VOITON KATKERUUS

Oli kaikkein viimeisin elokuun päivä. Antti käveli edestakaisin isolla verannalla.

Syksy oli tullut varhain. Taivas sininen, mutta kalpea, melkein valkoinen. Ilma viileä, tuuli seisoi. Koivuista varisi itsestään lehtiä, elottomia, ruskeita…

Hän marssi verannan kulmasta toiseen. Vavahteli jännityksestä, huolesta: koulu alkoi taas huomenna!

Jälleen johtuivat mieleen matematiikan maisterin kylläkin kauniit, tummansiniset, mutta suuttuessa kamalasti sähköilevät ja veriset silmät. Ennen kaikkea ne…

Kuinka pelastuisi hän ensi talven ukko Köröltä?

Luulen, etteivät rikoksista tuomitut pelkää enemmän kuritushuonetta kuin Antti lyseota Körö-poloisen vuoksi.

Hänen täytyi keinotekoisesti rohkaista itseään sankaruuteen. Kouluun oli mentävä; vain oma rohkeus, kärsivällinen päättäväisyys, vain ne saattoivat hänet varjella, muuta apua ei ollut, — ei taivaan enkelienkään.

Antti heilutteli vimmatusti käsiään ja alkoi lyödä tahtia kuin rumpua päristäen. Ja hän lauloi, ensin hyräillen, lopulta ääneen, Porilaisten marssia.

Se oli toista nyt kuin kesällä: silloin laulettiin sitä huviksi, marssittaessa muiden poikien kanssa paperihatut päässä kaunista, matalaa Poukkusiltaa myöten. Kuinka loitolta kesä jo tuntui: kuten sitä ei olisi ollutkaan! Nyt oli tosi edessä, oikea taistelu. Huomisaamuna täytyi lähteä sotaan.

Se tukala aamu tuli.

Ja meni. Menivät muutkin aamut ja päivät. Jäi taakse syksy, jäi koko talvikin.

Ja kävi niin onnellisesti, että kevätpuoli, se lämmetessään viettelevä, loppui oikeinpa kunnialla…

Niin, kunnialla: Antin vuoroksi tuli nyt vaihtaa arvopaikkaa pulpettitoverinsa Oskarin kanssa.

Asia oli siten, että heitä oli kaksi muka tavallaan tasaväkistä, kuin parihevoset. — Oskar ja hän. Niin tasaväkistä, että oli varmaankin nähty oikeimmaksi vaihtaa heidän paikkojaan vuorotellen: nyt toinen ensimmäiseksi, — nyt taasen Oskarista secundus. — Sen olivat he molemmat olleet huomaavinaan lankeavan melkein itsestään kuin köyhän kuolema, käyvän aivan mekaanisesti.

Mutta Antti oli itse parhaiten tietävinään, kenen oikeastaan olisi aina pitänyt istua hänen paremmalla puolellaan. Ystävä Oskar oli todella lahjakas, todella hyväpäinen, — Antti pelkästään ahkera.

Ystäviä he kyllä olivat keskenään, — ainoastaan hiukkasen kateellisia toisilleen, — jos nyt Oskar lienee ollut sitäkään. Olivat asuneet pari lukukautta yhdessä, samassa pienessä vehnäspuodin taustakamarissa; nukkuneet vieretysten, jakaneet toisilleen kumpikin kotoa varustettuja eväitään. Nyt oli Antti siirretty toiseen kortteeriin. Mutta varsinkin tuolta ajalta, minkä Antti asui Oskarin kanssa, tiesi hän kilpaveikkonsa suuret avut.

Joku muista pojista, ei Oskar, sillä hän oli hyvin hienotunteinen, naurahti kerran:

"Antti lukee, — ei hän hyväpäinen ole…"

Antti säpsähti karvasta totuutta. Mutta tarkemmin miettien, mitäpä siihen oli sanomista? Poika oli oikeassa ja sitä mukaa varsin kunnioitettava.

Säntillinen, uuttera, kilttikin tunsi Antti olevansa, kulkevansa aivan tavallisia, ikäänkuin alentavia latuja; ei hänessä ollut mitään luonnostaan vauhdikasta, raisua, todellista kykyä. Kun taasen Oskar! Kuinka helppoa hänelle oli — matematiikka! Ja olisi ollut kaikki, jos hän olisi viitsinyt vähänkin enemmän. Mutta hän ei oikein viitsinyt, hän oli niin varma itsestään: hän sai todella kaikki tietonsa ikäänkuin lahjaksi.

Antti pänttäsi päähänsä matematiikkaa. Ah, mahdottomia olivat hänelle päätöslaskut, — johtopäätösten teot! Kolmioiden merkilliset kulmat: A, B, C! Oskar auttoi toveriaan kotitehtävissä, koetti herättää hänen järkeänsä. Turha vaiva. Kuinka Oskar hymyili, — yrittäen salata hymyään. Antti luki geometriaa kuin papukaija, — tietäen kyllä, ettei hänellä parempaa keinoa ollut.

