II

He nousivat jo päivän sarastaessa, kun pääskyset alkoivat aamun kelmeässä hämärässä hiljaa viserrellä jokeltaen kuin lapset, jotka puolitorkuksissaan lukevat iltarukoustaan.

Garou muori nukkui vielä, vanhat jäsenet olivat väsyneet edellisen päivän rasituksista. Mutta Germaine oli jo täysissä pukimissa; hattu päässä ja musta silkkivaippa hartioilla hän auttoi miestään piilottamaan rattaisiin vaatteiden ja olkien alle raskasta arkkua, jonka antelias Georgette oli salavihkaa sullonut täyteen ruokatavaroita, ennen kuin muori heräsi.

— Kas noin, Boutet virkkoi puoliääneen. Anna tänne matkalaukku. Asetamme sen etupuolelle…

Hän nivoi kahteen kertaan nuoran sen ympärille. Sitten hän kääntyi tyytyväisenä katselemaan ympärilleen lyhdyn valossa, ettei vain päivän valjettua mikään ilmaisisi, mitä oli anastettu talon oikealta emännältä. Vajan maalattiassa oleva verilätäkkö osoitti, että siellä oli vastikään tapettu kana. Germaine huomasi sen ja peitti sen mullalla.

Oli melkein kylmä. Kuu kumotti vielä taivaalla, joka oli samea kuin harmaa vesi. Kukat ja vihannekset kylpivät kastepisaroissa. Raju tuuli tuiversi hedelmätarhan puita. Germaine nosti vaippansa kauluksen pystyyn ja palasi sisälle. Boutet seurasi häntä paitahihasillaan, paukuttaen käsiään vastakkain saadakseen niistä pölyn irtautumaan.

Georgette valmisteli äidilleen ja isäpuolelleen varhaista lähtöateriaa. Hän oli jo asettanut pesusoikkoon edellisenä päivänä pesemättä jääneet astiat, tuonut pöytään ison leivän ja kulhon täynnä paistettua sianlihahakkelusta. Hellan yli kumartuneena hän keitti maitoa, Rolande tyttösen hääriessä kahvin keittohommissa kalpeat kasvot vielä unen pöpperössä, vaalea palmikko riippuen aivan sekaisin selässä, edessään kaulasta nilkkoihin ulottuva esiliina, jonka takaa näkyi kulunut, kurja hame.

Georgetten ilmeissä ei näkynyt merkkiäkään edellisen yön tapauksista. Hänen silmissään ei säteillyt enää, niin kuin edellisenä iltana, tuollainen ihmeellinen odotus. Salaisuus oli jo toteutunut. Yllään harmaa hame ja pusero hän ryhtyi jälleen jokapäiväisiin askareisiinsa. Olihan maailmassa vain yksi aviopari lisää. Mutta hänen korvansa kuulosti Didier'tä. Ja kuullessaan miehensä seulovan tallissa kauroja, ennenkuin antoi niitä hevoselle, hän tunsi sydämensä paisuvan ylpeydestä. Hän tunsi olemuksensa täydelliseksi eikä siitä lähtien toivonut muuta kuin että saisi kuolemaansa asti jatkaa työn ja rakkauden täyttämää elämää Didier'nsä rinnalla.

— No niin! Nyt voitte istua pöytään, hän virkkoi sitten kaataessaan kiehuvaa maitoa isoihin kukkamaalauksilla koristettuihin kuppeihin.

— Kiitoksia, Rousseaun nuori emäntä! vastasi hänen isäpuolensa mielistelevästi.

Ja kattolampun himmeässä valossa hän tarkasti tungettelevasti nuoren vaimon kasvoja huomatakseen niissä hääyön mielenliikutuksen merkkejä. Mutta hän näki Georgetten silmissä vain vilahdukselta itsetietoisen tyytyväisyyden välkähdyksen. Tosin hän nyt oli »emäntä» eikä enää »Garoun tyttö», joksi häntä siihen asti oli mainittu kylässä. Aivan kuin aatelisarvo siirtyi maa-alueiden omistusoikeus isoäidiltä hänelle: hänen päähänsä siirtyi orjantappurakruunu, josta hän oli yhtä ylpeä kuin kultakruunusta. Mutta Didier'n tullessa tupaan ja aikoessa painaa suudelman hänen kaulalleen, niin kuin maaseudun nuorten aviomiesten on tapana tehdä osoittaakseen muille puolisonoikeuksiaan, Georgette torjui hänen suudelmansa, sillä hän oli liian juro ja ujo näyttääkseen muille moisia hellyydenkohtauksia. Hän käänsi päänsä sivulle ja kysyi:

— Oletko jo valjastanut hevosen? Päivä vaikenee. Aika rientää.

