NINIVEN LAPSET. (1903-1904.)

Miesten kuoro.

Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.

Myrskyisän meren antoi Herra meille, me aallot laivoin lannistimme.

Hehkuvat himot antoi Herra meille, me valjastimme ne valon varsoiksi.

Kuoleman kauhun antoi Herra meille, me voitimme sen mielen viisaudella.

Maailman tyhjän antoi Herra meille, me täytimme sen ihmisneron voimalla.

Naisten kuoro.

Kaunis on ihminen, koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla. Kauniimpi ihminen on, koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.

Kaunis on ihminen, koska hän haudan unta, unhoitusta halaa. Kauniimpi ihminen on, koska elon tulikukka poskipäillä palaa.

Kaunis on ihminen, koska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee. Kauniimpi ihminen on, koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.

Nuorten kuoro.

Syksy on tullut ja syysviljat huojuu, raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu. Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolla! Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!

Kuumat on suudelmat auringon huulten, kuumempi sylin-anti aron itätuulten. Pala, pala heinä! vieri, vieri virta! Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.

Zenoben laulu.

Aika: vierivä kehräpuu. Maailma: soiluva salmensuu.

Rakkaus: aurinko taivahalla. Kuolema: pilvi päivän alla.

Hetki: ihmisen ijäisyys. Jumala: sykkivä sydämettyys.

Kotiliesi.

Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi! Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle, köyhälle loistat,

lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan. Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään, murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;

syntyen sinulta saamme me katsehen kirkkaan; elämän teillä oot kova kallio keskellä kuohuja, merta; kuoleman aution tullen liekutat meille viimeisen, vaikean viestin rannoilta viidan vihertäviltä. Korkea, oi kotiliesi pala siunattu liekki!

Hiilos himmenee, vilkkuvat sini-salaperäiset virvat, nousevat kangastuksina kaukaa suvun alku-äitien ammoiset tarinat, olentosi lähteet aukeaa, yksilön rajat raukeaa, onkalot perittyjen ominaisuuksien, kuilut kuolleiden kouristaa, aivojen outojen, villien luomat kummitus-ihmeet, näyt näkemättömät, sadut sanomattomat; pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro:

"Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi, valhetta vanhempain koti kultainen, kallis, taruja työ, hyve, totuus, juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas. Sua syytämme tuli turmion! Sua kiroomme lieska helvetin! Sulle uhrasimme unemme, vaivamme, sulle kannoimme hikemme, heelmämme, heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja, antoi elämä paatisen penkin, kuolema multaisen mättään. Kirottu, oi kotilies! säen pettävä sammu!"

Tukkani nousee, kauhu selkäpiitäni karmii; on kuin siirtyisi seinät ja katto, kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta: "Suuri on urhojen yön ympäri-piiri, pieni on auringon, kuun kultainen tanner, autio on avaruus, tosi talvi on yksin, kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys, josta me tulimme, jonne me menimme, missä me enimmän aikamme elimme!" — Aukaisen uksen, syöksyn tuiskuhun, tuuleen.

Karavaanikuoro.

Kukka on kasvanut erämaan sannassa, puna-raakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.

Tulikuumat niinkuin askelet allamme huulet heljät hilluvat saatettavallamme, varsi kuin palmu, silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.

Intia:

"Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme? Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"

Ninive;

"Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää. Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"

Intia:

"Entä jos eksymme elontiellä, kukkani? Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"

Ninive:

"Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa, Tiemme suru sydämen ja veren palo suuntaa.?

Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla; katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla, iho eebenpuusta, hampahat valkean, pyhän norsun luusta.

Bajadeerit:

Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin, Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily, virvatuli sydämissä, syty, älä säily!

Kyllin on kruunuja karkelijalla, valtakunnat uinuvat vöittemme alla. Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee, kun ma soljen päästän, sotajouset laukee!