II

Jean Garou oli kolmen viikon vanha, kun Georgette sanoi muorille:

— Milloin aiotte toimittaa Rolanden ja François'n pois talosta?

Garou muori valmisti lapselle kylpyvettä lieden ääressä. Hän ei ollut kuulevinaan. Rolande oli kovin tarpeellinen talossa. Parast'aikaa hän pesi pienokaisen liinavaatteita pihalla paukuttaen niitä kartulla. Oli kylmä ilma. Vesi jäätyi tytön käsissä. Mutta hän raatoi uhrautuvasti erityisesti hellien pienokaista, kun ei tyttöparan sydämellä ollut ketään muuta, jota olisi voinut rakastaa, kuin tämä ankara perhe. Mikähän palvelijatar voisi niin kiintyä isäntäväkeensä ja niin alttiisti suostua ylimääräiseenkin työhön pitäen sitä melkein palkintona? Eikä hän koskaan valittanut, ei lausunut ainoaakaan vaatimusta. Löytölasten hoitolan herra tarkastaja, joka oli kasvattanut hänet, ei ollut suotta kiitellyt hänen hyviä ominaisuuksiaan. François'sta maksettiin yhä toistaiseksi »elatusapua», ja hänkin toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Muorin kitsaus nousi vastustamaan lasten karkottamista talosta. Lisäksi muori oli muistona ilveilystään säilyttänyt hitusen kiintymystä poikaan. Nyt, kun vanhuksen häijy ankaruus oli haihtunut laillisen perillisen syntymisestä, hän ei enää tahtonut muistaa, että oli käyttänyt poikaparkaa välikappaleena säikyttääkseen pojantytärtään ja pakottaakseen hänet ryhtymään tuohon perin vastenmieliseen keinoon, jotta saisi taloon lapsen, jota ei sinne tullut laillisen aviollisen yhdyselämän tietä. Nuori vaimo oli älynnyt kaiken tämän ja kantoi siitä vanhukselle kaunaa. Mutta ennen kaikkea hän pelkäsi jotakin uutta kavalaa juonta peloittavan isoäitinsä puolelta. Eikä hän tahtonut Jean Garoulle kilpailijaa.

Hän sieppasi lapsen isoäidin käsistä ja laski sen itse kylpyammeeseen. Hetken molemmat naiset olivat kumartuneina lapsen yli yhteisen rakkauden yhdistäminä. Ehkä eksyttääkseen nuoren äidin ajatuksia Garou muori oli olevinaan kovin innostunut.

— Katsos, kuinka kauniit vahvat pienet jalat! hän kehui kosketellen niitä isoilla, luisevilla käsillään.

Mutta Georgette hautoi edelleen päähänpiintymäänsä itsepäisen otsansa alla, ja varjoja kasaantui hänen kasvoilleen. Vanhus vaistosi, että täytyi jotakin vastata:

— Enhän voi karkoittaa Rolandea. Olen pestannut hänet vuodeksi. Täytyisi maksaa sakkoja irtisanomisesta.

— Onhan meillä varoja, Georgette tiukkasi. Hän lisäsi ankarasti:

— En siedä enää heitä täällä, en Rolandea enkä François'ta!

— Nyt et ole järkevä! Garou muori rohkeni huomauttaa. Mitä tuollainen hyödyttää? Onhan Rolande sangen näppärä ja kiltti hoitamaan pienokaista. Mistä löydämme hänen veroisensa?

— Se hyödyttää sen verran, etten siedä heitä täällä, Georgette ilmoitti järkähtämättä.

Äkkiä Georgette tempasi ammeesta pienokaisen, joka vettä valuen ja kirkuen painautui hänen povelleen.

— Muutan Parisiin ja otan lapsen mukaani, hän uhkasi. Olenhan minä sen äiti.

Hänen poskensa olivat hulmahtaneet hehkuvan punaisiksi, ja hänen silmänsä salamoivat vihasta ja suuttumuksesta.

— Sitä paitsi olette antanut minulle sananne.

Garou muoria alkoi vuorostaan peloittaa. Hän katseli tuota pientä olentoa, joka oli hänen sukunsa lihaa ja verta ja jota äiti piteli kuin höyhentä. Sen saattoi todella helposti viedä talosta pois, niin etteivät muorin vanhat silmät näkisi sitä enää koskaan. Tuo sisukas pojantytär kykeni kyllä panemaan täytäntöön minkä päätöksen tahansa. Olihan hän antanut siitä näytteen!

— No niin! Älä nyt suutu noin. Lapset lähtevät talosta.

— Milloin kirjoitatte tarkastajalle?

— Vaikka jo tänä iltana, muori vastasi nöyrästi.

Tyyntyen nuori vaimo otti tuolin selkänojalle asetetun lämmitetyn pyyheliinan ja alkoi kuivata pienokaista, joka parkui täysin keuhkoin, kaivellen pienillä sormillaan kyyneliä silmäluomistaan ja potkien jaloillaan, sellaisen käsittämättömän kiukun puuskan vallassa, jollaisilla ihan pienet rintalapset toisinaan ilmaisevat tyytymättömyyttä olemassaoloonsa.

