IV

Pappilan puutarhan aidassa oli raskas, sateesta mustunut ja halkeillut portti, jonka ruostunut, suunnattoman suuri rautalukko ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut kunnossa Didier työnsi portin auki.

Puutarha oli oikeastaan vain aidattu alue, jonka täyttivät siellä täällä epäjärjestyksessä kasvavat puut, kukat ja vihannekset. Orvokit ja kaalit versoivat siellä suloisessa sovussa. Metsämansikoiden naapureina oli kieloja, kevätesikot rehoittivat vaapukkapensaiden oksien suojassa. Hieno rehevä elämänlanka, joka paisutteli umppujaan, painoi tiheällä, vihreällä vaipallaan kumaraan päärynäpuun latvan. Melkein koko Tourainen kasvisto, sekä ihmistä ravitsevat että hänen silmäänsä ilahduttavat yrtit olivat sikin sokin edustettuina tässä pappilan puutarhassa.

Kaupunkilainen, »sivistynyt» ihminen, jonka on tapana kiduttaa kasveja pakottaaksen ne mukautumaan sovinnaisiin kehyksiin ja joka osaa ihailla niitä yksistään siinä muodossa, olisi ylenkatseellisesti kääntänyt pois silmänsä tästä sekasorrosta. Mutta pappi rakasti sitä. Hän piti sitä kristillisen veljeyden vertauskuvana, ja hänen oli tapana sanoa, että hyvä Jumala oli hänen puutarhurinsa. Kun hän tarvitsi vihanneksia keittoonsa, hän otti kääntöpääveitsensä ja leikkeli pensaista muutamia liikoja oksia, jolloin hän pääsi käsiksi vihanneksiin. Kun hän tahtoi koristaa kukilla tai muilla kasveilla Pyhän Neitsyen alttarin, hänen tarvitsi vain ottaa ne puutarhastaan. Kaikkina vuodenaikoina taivas tarjosi jotakin. Toisinaan pastori sonnusti ohuesta kankaasta tehdyn, vanhuuttaan kiiltävän kauhtanansa ja muokkasi multaa jossakin puutarhan sopukassa. Hän kylvi maahan siemeniä, mutta unohti sitten, mitä lajia ne olivat, uskoen kasvun Kaitselmuksen huostaan. Ja tämä hoiti tehtävänsä hyvin. Papilta ei koskaan puuttunut mitään puutarhantuotteita. Mutta hän tarvitsikin niin vähän.

Didier kulki pappilan päärakennukselle johtavaa keskikujaa, jota reunustivat neilikat ja ajuruohot. Talo oli yksikerroksinen, vankkaa tekoa; se oli rakennettu kivestä, jonka pinta oli aikojen kuluessa saanut harmahtavan sävyn. Ovessa ei ollut soittokelloa. Viiden askelman korkuisten portaiden yläpäässä oleva ulko-ovi oli lukitsematta yöt ja päivät. Kotona ollessaan pappi vastaanotti tulijat sydämellisesti, aina valmiina täyttämään sielunpaimenen velvollisuutensa, antamaan neuvojaan ja tarjoamaan radiomusiikkia, jos teki mieli kuunnella sitä. Jollei hän ollut kotona, sopi jäädä odottamaan tai vapaasti käyskennellä huoneissa. Talossa ei ollut edes palvelijatarta. Silloin tällöin joku jumalinen vaimo, leski tai vanha naimaton nainen kävi siistimässä pappilassa saaden palkakseen hunajaa tai rukouksia.

Köyhä talo! Salia ei ollut, sen sijaan paljasseinäinen työhuone, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin höyläpenkki, radiokone, vanha mahonkipiironki, joka oli sekä liinavaatekaappina että kirjoituspöytänä, sekä tuoli vieraille. Lattialla oli paksulti höylänlastuja. Työkaluja oli kasoissa ikkunalaudoilla. Toisella puolella oli keittiö, jossa pappi pyhän erakon tavoin itse valmisti ruokansa. Jossakin sanottiin olevan makuuhuoneen, jossa kerrottiin olevan kalustona rautasänky ja ristiinnaulitunkuva. Muut huoneet olivat tyhjinä.