Huomatessaan hänen näin kiirehtivän miestään ja sinuttelevan häntä kaikki purskahtivat nauruun. Mutta ankea lähtötunnelma karkoitti heti samassa matkamiesten hilpeyden.

He söivät nopeasti, sanomatta halaistua sanaa, ehtiäkseen viimeisen kerran täyttää ilmaiseksi vatsansa ja peläten myöhästyvänsä junasta, joka kuitenkin lähti vasta kello kuusi aamulla.

Garou muori kömpi viimein esiin, nyrpeissään, kun oli ehditty aloittaa ennen häntä, ja katsellen epäluuloisesti matkalle aikovien käsiä ja taskuja. Viimeiseksi saapui poikanen, François, silmät vielä unesta turvoksissa, jalassa paljaat saappaat ilman sukkia. Hän painoi aamutervehdykseksi raikkaat huulensa kaikkien poskille.

— Siinähän sinä olet, pikku François, Georgette sanoi lempeästi.

Hän painoi pienokaisen rintaansa vasten äidillisen hellästi.

Ulkona kukot kiekuivat kilvan tervehtien toisiaan talosta taloon. Pimeä alkoi hälvetä aamuhämärän tieltä. Ikkunaruudut vaalenivat, ja avoimesta ovesta näkyivät piha ja puutarha selväviivaisina, ilman varjoja, kuin harmaalle paperille piirretty luonnos. Georgette sammutti kattolampun. Huoneessa tuli hieman hämärä, mutta saattoi jo huomata aivan kirkkaasta, pilvettömästä taivaasta, että päivästä tulisi kaunis.

Päivän työt jaettiin.

— Minä lähden kyytiin asemalle, sanoi Georgette.

— Sitten minä lypsän lehmät, virkkoi vanhus.

Sitten hän alkoi komentaa lapsia:

— Rolande, päästä kanat pihalle ja pane veräjät kiinni, jotteivät ne pääse tekemään pahojaan vainiolla… Sitten huuhtelet sangot kaivolla…

Rattaat ilmestyivät portaiden kohdalle. Ajoneuvojen eteen oli valjastettu pörrökarvainen aasi, jota Didier talutti ohjaksista.

— Minä valjastan »Perhon» niittokoneen eteen, nuori aviomies sanoi tultuaan tupaan.

Hän lisäsi kuin selittääkseen päätöstään:

— Tänään aloittavat elonkorjuun määrin talossa, ja Huguenin'in väki on jo ollut toimessa pari päivää.

Elonkorjuuseen ryhdyttiin vasta kylän varakkaimpien tilanomistajien annettua merkin. Pidettiin kovin sopimattomana aloittaa ennen heitä. Muutamat »äärimmäisyysmiehet» uskalsivat kyllä tehdä niin, mutta Didier Rousseau ei kuulunut heihin.

— Enkö minä saa tulla mukaasi, Didier? kysyi poika.

— Ethän toki! vanhus tiuskaisi viitaten karjapihaan. — Mene hoitelemaan kaniineja ja vie hanhet laitumelle!

Hän lisäsi sitoessaan vyötäisilleen isoa sinistä esiliinaa:

— Minun on tästä kaikkein ensiksi lähdettävä lypsämään lehmät. Elukkaparat eivät eilen päässeet lainkaan ulos, niin että ne ovat kovin ikävissään. Rolande ajaa ne sitten oitis niitylle.

Koulunkäynnistä ei ollut puhettakaan. Lapset kävivät koulua vain talvella, ja opettaja ummisti silmänsä hyvin tietäen, että viljelysmaat kärsivät sodan jälkeen työvoimien puutetta.