Ulko-oven takaa kuului kenkien kopinaa. Rolande tuli tupaan ja riensi pienokaisen luo polvistuen lattialaatoille. Tyttö katseli kernaasti lasta sen ollessa alastomana, ihmetellen tuota elävää nukkea. Mutta varsinkin hän oli levoton sen kirkumisesta.

— Mikä sitä sydänkäpyä vaivaa? hän kysyi.

Rauhoittaakseen lasta Rolande pisti kylmästä vedestä jäykistyneen, vilusta sinisen sormensa sen kätöseen, joka heti tarrautui kiinni tähän tukeen. Lapsi lakkasi parkumasta, avasi silmänsä ja katseli tyttöä pitkään. Silloin Rolande suuteli sen rintaa.

Tyttö tuoksahti kylmälle ulkoilmalle ja uhkui nuoruutta. Ikkunasta saattoi nähdä pihalla lapsen pienet liinavaatteet, jotka Rolande oli pessyt ja ripustanut nuoralle kuivamaan ja jotka olivat jäätyneet pakkasessa. Tyttö nauroi onnellisena ja hellänä laskien koko sydämensä kiintymyksen pienokaisen jalkojen juureen. Mutta hänen talosta karkoittamisensa oli päätetty asia. Georgette sysäsi hänet luotaan sanoen:

— Jätä lapsi rauhaan! Se voi vielä vilustua, kun koskettelet sitä jäätyneillä sormillasi.

Kahta viikkoa myöhemmin lasten oli lähdettävä talosta varhain aamulla. Asiasta ei oltu ilmoitettu heille ennakolta. Se sanottiin heille vasta heidän herätessään, kaksi tuntia ennen lähdön hetkeä, niin kuin kuolemaan tuomituille. Rolande ei aluksi käsittänyt. Kun kauhea totuus viimein selveni hänelle, hän heittäytyi nyyhkyttäen Georgetten jalkojen juureen:

— Pidä minut luonasi, äiti! Teen kaikki talon työt! Lypsän lehmät, pesen pikku Jean'in vaatteet, teidänkin vaatteenne… aivan yksin! Parsin sukat, pesen astiat…

Hän luetteli ne askareet, jotka olivat hänen jokapäiväisenä raskaana taakkanaan, jopa lupautui suorittamaan mitä raskaimpia töitä, joihin hänen neljätoistavuotiaat, hennot käsivartensa tuskin olisivat kyenneet, kunhan vain saisi jäädä heidän palvelukseensa.

— Minä rukoilen sinua, äiti!

Kauheassa hädässään hän mainitsi vaistomaisesti tämän pyhän nimen, joka oli hänen ainoa turvansa. Hän huusi vielä:

— Anna minun jäädä pikku veljeni luo!

Hän ei tarkoittanut Françoisia, vaan tuota pojanpalleroa, jonka vuoksi hänet juuri ajettiin pois. Ja hän laahusteli Georgetten jalkojen juuressa, kädet ristissä, rajuin elein, epätoivoissaan, kokonaan suunniltaan tuosta äkillisestä ja liian ankarasta iskusta. Kun hän lopulta huomasi Georgetten taipumattomuuden, hän kimposi ylös ja kavahti Garou muorin kaulaan.

— Antakaa minun jäädä taloon, isoäiti!

Sitten hän hädissään heittäytyi Didier'n povelle, painaen sitä vasten vaaleata palmikkoaan ja vettä valuvaa poskeaan, suudellen kiihkeästi tunnottoman miehen karkeasänkistä leukaa. Kun nuo omanvoitonpyynnin kivettämät sydämet eivät osoittaneet pienintäkään heltymisen merkkiä, tyttö sai hermokohtauksen ja hoiperteli huonekaluihin nojaten peräseinälle asti, kolhaisten itseään siihen, huutaen ja nytkähdellen kuin haavoittunut eläin.

François, jossa jo kyti alkavaa miehekkyyttä, ei sanonut mitään. Hän itki hiljaa itsekseen nähdessään sisarensa itkevän ja kietoi käsivartensa tämän vartalolle, kun raukka lopulta pakeni hänen turviinsa.

Toiset kaihtivat heidän katseitaan. He käänsivät pois silmänsä, jotteivät näkisi lasten yhä rukoilevia katseita. Heidän pyövelintehtävänsä painoi heidän kasvoihinsa kovuuden ja rumuuden leiman. Ja koko kohtaus oli niin kiusallinen, että Garou muori joudutti asioiden kulkua.

— Ei kannata vitkastella, myöhästymme junasta. Rolande, pane tavarasi nyyttiin!

Kun tyttö ei hievahtanut paikaltaan, muori katosi sisähuoneisiin ja palasi tuoden kasan vanhoja vaatteita, jotka heitti lattialle levitetylle likaiselle rääsylle. Tottuneena aina käymään käsiksi työhön Rolande solmi yhteen sen vastakkaiset nurkat, katsomatta, mitä oli sisällä, silmät vielä turvoksissa, melkein sokeina paljosta itkusta. Risaisesta virsikirjasta varisi pyhäinkuvia. Garou muori tuuppasi ne takaisin nyyttiin raa'alla kädellä ja sulloi siihen vielä lattialle pudonneen päättömän nuken, muistorahan ja tyhjän kukkaron — tyttöparan ainoat aarteet.

