HENRIK IBSEN. 1828—1898.

Aina kun häntä mä aattelen, niin aattelen suurta vuorta, min huippu on lunta ja jäätä vaan, mut juuri nurmea nuorta.

Ja vuori hän onkin, hän sankari on ja niitä on Norjassa monta — mut yhtään ei niin ylpeää, niin vankkaa, vaappumatonta.

Hän seisoo niinkuin Dovrefjeld ja katsoo kääpiö-aikaa, ja kansa kertoo kammoksuin, että vuoressa siinä on taikaa.

Se vuori heimoa hiisien on, on jättien juurta ja helmaa, se kutsuu Alppeja kummikseen ja serkukseen Sulitelmaa.

Tuo aina ei vanha Dovrefjeld ole ollut jäätä ja lunta. Sen sydän on tulta tuprunnut ja uskonut suurta unta.

Se tahtonut nousta on taivaaseen, mut pilvihin tuskin pääsi, kun Luoja jo rohkean rankaisi ja lämpimän lumeksi sääsi.

Nyt lumessa seisoo Dovren ukko, on seisonut vuosia monta, niin pitkää, kylmää ja kaameaa, niin yöllistä, ilotonta.

Elä astu veikaten vuoren luo, kun aika on ankara tällä, se puhuu vaan lumivyöryillä ja ukkosen jylinällä.

Mul välistä, laaksossa lauletaan, kun ehtoo hämärtäypi, niin tuolla vanhassa vuoressa ylen kummat kuiskehet käypi.

ja on kuin joutsenet joikuisi, suvituulet tuutisi viljaa ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld - taas sitten kaikki on hiljaa.

Ja kansa laulavi lauluaan ja laulu on laakson kukka. Mut lumessa seisoo Dovrefjeld ja lumessa Dovren on tukka.