— Lähdetään jo! Germaine kehoitteli nousten pöydästä.

Hyvästeltiin ulkona pihalla. Jokainen suuteli kolmesti lähtijöitä vanhaan tapaan. Germaine ojensi poskensa Didier'lle ja sanoi ääneen:

— Hyvästi, hyvä ystävä. Näkemiin!

Boutet kiipesi rattaille ja ojensi vaimolleen kätensä. Georgette keikahti heidän viereensä tarttuen ohjaksiin. Hän oli paljain päin ja ilman päällysvaatteita, kun ei ollut tottunut käyttämään huivia eikä hilkkaa, ja hänen nuori, terve ruumiinsa uhkui lämpöä.

Kun he olivat asettuneet istumaan rattaille, Germaine miehensä ja tyttärensä väliin, Georgette hoputti aasintammaa:

— No, Carmen! alahan hölkyttää!

Elukka ei hievahtanut paikaltaan, luimisteli vain kyräten pitkiä korviaan. Boutet'n täytyi antaa sille läimäys ruoskalla, ennenkuin se suvaitsi lähteä liikkeelle. Silloin se porhalsi ulos veräjästä ja kääntyi tielle pistäen hölkkäjuoksuksi.

— Hyvästi! hyvästi! huusivat molemmat lapset huiskuttaen pieniä notkeita käsiään.

Aurinko teki nousua tasaisen siniselle taivaalle, joka oli kirkas kuin kristallikupu. Päivän kehrä ei itse ollut vielä näkyvissä, mutta se lähetti taivaanrannasta kimpun punaisia säteitä, joiden päät hipoivat vainioiden keskellä kyyhöttävää kylää.

Tämä samanen kylä oli ikivanha, vielä vanhempi kuin sen pieni kirkko, joka oli nähnyt seitsemän vuosisadan vaipuvan aikojen yöhön, se oli vanhempi kuin roomalaistie, jonka kivilaattoihin aura vielä joskus karahti pelloilla muutaman kilometrin päässä siitä. Kaksi hautarauniota, joita ei kukaan ollut kyllin utelias avaamaan, mutta joita oppineet arvelivat kelttiläisten rakentamiksi, oli siitä todisteena. Maakamaraakaan ei ihminen ollut vielä saanut täydelleen valtaansa. Kunnan alueella oli viljelemättömiä paikkoja, joissa maan kiviranko pisti esiin ohuen ruokamultakerroksen läpi, kalliolouhikkoa, syviä kuoppia ja tiheää viidakkoa, jonne aura ei uskaltanut ruveta uurtamaan vakoja ja jotka näyttivät pysyneen alkuaikojen luonnontilassa.

Asukkaatkin olivat hyvin vanhoja tai hyvin nuoria ja lopen alkeellisella asteella. Sivistys, joka kulkee pitkin jokivarsia ja suuria hedelmällisiä laaksoja, joilla on helppo liikkua ja jossa rautatiet levittävät tasangolle pitkiä liukkaita kiskojaan, kohoaa varsin hitaasti ylängöille. Chenonceaux'n ja Sublaines'in alkuasukkaiden välillä on eroa useita vuosisatoja. Edellisen esivanhemmat ovat nähneet kuninkaiden matkaavan vaunuissaan, jälkimmäinen on ammoisista ajoista elänyt syrjässä kesantojensa keskellä. Parin penikulman [Ranskan penikulma = 4,444 metriä. Suom.] päässä Cherin laaksosta nuoret naiset pukeutuvat Parisin viimeisimpien kuosien mukaisesti. Siellä pidetään sunnuntaisin julkisia huvitilaisuuksia, »jaava» ja »charleston» ovat suosittuja tansseja. Mutta Tourainessa elävät vielä paikoitellen ikivanhat tavat. Se on, sanalla sanoen, vielä roomalaista Galliaa.