Samoin tehtiin François'n nyytti. Mutta muori varoi visusti panemasta siihen pojan ripillepääsypukua. Kitsaus, joka täydelleen hallitsi hänen sydäntään, sammutti siitä sen pienoisen hellyyden kipinän, joka oli siellä kytenyt poikaa kohtaan.

Sitten hän hoputtaen käski lasten pukeutua parhaisiin hoitolan antamiin tamineisiin. Kun he olivat valmiit, hän itse tarjosi heille viimeisen aamiaisen, jonka lapset söivät pöydän kulmalla, aivan kuin olisivat olleet vento vieraita. Sillä välin valjasti Didier aasintamman vankkurien eteen, ja Garou muori otti karkean, avaran vaipan hartioilleen ja sitoi mustan huivin myssynsä päälle.

— No niin, nyt lähdetään! hän sanoi nähdessään rattaiden saapuvan.

Arkoina molemmat lapset lähestyivät Georgettea ja Didier'tä. Heidän mieleensä ei juolahtanut kysyä, miksi heidät karkoitettiin. He suutelivat vilpittömästi noiden henkilöiden kasvoja, jotka ajoivat heidät suureen tuntemattomuuteen, kohti orpojen kohtaloa, nautittuaan kahdeksan vuotta heidän hellyyttään ja altista palvelustaan. Murtuneena Rolande ei enää itkenyt. Nöyrästi hän pyysi saada viimeisen kerran nähdä pikku Jean'ia. Ja kun tämä parast'aikaa nukkui kätkyessään, tyttö suuteli hiljaa lapsen toista nyrkkiä ja poistui huoneesta varpaisillaan.

Heidän käskettiin nousta myttyineen rattaille. He kavahtivat toinen toisensa viereen muorin rinnalle. Vankkurit vierivät ulos portista. Oli kolea, sateinen aamu maaliskuun lopulla. Rolande ajatteli:

— Unohdin käydä kanoja hoitamassa.

Pyörät vierivät tietä pitkin vieden heidät pois talosta. Peni saattoi vankkureita kappaleen matkaa. Garou muori sipaisi sitä piiskalla. Koira ulvahti ja palasi kotiin. Rolande kääntyi kalpeana, luomet turvonneina seuraamaan katseineen hyvää eläintä, joka nolona pujahti pihaan. Ja niin kauan kuin hän saattoi nähdä pikku Jean'in nuoralla kuivamassa riippuvia vaatteita, jotka hän itse oli edellisenä iltana pessyt, niin kauan kuin hän saattoi erottaa talon katon, hän huiskutti kättään viimeisiksi jäähyväisiksi, joihin ei kukaan vastannut, paitsi kenties Hän, joka valvoo pesästä pudonneita linnunpoikasiakin ja oli antanut heille valoisan sielun.

* * * * *

Tuvassa Didier ja Georgette istuivat vaieten vastatusten, häpeissään pahasta teostaan ja sen erottamina. He kuulivat tyynessä aamuilmassa, joka tulvi sisälle avatusta ovesta, pyörien ratinaa, jotka veivät taivaan siunauksen mukana kauas pois talosta sen viimeiset omattunnot, sen viimeiset ilonkipinät. Kun kaikki häipyi etäisyyteen, kun ei enää kuulunut muorin piiskanläimähdyksiä, hänen hoputtaessaan aasia, Georgette meni ottamaan lapsensa kätkyestä.

Pidellen pienokaista pystyssä polvillaan hän katseli tätä totisena, nosti sen sitten kasvojensa tasalle, suuteli sen käsiä ja pieniä jalkoja, jotka kipristyneinä liikkuivat hänen suunsa kohdalla. Jean Garou oli nyt kuningas, ja hänen kauttaan maa kuului Didier'lle, ilman mitään tulevaisuudessa uhkaavaa vaaraa.

— Nyt saamme olla huoleti. Olihan tämä välttämätöntä, mies virkkoi ilmaisten ääneen sen ainoan ajatuksen, joka täytti hänen sielunsa.

Georgette ei vastannut hänelle mitään. Hänen sydämensä pohjalla oli jotakin, mikä itki, ja ehkä hän tunsi itsensä katkeraksi, kun ei hänen miehensä ymmärtänyt sitä. Silloin Didier lähti huoneesta, meni ulko-ovelle, veti ilmaa sieraimiinsa ja poistui pelloille töihin.

Alkoi tihuuttaa hienoa, kylmää vihmaa. Se kostutti keittiökasvitarhassa sellerinlehtiä ja nostatti talven roudasta sulavasta mullasta tuoksuja, jotka ennustivat kevättä.

Ja Didier kulki kohti maakamaraa, lemmittyään; se oli anastanut häneltä kaiken, taivaisen säälin ja hyvyydenkin, joka yksin kykenee sovittamaan ihmisten kaikkein halpamaisimmatkin teot.