Ja tuollaisen lahjakkaan, ei kiltin, eikä erikoisesti suositun, kanssa sai hän, Antti, vaihtaa yhtä mittaa paikkaa! Niin oli käynyt koko sen ajan, minkä he olivat olleet lyseossa. Niin, ahkeraksi Antti kyllä myönsi itsensä. Mutta täytyihän Antin sitä olla… Kun hän istui illoin uudessa asunnossaan, — ei siinä, jossa hän silloin oli asunut Oskarin kanssa, — istui hämärtyvän ikkunan ääressä, kunnes se pimeni ja lukulamppu piti sytyttää; istui tunnin toisensa jälkeen, lähtemättä monesti luistinjäälle tai mäenlaskuun, sillä sellaiseen ei hänellä ollut aikaa; niin, kun hän luki läksynsä kymmenet kerrat ja varsinkin matematiikkansa, jossa hän sittenkin usein kompastui; luki ja tähysteli välistä uupuneena mustankiiltävästä ikkunasta pihalle, missä ei koskaan mitään tapahtunut, tai hiljaa pihisevään öljylamppuun, salli itsensä ajatella kesällä nautittuja romanttisia kertomuksia, joissa hän olisi mielellään elänyt, vaikkei nyt suonut niiden päästä ajatuksiinsa kuin hyvin lyhyeksi hetkeksi, ja alkoi sitten taas lukea, nurkuen aikuisille, jotka olisivat vaatineet tuota nurkkahiirtä ulos virkistäytymään, — lukea, kunnes tuli illallisaika ja viimein vuode levottomine unineen lohikäärmeen hampaasta, traakin kidasta, nimittäin poloisesta ukko Köröstä; niin, kun hän täten vaivautui, näki hän sielussaan etenkin sen hymyilevän rouvan, joka oli miltei kuin hänen äitinsä, — jos hänellä olisi ollut äiti. Näki hänen istuvan illoin siellä maalaiskartanossa, kamarissaan kirjoituspöydän ääressä, yrittämässä tehdä uutterista toimista jäykistyneillä sormillaan talousarvioita, huoahtaen välistä huolestuneena, sillä sellainen hyvä ihminen ei voi olla suunnattoman rikas, — tätä ei Antti tosin ajatellut, vaan tunsi; siellä hän istui, — pitämässä hänkin matematiikkaansa tasapainossa! Se tuttu kodikas huone! Lämpömittari ulkona ikkunan pielessä värisi ja soitti hiljaa alakuloista lauluaan tuiskun pyöriessä, — uneksivasti, liikuttavasti…

Silloin, silloin ajatteli Antti, miten suloista olisi lauantaina mennä kotiin, jossa oli varattu uuniin hänen parhainta herkkuaan, maidossa pehmitettyjä vehnäsviipaleita, jotka paistettiin voissa ja joiden väliin oli pantu hautumaan runsaasti sokeroitua puolukkahilloa. Sitä paistia sanottanee tavallisimmin "Pilven veikoksi". Suloista oli ajatella, miten lukukauden loputtua olisi mukava painaa, ikäänkuin varkain, päänsä tuon rouvan povelle ja saada häneltä kiitokset.

Siis täytyi olla ahkera, — vaikka lahjakkaamman vahingoksi.

Ja nyt oli jälleen kevät; vuosi oli mennyt kunnialla. Antti oli voittanut; hän tunsi suloisesti, että oli varastautunut Oskarin ohitse.

Oli mennyt raskas, aina samanlainen talvi. Oli kevät! Antti nouti rehtorin kädestä juhlasalissa todistuksensa, kulki poikki suuren permannon kuin erämaan ja palasi paikalleen riviin, — eikä tohtinut katsahtaa Oskariin. Mikä häväistys Oskarille, — ansioton, syytön!

Tuokioksi se suru haihtui jonkinlaisen ylpeyden sekoittamana, kun kasvattajasiskon iloiset silmät tervehtivät Anttia ovelta. — Ja taivas säteili salin korkeista kaari-ikkunoista toisenmoisena! Vapaus oli koittanut, täydellinen vapaus maalla, kuumilla kallioilla, humisevissa metsissä, leikkivällä järvellä… Meni juhlallisuus. Ajettiin kotiin.

Raikas tuuli humisi rattaiden ympärillä, kun Antti nuoren tytön vieressä istuen kiidätti läpi kaupungin, räikkyvillä pyörillä, Into-orhilla, jonka harja heiskui vaaleana punertavalla kaulalla.

Mutta ennen tulliportin tummia ja vanhoja rakennuksia muisti Antti vielä jotain, mikä oli tehtävä ennen kaupungista lähtöä. Hän uskoi nyt lörpöttelynhaluisena asiansa tuolle kasvattajalleen. Hän oli lyönyt Oskarin kanssa talvella sellaisen veikan, että sen, joka heistä tulisi ensimmäiseksi, pitäisi antaa toiselle uusi lyijykynä: pyöreä, mustankiiltävä Faberin-kynä. Kumpikin oli väittänyt, että toinen, — ei hän itse, — joutuisi ensimmäiseksi: kunnianhimon salailemista kohteliaassa muodossa. Ja viekastelleensakin siinä Antti tunsi. Nyt olisi Antin annettava se kynä. Tuolla takana ajoi Oskar isänsä ja äitinsä kanssa.

