PÖYHKEYS

Talvisen illan hämärä. Ei kylmä ilma, mutta ei lämminkään, — melkein suoja. Alakuloisena, kuten torkkuen kyyröttävät pikku kaupungin puiset talot aukean, epätasaisen kirkkotorin ympärillä, matalat, ruskeat ja likaisen keltaiset talot. Torin ylemmällä reunalla kohoaa tiilikivistä rakennettu, jämerä kirkko, terävä huippu ilmojen autiossa harmaudessa.

Lapset laskevat hälisten mäkeä ylhäältä kirkon edustalta torille ja siitä alas katua rantaankin asti. He ovat pieniä lapsia ja enimmäkseen köyhiä. Onhan kaupungissa parempikin kelkkamäki, lyseolaisten tekemä, niin kutsutussa vanhassa kaupungissa. Se on lyhyt, järveen päättyvä sivukuja, jonka lyseolaiset ovat jäädyttäneet tasaiseksi ja kiiltäväksi kuin kuvastin ja lapioineet jäälle syvään hankeen jatkon kujalleen ja mäelleen. Siellä sitä riittää touhua aina heti, kun he ovat päässeet koulusta ja saaneet päivällisensä, myöhäiseen yöhön asti. Toiset lähtevät kyllä pois jo lyhtyjen syttyessä, ahkerimmat ja tottelevaiset; mutta aina jää reilu lauma jäljelle pimeään saakka. Ja silloin, pimeässä, tulee sinne myöskin huonompia, kansakoululaisia ja sellaisiakin, joita sanotaan katupojiksi tai rakeiksi; nyt vasta, lyseolaisten vähennyttyä, he saavat riistetyksi itselleen huvin lyseolaisten tekemässä ja hoitamassa mäessä.

Mutta vielä ei ole pimeä, ja siksi puuhailee kirkolla pienten lasten mäessä isojakin, noita katupojiksi sanottuja. Onpa sekaan työntäytynyt muutama hamppariksikin kutsuttu. Enimmäkseen ovat nämä lapset kansakoululaisia, — risatakkeja, joilla on halkokelkat, suksenkappaleet tai jäälohkareista koverretut kaukalot. Ainoastaan harvoja pieniä herraslapsia on tänne lähetetty hoitajattariensa vaalimina. — Ja pikku Antillekin, joka on vasta kansakoulussa, on tämä lähin ja muutenkin sopivin mäenlaskupaikka.

Antti on varsin pieni, heiveröinen, arannäköinen. Mutta hänen otsallaan huomaa jonkunlaista uhmaa, hänen sielussaan piilee jotakin väkivaltaista.

Nautinnokseen laskee hän nyt mäkeä, maaten vatsallaan kelkassaan niinkuin isot pojat, sellainen hän tahtoisi olla: iso, nykyistä isompi, reilu, huima! Ja ollapa vielä lyseolainen, — aivan kuin muita parempi, etuoikeutetumpi, hienompi! — Jospa nyt oppisi kunnolla ohjaamaan — edes itseään. Tyttöjä ei hän kelkkaansa oikeastaan sietäisikään: kerran oli ottanut erään ison tytön, joka asui samassa paikassa kuin hänkin, niin vaati se ihminen päästä hänen kelkkaansa. Häpeillen Antti otti. Ja tuli nolaus: hän ei osannut, ei jaksanut kuskata, kelkka pyörähti keskellä mäkeä poikittain, muut ajoivat päälle, Antti kaatui naisineen, kaatui toisiakin, kasautui rykelmä, mentiin sekamelskaan; — ja se oli suuri häpeä. Antti oli kuulevinaan ympäriltä hirveää pilkkanaurua. — Kunpa nyt oppisi tässä laskemaan yksinäänkin oikealla tavalla.

Pieni kansa huvittelee, — vähenee yhä. Lyhtyjä sytytellään. — Ainoastaan kiihkeimmät jäävät enää rinteelle: lumesta ja jääkelkkojen sulamisesta märkiä kansakoululaisia tai katupoikia kädet kohmeessa, huulet sinisinä. Ja joukossa joku iso konkari, tuo oikea hamppari, joka laskettelee kelkkamäestä pitkillä suksilla, rämisyttäen ja paukuttaen, ihailtavan uhkarohkea temppu Antin mielestä.

Tulee melkein pimeä. Ei erota enää vanhaa kaupunkia salmen toiselta puolelta. Huurteinen puistokin himmenee. Sen oksat, jotka ovat kuin sokerilla peitetyt, kiiltelevät nurkkalyhdyn hohteessa.

