PYHÄ KEVÄT.

Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo kätkee kääriliinat! Sydän uuden uskon saa.

Maa, mi nukkui hangen alla, herää uuteen elohon, kautta ilman kannel kaikuu: Vapahtaja noussut on.

Herää sydän ihmisenki iloinensa, suruineen. Astu aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!

1901.

TAIDENIEKAN YÖ.

Yössä istuu taideniekka. Miksi helkkää rannan hiekka? Yön on neitoset tulevat, yön on mustat morsiamet valkeilla varsoillansa, ruskeilla ruunillansa.

"Kunne, neitoset, kulette? Minun luokse miks tulette?"

"Tuomme sulle tuomisia meren suurilta seliltä, ilman pitkiltä pihoilta; joko on ovesi auki?"

"On se auki auringolle, paistoa jumalan päivän, ei yön yrityksille. Manan neitten maanehille."

Ilkkuivat Manalan immet: "Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni Suomen päivä, sammui jo salojen huomen, meni usko miesten nuorten; ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."

Tuop' on tiesi taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka: "Jos menikin muilta usko, vielä ei minulta mennyt.

jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä, tyttö kultainen kylässä, kaunokutri kartanossa, joll' on sielu silkinhieno, katse kaunoinen sametin."

Tytöt Tuonen tyrskyttivät: "Jo sameni silkkisielu naisten kahvinauruloissa."

Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kunis hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen:

"En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän."

Vyötti varren rautavyöhön, astui yksin talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi. — Ei ole sitten kuulununna.

1901.