Didier tapasi pastorin vasara kädessä korjaamassa särkynyttä mehiläispesää. Kun pappi huomasi tulijan hänen pyöreille kasvoilleen, jotka yhä vielä olivat nuorekkaat ja vilpittömät, levisi hämmästyksen ja pettymyksen varjo. Hän oli toivonut, että Georgette itse olisi tullut sopimaan ristiäisistä. Jo viikkokausia hän oli odottanut tätä hetkeä. Sillä huolimatta tuosta saastaisesta synnistä hän ei voinut täydellisesti tuomita nuorta naista. Yksinkertaisilla sieluilla on tuollainen sisäinen aavistus, varsinkin kun ne ovat, saatuaan jumalaisen kutsumuksen antaa synninpäästön ihmisten halpamaisista rikkomuksista, saavuttaneet jonkinlaisen tottumuksen tutkia ja vaistota ihmisten omientuntojen syvyyksiä. On olemassa varma yhteys sielujen välillä. Niillä on näkymättömät tunnustimet, joiden avulla ne aavistavat toistensa olemuksen. Vaikka Georgetten ja hänen rippi-isänsä välillä oli suuri luonteen eroavaisuus — olihan jälkimmäinen perin lempeä, edellinen taas juro — heille oli yhteistä samanlainen vilpitön suoruus. Eihän voinut olla mahdollista, että tuo ujo ja ylpeä nainen, joka oli pidättäytynyt rakastamastaan miehestä avioliittoon asti — sen pappi hyvin tiesi, kun oli ripittänyt häntä häiden aattona — niin, eihän ollut mahdollista, että tuo nainen olisi tehnyt syntiä Cadet'n kanssa, ellei siihen olisi ollut aivan muita vaikuttimia kuin aistillinen himo. Hän arvaili jotakin toista syytä, esimerkiksi aviomiehen uskottomuutta. Jos naiset ovat luonteeltaan vilpittömiä ja kiihkeitä, he lankeavat tuollaisiin hairahduksiin, joissa niiden aiheuttaman loukkautuneisuuden ja surun ansiosta piilee anteeksiantamuksen itu. Oli miten tahansa, tässä piili arvoitus, jonka selvityksen hän olisi tahtonut saada Georgettelta. Ja nyt taivas lähettikin hänen luokseen aviomiehen!

— Tulin puhumaan pienokaisen kasteesta, Didier virkkoi pyörittäen ujona lakkiaan kädessään, niin kuin kaikki Sublaines'in heikkouskoiset asukkaat aina tekivät puhuessaan sielunpaimenensa kanssa.

Saattoi näyttää siltä, että pappi uskoi juorujen ehtineen miehen korviin; hän ei ainakaan voinut onnitella isää, niin kuin hänen oli tapana tehdä, kun häntä tultiin pyytämään ristimään lasta. Hänen kristillinen rakkautensa oli joutunut kovalle koetukselle. Tätä petettyä aviomiestä kohtaan hän ei tuntenut sääliä, vaan vaistomaista, käsittämätöntä ankaruutta.

— Hyvä, hyvä, hän virkkoi vain… Ja… teillä kai voidaan hyvin?

Hän odotti silmäluomet alhaalla, nojaten molemmin käsin höyläpenkkiin, joka erotti hänet Didier'stä. Ilmeisesti hän näytti odottavan toisenlaista vastausta, kuin mitä hänen jokapäiväinen kysymyksensä edellytti. Didier huomasi sen ja joutui kovin hämilleen.

— Kiitoksia kysymästä… niin… kaikki voivat hyvin, hän soperteli.