Georgette Garou oli Sublaines'in asukkaista kaikkein vanhoillisimpia. Hän oli kenties neljä kertaa käynyt Tours'issa, mistä hänen mielessään säilyi jotenkin samanlainen muisto kuin Afrikan raakalaisseutujen neekereillä, jotka joutuivat maailmansodan aikana käymään Ranskassa. Itse kaupunki ei herättänyt hänessä ihmettelyä, eikä sen bulevardien eikä tuomiokirkon kauneus tehonnut häneen lainkaan. Mutta autojen ja raitiovaunujen vilinä, Sublaines'in taloja monta monituista kertaa korkeammat rakennukset, myymälöiden paljous ja niiden näyteikkunoiden kirkkaat värit häiritsivät hänen maaseudun rauhaan tottuneita aistimiaan. Kun hän kuuli mainittavan Parisia, tuo nimi kuulosti hänen korviinsa tarumaiselta, eikä se hänessä pystynyt herättämään muuta kuin vastenmielisyyttä. Maakunnan pääpaikka, Bléré, oli hänen mielestään maailman ääri. Ja Bléréssä naurettiin Sublaines'in miehille, vantterille, jäyhille talonpojille, joiden rautanastaisissa anturoissa pysyi pellon vakojen savi talvesta toiseen. He olivat olleet ammoisista ajoista köyhiä! Heidän maansa tuotti vehnää, jonka hinta oli ennen sotaa mitättömän alhainen. Sitten tuli suuri sota ja suojelustullijärjestelmä; täytyi pakostakin tulla omillaan toimeen, mikä kaikki teki tuosta vilja-aitasta yhtä rikkaan seudun kuin Cherin ja Indren laaksot, joiden välissä tuo ylätasonko kohoaa. Se ei pysty lainkaan hivelemään kauneudella silmää se kun on täynnä viljavainioita, joiden välissä siellä täällä kohoaa kitukasvuisia metsikköjä, laihoja viinitarhoja ja niittyjä, joilla lammaskatraat käyvät laitumella. Monet asukkaat olivat vielä tottumattomia rikkauteensa eivätkä viihtyneet muualla kuin kotonaan. Näitä oli myös Georgette Garou.

Oikealla ja vasemmalla puolen mutkaista tietä, jota pitkin rattaat vierivät sellaista vauhtia kuin aasintamman lyhyistä koivista lähti, väistyivät yksitoikkoiset maisemat hitaasti taaksepäin. Niihin loivat hieman vaihtelua vain satavuotiaat, jykevät pähkinäpuut, jotka erosivat keltaisesta vainiotaustasta kuin koruompeluksen kuviot. Matkamiehillä oli runsaasti tunnin ajo asemalle.

— No? virkkoi Boutet kumartuen tytärpuoleensa päin, miltä tuntuu olla naimisissa?

Hänen vaimonsa tuuppasi häntä kyynärpäällään kylkeen. Äitinä hän kaiketikin paheksui noin epähienoa utelua. Lisäksi hän ei tahtonut loukata Georgettea, koska toivoi yhä edelleen saavansa häneltä ruokatavaroita, ehkäpä viekkaudella vähän rahaakin. Mies, joka tunsi vaimonsa oveluuden, totteli oitis, oikein ymmärtämättä tämän tarkoitusta, ja vaikeni. Mutta neljännestunnin kuluttua, aprikoituaan asiaa, hän kysäisi:

— Eikö sinusta olisi hauska asua Parisissa?

Georgette ei vastannut.

— Teidän, sinun ja miehesi pitää ainakin käydä meitä katsomassa…

— Joudu, Carmen, joudu! Georgette hoputti aasia. Boutet ei hellittänyt.

— Tosin siellä ei ansaitse niin suunnattomasti kuin Sublaines'issa, se on selvää… Mutta ei liioin tarvitse nähdä niin suurta vaivaa… ei tarvitse pelätä rakeita eikä kuivuutta… Ja sitten on elokuvat ja muita huvituksia… siellä on paljoa hauskempaa.

