KEVATKANTAATTI.

Terve päivä pohjolahan, terve Suomehen suvinen aika, terve lepikot lehtimään, kullan käköset helkkymään, terve lämpimät lounatuulet, lemmen tuulet tuoksumaan, veet sinertämähän, maat vihertämähän, taivahan auteret tanhuamaan!

Paistaos armahin aurinko, hellitä hempeä huomen! Pitkä, pitkä on pohjan yö, kolkko on talvi Suomen.

Kauan kattanut korpia on härmän ja hämärän vyö, kauan on kuura peittänyt maan, kauan on huura huokunut mielihin hallaa vaan.

Paistaos armahin aurinko, hellitä hempeä pouta, että lähtisi sydänten jää ja sulais rintojen routa.

Suo jo lämpeni, sula on maa. Joutukaa kyntäjät vakoja luomaan, vakoja suoria vapauden, uria uusia aattehen halki harmajan suo-maan!

Joutukaa, joutukaa kylväjät siementä tuomaan, tietojen kylvöjä, taitojen kylvöjä kyntäjän uutehen uomaan!

Kyntäkää, kylväkää, toukojen, toivojen aika on tää! Toivehet milloin toteutuu, milloin halla ne syö. Nyt on Suomen toukokuu, nyt on kynnön ja kylvön työ, leikkuu, korjuu, kaikki muu jääköhön Herran huomaan.

Rakas on taaton raatama pelto, makea maammon leipoma leipä, kova on vierahan maan kamara, karvas kakku äitipuolen.

Kauan Suomeni pettua söi, almuja aneli teillä, muruja liikoja muukalaisen kerjäsi kyyneleillä.

Kerran loppuvi kerjuu, vieraan viiltävä herjuu, Suomen selkä nousta saa, kansa päänsä kohottaa, tähkivi Väinön vilja, kasvavi Kalevan laiho, poistuva maasta on leivän puute ja vierahan viljan kaiho.

Ei voimoa puutu pelto ja väkevä, musta on multa, kun taivas antavi sadetta vaan ja lämpöä päivän kulta.

Ja Jumala armon-paistettaan on Suomenmaalle suova ja nostava orahat aaltoamaan ja laihot laajat luova ja soipa on sorea laulu yli peltojen mustan mullan kyntäjille, kylväjille, kylmän vainion vakoajille.

Mut tyyni on kansojen surma, Ei myrsky, ei tuulispää.

On aurinko toukojen turma, jos kauan kestävi kaunis sää. Poudan poika on velttous, tyynen tyttö on saasta, mut ukkonen ilmoja puhdistaa ja tappaa tauteja maasta.

Ja idästä nouseva pilvi on ja kaakosta kamala lonka, mi taivahan lientävi myrskysäin ja jylisten rientävi Suomea päin, mustana niinkuin muuri. Ja synkkä on yö ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö ja maassa on murhe suuri.

On meillä loihtu ja laulun lunnas ja kieli joustava, norja lie, siin' on noustava kukkakunnas, siin' on soihtu ja siin' on tie.

Ja jälkeen yön ja ukkosen taas taivas seijastuu ja helmaan Suomen järvien taas päivä heijastuu.

jo riemua soi pyhä syntymämaa, runo Suomen vuossadan raikahtaa, ja kautta kumpujen, vuorten helavalkeat leimuaa.

1896