KIMMON KOSTO.

Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska, kun hän korpia samoopi, yksin yössä lauleleepi:

"Tytär oli minulla nuori niinkuin pieni petran hieho, jäi yksin kotahan kerran, tuli miesi muukalainen, tytön taljalla lepäsi; kohdannen hänet ma kerran, silloin korpi kauhistuvi."

Kimmo vuorta viertävätä Hiihtää yössä yksinänsä.

Tuiman tunturin laella Hiiden immet hyppelevät kilvaten lumikiteinä, hapset tuulessa hajalla; susi juosta jolkuttavi, revontulet räiskähtävi, huokaavat lumiset aavat, taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

"On tulossa tuisku-ilma," tuumaa Kimmo, kiiruhummin sauva iskee, suksi potkee, vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen äänen vaisun vaikeroivan: "Hoi, kuka hiihtäjä oletkin, auta miestä onnetonta! Aavoja ajelin, petra katkoi ohjat, kaatoi pulkan, metsän kohtuhun katosi; toki säästyi herja henki. Nyt en tiedä tietä enkä paikkaa pakkasen käsistä."

Tuntee miehen muukalaisen Kimmo kiljuvin sisuksin: täss' on miesi, tuossa pulkka, tänne petran jäljet toivat! Kohoo jo verinen veitsi, käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta Aina miestä matkalaista!

"Kohoahan suksilleni," virkkaa, "vien sinut kylähän. Lämmin on kylässä kylpy."

Hiihtelevät hiljallensa, Kimmo eessä, mies takana, taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella Hiiden neiet hyppelevät, laulavat hajalla hapsin kera vinkuvan vihurin: "Voi, urosta voimatonta! Kovin kostohon käkesit, kostettavan kohtasitkin. Hyvä on hylyn nyt olla kostajansa kantapäillä."

Tulevi etehen koski, kosken poikki porras; Kimmo virkkaa: "Vaihduhan edelle, somemp' on samotakseni."

Vaihtuvi edelle toinen, — kosken kuohuihin katoopi käden yhden kääntämällä. Soi parahdus pakkas-yössä. Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet tuiman tunturin laelta, tulevat kuin tuisku-ilma, vinkuvat kuni vihuri, joka taholta, joka aholta, joka vuoren vinkalosta; käärivät hivuksihinsa miehen, jok' on murhan tehnyt, sylitellen, suukotellen, elon lämpimän imien, ottavat omaksi Hiiden, alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu. — Aamulla auringon kimallus.

1902.

LUOJAN LEIPÄ.

Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa.

Ruoja Ruotuksen emäntä pani konttihin evästä, viisi leivän viipaletta, kuusi suolaista kaloa, leivät harmaassa homeessa, kalat kaikki vuoden vanhat.

Kenpä kontinkantajaksi?

Kultaruusu, Ruojan tytär.

Virkahti kiveltä Kiesus: "Miksi tuot minulle näitä?"

Lausui kaunis Kultaruusu: "Eväät on emon panemat, itkut immen vierittämät."

Kysyi Karjalan jumala: "Mitä itket, miesten lempi?"

Puikutti punainen Ruusu: "Osoa inehmon itken, koko kohtalon kovuutta."

Mursi Luoja leivänkyrsän, pani palasen kannikalle. "Siis kera pitoihin käyös!"

Nyrpisti nenäänsä Ruusu, toki kuuli käskijätä, söi palan hyvillä mielin, toisen miellä mielemmällä; palat on parhainta nisua, kalat kaikki vastasaadut.

Ihmetteli itseksensä. Jo kysyikin Kiesukselta.

Hymähti hyvä jumala: "Niin on laatu Luojan leivän. Min osoa inehmon itkit, sen mehustit särvintäsi.

minkä kohtalon kovuutta, sen sulostit suupaloja, alla taivahan sinisen, armo-luojan atrialla."

Juoksi, joutui kohin kotia, Ei ikinä isonnut Ruusu.

1901.