hän, Georgette, rakasti. Yhdennäköisyys oli silmiinpistävä. Jean oli lyhyenläntä, mutta hyvin muodostunut, jäsenet solakat, mutta sitkeät, kasvonpiirteet miellyttävät, tukka samanlainen tuleentuneen kauran värinen, ja silmissä oli samanlainen kaihtava ilme. Jean oli työteliäs ja hiljainen, aivan niin kuin Didierkin. Tämä yhdennäköisyys, jonka oikeastaan olisi pitänyt ilahduttaa syyllistä äitiä, tuntui päin vastoin hänestä uudelta luonnon petokselta. Riistettyään häneltä hänen onnensa ja naisenkunniansa Didier anasti häneltä hänen poikansakin.

Tämä tapahtui Georgetten silmien edessä hänen voimatta sille mitään. Didier vapautui vähitellen ennakkoluuloistaan huomattuaan, että oli saanut pojasta taitavan ja palkattoman avustajan. Ja poika pani parastaan. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut hankkia korvausta petetylle miehelle. Saadakseen isäpuolensa suopeaksi itselleen Jean oli altis palvelemaan häntä ja ottamaan onkeensa hänen neuvonsa. Täten heistä tuli kaksi omistajaa, jotka kiintymys samaan maakamaraan yhdisti toisiinsa.

* * * * *

Jeanin ensimmäistä ripillepääsyä oli vietetty ilman mitään ulkonaisia juhlallisuuksia. Ei syöty edes juhla-ateriaa perheen keskuudessa. Tietystikään ei siis naapureita kutsuttu taloon. Pöydässä oli vain nuo tavalliset neljä lautasta, ja aterian aikana vallitsi alakuloinen mieliala.

Kun Jean oli saanut päästötodistuksen kansakoulusta ja vapautunut koulutöistä, hän antautui kokonaan maanviljelykseen. Siitä oli nyt kulunut vuosi. Hän kävi neljättätoista. Hän oli ikäisekseen henkisesti harvinaisen kehittynyt ja vakava, ei näyttänyt enää pojalta, vaan nuorukaiselta.

Aamusta iltaan hän oli Didier'n mukana maatöissä. Hän hengitti mielihyvin peltojen tuoksua ja veti sieraimiinsa ylätasangon raikkaita tuulahduksia. Hänen povensa paisui itsetietoisuudesta, kun hän seisoen lantakuormalla piteli ohjaksia häikäisevässä auringonnousun valaistuksessa, joka värjäsi hänen maailmansa ruusunpunaiseksi, tai keskipäivän helteessä heilutti yhtä isoa kuokkaa kuin isäpuolensa höystäessään viinitarhojen multaa sulfaatilla. Hän piti kunnianaan matkia Didier'n raskaan laahustelevaa, huojuvaa käyntiä liikkuessaan viiniköynnösrivien välillä. Hän oli silloin onnellinen, unohti mielenhaikeutensa ja solvaukset, joita oli saanut kestää siitä syystä, että oli olemassa. Didier suhtautui häneen varsin suopeasti. Ei hän silti osoittanut isänrakkautta eikä poikakaan lapsenkiintymystä. Mutta he tulivat hyvin toimeen yhteisessä työssä. Eikä kumpikaan osoittanut lainkaan huomaavaisuutta Georgettea kohtaan.

Tämä tunsi tuon ylenkatseen raskaan painon. Aterioiden aikana molemmat miehiset perheenjäsenet puhelivat vain keskenään. He keskustelivat töistä eivätkä edes kysyneet Georgetten mielipidettä, vaikka maa kuitenkin oli alunperin ollut hänen yksinomaista omaisuuttaan, ennen kuin se joutui heidän käsiinsä. He jättivät hänet kokonaan seurustelemaan palvelijattaren kanssa.

Päivät olivat pitkät avaran tuvan yksinäisyydessä Marian hoidellessa elukoita, pestessä vaatteita, ollessa heinänteossa tai tarpeen vaatien auttaessa miehiä maatöissä. Iän karttuessa palvelijatar oli vähitellen anastanut arvovallan tässä rikkinäisessä perheessä ja suoritti kaikki ne askareet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet emännälle. Muun talonväen näin syrjäyttämättä Georgette joutui Garou-muorivainajan asemaan, valmisti ruoan ja paikkasi liinavaatteita ikkunan ääressä. Ikävä oli hänen toverinaan. Tämä perheen vanhan naisen osa, jota hänet pakotettiin näyttelemään, ennen kuin vuodet olivat riuduttaneet hänen nuoruudenvoimansa, yllytti hänessä kaihoa hakemaan itselleen tyydytystä toisaalta. Kaikkein enimmin katkeroitti häntä se, ettei hänellä ollut ketään, jota olisi voinut rakastaa, että sekin olento, jota hän oli kantanut sydämensä alla, oli hylännyt hänet, että hän oli menettänyt kaiken, suuren ylpeytensäkin.

Tätä kaikkea hän oli tuuminut sinä iltahetkenä, jolloin ukkosilma oli riehunut ja jolloin hän oli kohdannut Gustave Vanlaertin. Siitä illasta tuli ikäänkuin rajapyykki hänen elämänsä kahden, toisistaan eroavan taipaleen välille.

Hän olisi voinut sovittaa hairahduksensa, ja tämän sovituksen tuottama tyydytys olisi voinut täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Mutta hänen käsityksensä mukaan tuo hairahdus ei ollut niin suuri, kuin minä muut sitä näyttivät pitävän, hän kun oli tehnyt sen rakkaudesta. Hänen siitä kärsimänsä rangaistus olikin siis hänestä kohtuuton, ja se sai hänet inhoamaan kotitaloaan, koko synnyinseutuaan, koko entistä elämäänsä.

Tuolla hymyilevässä laaksossa tuntui kangastavan jotakin vallan toista, mikä sisältyi vieraan miehen katseeseen, joka oli kohdistunut häneen uhoten ihailua, jollaista ei kukaan enää osoittanut hänelle: kaupunki ja sen tarjoamat tuntemattomat ilot, ne salaperäiset huvit, joista Boutet oli kertoillut, toisenlainen Ranska, joka oli olemassa Sublaines'in ulkopuolella, unohduksen huumaava taikajuoma, heräävä usko uusiin jumaliin.

Hänen runneltu, yksinkertainen sielunsa kiintyi kiusaukseen yhtä voimakkaasti ja rajattomasti kuin se oli aikoinaan kiintynyt rakkauteen.