Nolona tytärpuolensa vaikenemisesta hän lopetti maanittelunsa. Mutta voitto, jota hän havitteli tässä pelissä, oli liian houkutteleva. Hetken kuluttua hän aloitti taas:

— Kuulehan, Georgette… jos myisit koko hökötyksen… tarkoitan tilan?… Eikö sinusta porvarisnaisen asema olisi jotakin? Saisit hienoja pukuja… sellaiset aina miellyttävät naisia… Ehkäpä sinulta liikenisi varoja autonkin ostoon… Etpä sinä olisi ensimmäinen, joka vaihtaa nahkaa. Hui hai! Orsayn asemalla näen matkustajien joukossa kosolti sellaisia äkkiä rikastuneita, jotka ovat käärineet kokoon mahdottomia setelikasoja kaupassaan tai pelloillaan ja jotka sitten asettuvat Parisiin viettämään porvariselämää! — Niin, no, muori on tosin vielä elossa… mutta eihän hänkään sentään eläne iankaikkisesti! Ja nyt puhunkin niin järkevälle naiselle kuin sinä. Onpa todella suuri vahinko, että niin kaunis ja älykäs naisihminen kuin sinä elelet Sublaines'issa… lehmän hännässä, niin kuin äitisi sanoo, vaikka voisit viettää miellyttävää elämää; ei tarvitsisi tehdä mitään, rahat kasvaisivat hyviä korkoja, jotka tipahtaisivat taskuusi aivan itsestään. Maantuotteet, näetkös, eivät aina pysy näin kovassa hinnassa… Jos frangin arvo nousee, viljan hinta laskee, ja sitten tulee maanviljelijälle taas huonommat ajat!… Nyt on otollinen hetki myydä kaikki tyyni. Ja sitten tulet asumaan meille, äitisi kanssa… Jos Didier yhä vain tahtoo raataa, niin voihan hän saada paikan rautatiellä, niinkuin minäkin… Se ei ole niin rasittavaa, saa vapaat matkat ja lopulta eläkkeen.

Näin hän lasketteli yksinpuheluaan, kateuden kirvellessä mieltä ja yhä pahemmin hämillään, kun hänen korskea, kaunis tytärpuolensa pysytteli äänetönnä osoittamatta muuta näkyvää tyytymättömyyden merkkiä kuin että kulmakarvat rypistyivät isäpuolen maanitellessa yhä kiihkeämmin. Tällaista ei tapahtunut ensi kerran. Se oli alkanut jo kaksi vuotta aikaisemmin, jolloin hänen vaimonsa ja hän saivat selville, miten runsaasti Garou-muorin tila tuotti, ja alkoivat katua, että olivat päästäneet sen käsistään, sekä punoa juonia, miten jälleen pääsisivät siitä osallisiksi. Mutta eipä ollut helppo siepata maata toiselta! Se oli ensin vaihdettava kevyihin seteleihin, joita ei ymmärretty pitää yhtä suuressa arvossa kuin kultaa, vaan jotka saattoi niin helposti siirtää taskusta toiseen. Isäpuoli huokasi, sillä nuoren vaimon itsepintainen vaikeneminen ei ollut omansa rohkaisemaan häntä.

Heidän edessään aukeni vähitellen näkyviin laakso ja sen sivussa Amboisen metsä kuin turkisreunus. Kukkuloiden loivasti viettävillä kupeilla näkyi kyliä, joiden talojen kaikki ikkunat paloivat tulena auringon noustessa. Kapea laakso leveni levenemistään, ja sen yllä häilyi ohutta, punervaa auerta, jommoista näkee usein kuuman päivän aamuna. Kauempana tasangolla virtasi joki kirkkaana kuin kuvastin. Kaikki nuo kylät, kaikki nuo tiet, jotka lipuivat ohi valkoisina nauhoina kukkuloiden hartioilla, olivat jo toisenlaista Ranskan seutua ja houkuttelivat matkaamaan kohti tuntematonta, joka kiehtoo ja saa levottomaksi ihmismielen.

Georgetteen ei se houkutus pystynyt; hänen molemmat kumppaninsa, joihin ei tehonnut maiseman viehätys, mikä lapsuudesta asti oli heille tuttua, tunsivat kuitenkin hyväntunnetta puhtaasta aamuilmasta, jota he ahmien vetivät keuhkoihinsa. Mutta samalla he muistivat polttavan ja pölyisen kesäisen Parisin, raadannan, joka heitä siellä odotti entistään raskaampana kaksi päivänä kestäneen maalla-olon ja runsaan kestityksen jälkeen. He muistivat ahtaan kaupunkiasuntonsa, jossa täytyi joka päivä pitää ruokaa ja juomaa tarkasti.

