IKU-TURSO.

Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä aallon läikkyvän urhon? Vettä vellon, merta melon, jano ainainen povessani palaa; juon ijäti, ijäti janoon, ei sammu mun sydämeni sytö.

Levitän leuat, aaltoja ahmaan, ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät; ajelen impiä, aallon kukkia, ne kuolee, kun povelleni painuu; myllerrän myrskyn, juon maata, merta ja pintoja pirstatun haahden, kultia, päärlyjä, myös ihmisverta ja rintoja neitien nuorten; ei sammu mun sieluni ijäinen imu, ei kostu tulipuna kieli.

Kohotan kummina elokuun öinä kuutamon välkkeessä väsyneen pään, kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät taivaan tähtehen kimmeltävään, katsovi tähti, tuijotan, Tursas, kohta jo korkean voitan ma tuon, kirpoaa taivahan kultainen kehrä, joutsenen lailla sen silloin ma juon.

Ei sammu ahjo sydän-alani synkän, ei pätsi päässäni jäähdy. On avaruus yllä ja avaruus alla ja itsessänikin on ijäisyys. Ma vapautta pyydän, ma valkeutta janoon, ja kauneutta taivahan kaarten ma palan, mut pääse en kahleista vaikean vaivan, voin pään nostaa, muu muran peittoon muotoni jää. Jos tuskan tunnet jumal-kirottu joku, mun kanssani jumalia kiroo!

1905.