AIKA.

Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva käsin telity taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä, miehevää ja nuorta, joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: "Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä."

Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi.

"Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan, silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas, pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä, Ainoo turva on hän äidin vanhan, toivo tietäjien, naisten lempi, leirin kaunistus ja kansan kaiken. Vuoroansa vaiti odottaa hän, äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän, pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee kasvoillansa kalman henkäyksen, — silloin, katso: Silmäin side laukee ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee: puoleks lisko, suomuinen ja suuri, puoleks nainen punalieska-huuli, päässä silmät niinkuin pätsi palaa, pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu, käden kohottaa hän vetääksensä sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten, Ajatar ja urho miekan, mielen. Vavahtaa jo pedon polvet, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; keveästi niinkuin kesä-ilta sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki, hänehen ei Ajan hammas pysty, voittanut hän onpi kuolon vallan, sillä hän on unelmainsa urho ja hän täyttää, mitä monet tuumii."

Näin se kertoi kerran templin pappi mulle aurinkoisen alas mennen. Vaiti istuin. Vaikes kertojakin. Himmenivät Himalayan huiput. Yössä yksinänsä koskein kuohu pyhän virran pyörtehiltä kuului. Silloin sanat sattui mieleheni: "Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut Ajan voittajata?"

Väkevästi vanhan silmät loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui; "Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen.

Siitä asti on hän outo täällä, herra muille, orja itsellensä, sillä hän on unelmainsa urho, oman aattehensa astinlauta." "Entä jos hän aattehensa tahraa?"

"Silloin aate hänet alas lyöpi, ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa tietään niinkuin myrsky merta käyden."

Hetket kului. Pedot öiset heräs, lähti leopardi piilostansa, tiikeri, tuo karavaanein kauhu, leijonakin, metsästäjän mielle, oksat risahteli, risut taittui, kaukaa karjunta yön ilman halkas. Ja ma muistin Ajattaren haamun ja ma kysyin äänin vavahtavin: "Eikö koskaan Ajatar tuo kuole? Eikö koskaan koita kansain onni?"

Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi ijäis-aatteet ihmissydämissä; ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: "Suuri, suuri, ankara on Aika. Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, ijäinen vain ihmishengen kaipuu."

1902.