Ja ajatellessaan kaikkea sitä varallisuutta, joka jäi heidän taakseen, he tunsivat itsensä entistään köyhemmiksi, surullisemmiksi ja kateellisemmiksi.

Rattaat rämisivät pitkässä alamäessä. Lopulta tie muuttui kaduntapaiseksi, sen molemmin puolin kohosi taloja. Saatuaan maistaa ruoskaa »Carmen» lähti laukkaamaan armottomasti hypittäen ja tärskyttäen rattailla istujia. Kuljettiin Blérén kautta. Kauppala heräsi parhaillaan kiemailevana ja hymyillen kuin kaunis nainen, myöhään ja veltosti. Sen myymälät olivat vielä kiinni, ovista pisti esille jokunen naisenpää, tukka törröttäen ja kähertimiin käärittynä. Tuonnempana kiilteli sinivihreä Cher-joki, ulottuen taivaanrannasta toiseen melkein kuin meren lahti ja uhoten lähistöön kosteita huuruja. Kun matkamiehet olivat ajaneet sillan yli, he joutuivat korkeaan plataanikujaan ja lopulta päätyivät asemarakennuksen kohdalle.

Tietysti he saapuivat tuntia ennen junan lähtöä. Boutet pyysi Georgettea pysähdyttämään puiden juurelle vastapäätä asemaa. Siinä he odottaisivat nurmikolla, tavarat ympärillään, talonpoikaisen kärsivälliseen tapaansa, jota he eivät olleet vielä unohtaneet.

Georgette, jolla oli kiire takaisin kotiin, suuteli heitä molempia.

— Onnea matkalle!

— Milloin tulet meitä katsomaan? Boutet kysyi yhä pitäen kiinni tuumastaan.

— Ei minulla ole aikaa tehdä huviretkiä, Georgette vastasi verraten viileästi.

Germaine kiitti vielä kerran saamistaan ruokatavaroista.

Heillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisilleen. Georgette keikahti rattaille ja kääntyi joutuin paluumatkalle edes katsomatta taakseen. Häntä seurasi karvaan kateellisin katsein äiti, jonka silmissä pois rientävä ei enää ollut lihaa hänen omasta lihastaan, ei oma lapsi, jota hän oli ruokkinut maidollaan, vaan se maapala, jonka edellisenä päivänä solmittu avioliitto oli auttamattomasti riistänyt häneltä.

* * * * *

Georgette asettui rattaille mukavaan asentoon. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kyydinnyt asemalle tämän maailman turhuuden, ja hän oli vapautunut siitä nauttien jälleen täysin siemauksin yksinkertaisesta, karusta, koruttomasta elämästään, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta.

Hänkö Parisiin? Kaikkia vielä! Se ei ikinä tapahtuisi, vaikka hänen omaisuutensa kasvaisi niin suureksi, että se sallisi hänen »elää porvarisnaisen tavoin» ja ostaa auton, niin kuin hänen isäpuolensa oli höpissyt. Ummehtunut ja ahdas olo kaupungeissa, niiden tarjoamat keinotekoiset huvitukset, jotka ovat kuin oopiumia niiden asukkaille, kiihoittaen heidän aivojaan ja rohkaisten heitä mukautumaan epäterveelliseen elämään, vaikuttavat sellaiseen, joka on sitä maistanut tai jota n.s. sivistys on päässyt hipomaan, viehättäen ja houkuttaen kuin pahe. Vaistomaisesti maaseudun yksinkertaiset sielut pidättyvät siitä tuntien salaista pelkoa, sillä heidän ruumiinsa, joka on tottunut omiin oloihinsa ja tahtoo pysyä terveenä, nousee vastarintaan. Georgetten sielunelämä oli liian alkeellista, jotta hän olisi ruvennut erittelemään tunteitaan. Silti hän ei voinut kuvitella elämää eikä oloa muualla kuin Sublaines'issa. Hän ei tullut toimeen ilman sen ylätasangon raikkaita tuulia ja avaraa näköpiiriä, navetan lemua, isoäitinsä hirmuvaltaista komentoa, molempien lapsukaisten naurua ja avaraa kotitupaa, sen valkoisia kalkkiseiniä, taikinakaukaloa, seinäkelloa ja likaista pöytää, ei ilman jokapäiväistä ankaraa työtä, tuttua maakamaraa, eikä ainakaan ilman miestään, valtiastaan, jolle hän oli antautunut rakkaudesta ja joka täydensi hänen onnensa.