Silloin pappi kohotti päänsä ja katseli tuota lyhyttä vaaleatukkaista miestä. Hän ymmärsi, mikä tätä suretti.

Miksi tuo loukattu aviomies ei valittanut? Miksi hän ei ilmaissut oikeutettua vihaansa, kun aviorikoksesta syntynyt lapsi oli varastanut hänen nimensä? Olihan hänellä tilaisuus tehdä niin, varmana siitä, ettei hänen luottamustaan petettäisi. Saattoihan hän itkeä, luhistua tuskansa painon alle tarvitsematta hävetä. Hän saattoi vedota sielunpaimenen arvovaltaan, jotta tämä johdattaisi eksyneen aviovaimon oikealle tielle. Pappi oli jo kahdenkymmenen vuoden ajan harjoittanut kutsumustaan tässä syrjäisessä kylässä. Hän oli nähnyt paljon kurjuutta, ja vaikkeivät Sublaines'in asukkaat olleetkaan hartaita uskovaisia, hän oli lohduttanut omantunnon ahdistuksen vaivaamia, jotka olivat olleet vähemmin uskovaisia kuin Didier ja jotka olivat tulleet etsimään häneltä tukea, jota eivät löytäneet muualta. Mutta Didier sulkeutui mykkään jäykkyyteen, joka tuntui selittämättömältä ja levottomuutta herättävältä. Tässä ei ollut sellainen mies, joka vaikenee ylpeydestä. Sentapaisilla ihmisillä on toisenlainen ilme kasvoillaan. Tuo vaikeneminen ei liioin johtunut tietämättömyydestä; jos niin olisi ollut laita, hän olisi hymyillyt kovin iloissaan siitä, että oli tullut isäksi. Hän ei olisi seisonut siinä papin edessä jäätävän kylmänä, melkein vihamielisenä. Hän näytti syytetyltä, joka on jäykistäynyt puolustautuakseen.

Mutta sielunpaimen ei voi ruveta kylvämään epäsopua aviopuolisoiden välille.

— Olette siis tyytyväinen? hän mutisi huolissaan.

Mies väänteli vaaleita viiksiään. Totta kai hän oli tyytyväinen! Olihan tila nyt hänen!

— Hyvin tyytyväinen! hän vastasi.

Ja hän loi pappiin uhittelevan katseen, joka samalla paheksui tuota kysymystä.

Pappi käänsi silmänsä kohti jykevää kirkontornia, joka kohosi toisella puolen puutarhaa. Hän odotti innoitusta. Mutta sitä ei tullut. On olemassa sellaisia kiusallisia, pulmallisia tilanteita, joista ei kaikkein älykkäinkään selviydy. Pappi ehdotti siis muitta mutkitta ristiäisten päivämäärää ja hetkeä:

— Toukokuun toisena sunnuntaina, jumalanpalveluksen jälkeen.

Hän näki Didier'n poistuvan puutarhan kautta ja äkkiä pysähtyvän katselemaan avointa vajaa. Siellä oli paja ja tuo merkillinen auto; naurettava ja samalla liikuttava vehje, joka oli kuuluisa koko seudulla ja jota kirkkoherra ei enää rohjennut ottaa esille piilosta peläten sukkeluuksia. Ne eivät olisi kohdistuneet yksistään tuohon kummalliseen rakkineeseenkaan myös sen tekijän kauhtanaan. Nuori mies kohautti olkapäitään halveksien moista vaivannäön tulosta, joka ei ollut tuottanut mitään etua tekijälleen, samalla koettaen myös karkoittaa tuskalliset ajatukset. Hän meni sitten ulos raollaan olevasta portista, jonka hän paiskasi kiinni jälkeensä.

Pappi Cruchet tunsi syreenien tuoksun virtaavan sisään avoimesta ikkunasta. Yksinäisessä pappilassa vallitsi taas hiljaisuus. Miettiväisenä vanha sielunpaimen tarttui jälleen höyläänsä.