YÖ-SONETTEJA. (1898.)

Yö.

Yö saapuu. Päivä on poissa. Hämy silmiä hämmentää. Jo kaukana korven soissa tulet virvojen viriää.

Ypö yksin istun ma koissa, ei armasta, ystävää. Vain muistoni kammioissa runo poistuva heläjää.

Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy? Kuka huntua huiskuttaa? Kuva valkea vierii ja väikkyy, tutut piirtehet pilkoittaa. Mun aatteeni seisoo ja säikkyy. Sumu silmiä sumentaa.

Huokaus.

Olen kävellyt päiviä, öitä kuin hullu ja itkenyt sydänpilloja, pimeiköitä, rikkaruohoja kitkenyt.

Olen kutonut kummia vöitä, hiushienoja helkyttänyt utuhaaveita, unten töitä —- maassa kiini ma matelen nyt.

Oi, ajat te armahimmat, kun niskan nyykähys yks tai kengän keikahus vimmat

sai syömehen sytytetyks ja tuskatkin tulisimmat suli voittajan hymyilyksi

Kalliolla.

Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin; ja mun oli autuas olla.

Sua syrjästä katselin kauan näin: Tuul' leikki sun palmikolla. Mut vihdoin käännyit sä minuun päin niin vienolla katsannolla.

Oi, silmä suuri ja suruinen, miten saatoit sa olla niin julma! Mut noin sua aina ma muistelen,

sinä tyttönen mustakulma: silmä ylitse aaltojen siintävien ja tuulessa tukan hulma.