Georgette oli lujasti kiintynyt tuohon kaikkeen; se oli hänelle sekä elämän lähtökohta että sen päämäärä. Tämä eli epämääräisenä hänen tietoisuudessaan, joka varsin vähän erosi aasintamman sielullisista liikkeistä. Pitkäkorva laukkasi kotitallia kohti hyvää kyytiä, monta vertaa innokkaammin kuin menomatkalla, eikä tällä kertaa tarvinnut hoputtaa sitä ruoskalla.

Nuori vaimo sieti mainiosti terveellistä, purevan kuumaa hyväilyä, jolla aurinko herkeämättä hiveli hänen paljasta niskaansa. Hän ei räpäyttänyt silmäänsä sen tielle valamassa, häikäisevässä paisteessa. Hänen keuhkonsa ahmivat puhdasta ilmaa yhtä halukkaasti kuin ihmisolento sammuttaa janoaan elämän lähteellä. Ja kun hän lähestyi Sublaines'ia, joka häämötti pähkinäpuiden lomasta ja josta selvänä näkyi vain nelikulmainen kirkontorni, kömpelötekoinen viirikukko huipussaan hänen jäseniinsä valui selittämätön mielihyvän tunne ja hänen sisimmästään pyrki ilmoille voimakas riemuhuuto, joka olisi, jos se olisi päässyt purkautumaan, ollut ainakin yhtä voimakas kuin »Carmenin» kiljaisu, jonka se kajahdutti matkan päähän päästyään, pysähtyessään kotitalon pihaan; se oli rakkaudensanoma jollekin aasi-ystävälle, minkä se yksin tunsi ja minkä läheisyyttä se sieraimillaan tunnusteli ilmasta.

Mutta Georgette ei kuitenkaan rientänyt Didier'n luo. Silmät loistaen, posket hohtaen, hän oli ylpeä karttuneesta elinvoimastaan, mutta samalla kärsivällinen, odottaen iltaa kohdatakseen miehensä. Itse hän riisui aasintamman valjaista, heitti sen eteen heiniä ja meni tyhjään taloon. Rolande oli varmaankin laitumella lehmiä kaitsemassa ja muori heinää niittämässä. Käsirattaat olivat poissa vajasta, ja selällään ammottavasta navetan ovesta näkyivät tyhjät pilttuut. Tyttö oli tehnyt tarkkaa työtä: astiat oli pesty huolellisesti ja lattialaatat puhdistettu. Georgette siivosi hartaana morsiushuoneen, asetti haahkanuntuvapeitteen vuoteeseen ja ripusti miehensä häävaatteet ja silkkipukunsa kaappiin. Hän hypisteli hetken aikaa noita hänen nuoreen avioelämäänsä niin likeisessä yhteydessä olevia pukineita. Sitten hän palasi tupaan, sulki säleluukut paahtavan auringon puolella ja ryhtyi valmistamaan einettä. Kaikki tuotti hänelle iloa, papujen silpominenkin, joita Didier söisi, ja sen tuolin katseleminen, jolle Didier istuutuisi aterioimaan häntä vastapäätä.

Samaan aikaan istui Didier Rousseau niittokoneen kapealla ja vaappuvalla ajoistuimella, jota ratas heilutti koneen terien katkoessa tuleentunutta viljaa, joka kaatui luovolle maahan hänen taakseen. Siinä hän, talon entinen renki, nyt ajoi omilla vainioillaan kuin kuningas ja ajatteli väliin vaimoaan.