"Kyllä sille pitäisi se kynä antaa", sanoi Antti.

"Tietysti sinä pysyt sanassasi!" vastattiin iloisesti.

"Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää", tokaisi Antti.

Ja neiti otti ohjakset, joita Antti oli saanut komeasti hoitaa; he pysähdyttivät erään kaupan eteen, Antti sai rahat, juoksi sisään ja osti Faberin-kynän.

Parhaiksi ennätti hän takaisin rattaille, kun Oskar ajoi siitä ohitse. Into juoksemaan. Oskarinkin orhi ravasi uljaasti. Ajetaan rinnatusten. Ja siitä, omista kärryistään, pistää Antti Oskarille, hänelle päätä nyökäten ja hymyillen, tuon lyijykynän, jonka Oskar oli — voittanut.

Sitten vetäistään Innon ohjakset suoremmalle, hepo ponnahtaa mainioon juoksuun, lennättää niin että katukivistön kaiku taloissa paukkaa. Kasvattajasisko hyvästelee Oskaria ja hänen vanhempiaan… Oskar hymyilee Antille vastaan, mutta on vaiti…

Ajetaan tulliportista maantielle, hiekka alkaa siristä. Into voi nyt kaupungin ulkopuolella hidastaa vauhtiaan. Nytkytetään ohi kauniin kalmiston, halki suuren ja hiljaisen metsän. Antin mieli on — keventynyt. Mutta sittenkin! Tullaan kyömyiselle kivisillalle…

Mitä hän oli Oskarille tehnyt?

Mitä hän ei ollut hävennyt tehdä! Mitä oli hennonut tehdä!

Oli lyönyt lyötyä… Leikillähän tuo veikka oli isketty ja Antin puolelta salaisessa toivossa, että toinen joutuisi tappiolle. Mutta Antti: jonkinmoisen matalan pyyteen vuoksi oli hän lyönyt sellaisen veikan, — kunnianhimon vuoksi!

Mutta eikös Antti tätä voittoa sitten ollut ansainnut, — ahkeruudella? Antin omatunto sanoi tällä hetkellä: Ei. Kunnian pitäisi olla jotain, joka annetaan aina kyvystä, kunnostautumisesta, ei kiltistä, somasta käytöksestä. Lahjat ovat jotakin aidompaa, jumalallisempaa kun ahkeruus.

Mitä oli kiltti kirjatoukka, — ikäänkuin laskeva, liian viisas, lennoton, sellaiseen mieheen nähden kuin Oskar, huolettomaan, kevyesti tiensä kulkevaan, jonka otsalle itse Jumala oli syntymästä asti painanut lahjakkuuden merkin, laakeroinut hänet omalla majesteetillaan?

Jos se kunnia olisi sanottu myönnetyksi Antille nimenomaan ahkeruudesta, olisi kyllä se tuntunut hänestä hyvin karvaalta, — mutta lopultakin olisi hän ehkä tyytynyt mieluummin siihen kuin Oskarin loukkaamiseen.

Ja hän itse oli sitä loukkausta vielä lisännyt, heittämällä Oskarille sen kynän — kuin armopalan! Hän ennätti nähdä miehekkään ystävänsä kasvoilla pienen nöyryytyksen; sitä ilmaisi sekin, ettei Oskar virkkanut mitään, — vain hymyili; ja se hymy oli ollut täysin ystävällistä, hän oli sydämeltäänkin parempi Anttia.

Mutta minkä Antti tälle voi? Pitihän hänen olla ahkera, se on selvä, muu olisi hulluutta. Hän tahtoi tietysti sitä olla, oli mielellään, sisällisestäkin pakosta. Jos Oskarinkin olisi täytynyt ja hän olisi joutunut oikein tahtomaan, niin hyvästi silloin Antin menestykset! Mutta Oskarin ei täytynyt pakottaa itseään ulkonaisestakaan syystä: hänen vanhempansa olivat talonpoikia, he eivät vielä käsittäneet koulukilpailua niin tärkeäksi asiaksi kuin Antin kotona se osattiin käsittää.

Niin, kaivattu voitto tuntui sittenkin hiukan katkeralta. Alakuloisena katsahti Antti kauniisiin variksenvarpuihin, joita kiemurteli sammalessa maantien käänteessä, — tässä rakkaassa käänteessä, jossa oli pieni, oikullinen syrjäpolku jalankulkijoille ja josta alkoi kylätie kotiin. Ensin oli hän ajatellut, että hän nytkin kietoisi tässä vihreää hattuunsa, — jos ei häpeäisi mennä ottamaan näin ajotoverinsa nähden. Mutta sinne ne jäivät. — Hän tunsi olevansa nolo, ikäänkuin häpäisijä, — voittaja!