Jostakin kuuluu virrenveisuuta, ja sitten sekavaa hurinaa ja ikäänkuin vihaisten äänten meteliä: hihhulit ne tuolla ruskeassa nurkkatalossa huutavat, kiljuvat, — haukkuvat ihan kuin koirat, suuri koiralauma, — siltä se huuto loitolta kuuluu.

Mitähän ne hihhulit ovat, sitä ei Antti oikein ajattelekaan; kummastelee vain pikku aivoillaan, että jotain merkillistä ne ovat ja hullunkuristakin: nauravathan niille kaikki… Ne lienevät jotain samaan vivahtavaa kuin hänen kortteerinsakin rouva, — muuten hyvä ihminen. Antti asuu kansakoulunopettajan perheessä, — ja rouva, joka on tummaverinen ja sairaloinen, on herännyt, sanoo sitä olevansa. Mitä se merkinnee? Rouva laulaa virsiä omasta, erikoisesta kirjastaan, joka ei ole tavallinen virsikirja; hän on yleensä hellä, mutta välistä omituisen kiivas; hän pyörtyy usein, — näyttää pelkän laulunsakin vaikutuksesta pyörtyvän. Rouvan ääni on kaunis, heleä, helisevä. Hyvin usein veisaa hän kotona. Mutta vasta joissakin kokouksissa kaupungilla kuuluu hänkin oikein veisaavan, perheissä, joihin mennään suurella nais- ja miesjoukolla; hän tahtoo innokkaasti sinne mukaan. Ja onhan se joukko muutaman kerran tullut kansakoulunopettajankin luokse veisaamaan; silloin on opettaja ollut hieman hermostunut, arvaahan sen, niin paljon vieraita, — eikä opettaja itse juuri sellaisia virsiä veisaa. Mutta rouva näitä vieraita tahtoi ja — sai!

Eipä Antti osaa vielä ajatella, että ihminen pienessä, syrjäisessä kaupungissa kaipaa varsinkin yksitoikkoisina ja ikävinä syksyn ja talven iltoina jotain iloa ja etsii sitä kuka mitenkin, — pyrkii ratkaisemaan elämän tukalaa pulmaa ja tulee hihhuliksi tai joksikin muuksi.

Antti laskee nyt mäkeä sitä onnellisempana, kuta tyhjemmäksi ja vapaammaksi mäki muuttuu, — sitä iloisemmalla nautinnolla, kun hän on jo kaikki läksynsäkin lukenut: hyvinkin kaksi tuntia on hän niihin käyttänyt.

Mutta kuinkas siinä sitten sattuukin: hän joutuu kiistaan toisten mäenlaskijain kanssa, — ne ovat enimmäkseen kaikkein isoimpia ja hurjimpia tänne jääneistä. Törmänneekö Antti heihin, sekoittaneeko heidän komean kiitonsa, työntyneekö heidän tielleen, tuo pieni ja hiukan avuton Antti… mitä tapahtuneekin! Niin vaan käy, että Antti alkaa kinastella toisten kanssa, joissa on sellaisia, joita sanotaan hampuuseiksi. Tai eipä Antti mielestään kiistaa alkanutkaan: toiset ne tietysti alkoivat, — sysäsivät hänet väkivaltaisesti syrjään, tuuppivat niskasta ja nakkasivat käsipuolesta, ja nyt ne solvaavat, kiusoittelevat, ärsyttävät. Silloin Antti yht'äkkiä suuttuu; hän on varovainen, mutta kuitenkin hyvin pikavihainen ja itsepäinen, — sellainen hän on sisältä, tuo pieni ja heikko. Hän alkaa iskeä takaisin nyrkeillään, silmittömästi, sokeasti, — mutta minkäpäs huono voi vahvemmilleen! Iskut eivät osukaan, ja jos pari osuu, eivät ne koske. Toiset nauravat. He innostuvat hänen kiukustaan, ärsyttävät Anttia oikein aikomuksella. Antti itkee raivosta ja lyö yhä. Silloin itkupussia pilkataan, söhitään sormella nenään mokomaa villiä riepua, mukiloidaankin, hänet heitetään syrjään, suistetaan kelkkoineen mäkeä vallina reunustavaan hankeen. Antti raivostuu niin, että olisi valmis vaikka kuolemaan: hän kimpoaa ahdistajiensa kimppuun, itkukin on tyrehtynyt, hän iskee heitä hillittömästi, — mutta ei mahda mitään: saa vaan suunsa lunta täyteen, upotetaan uudestaan lumivalliin, nyt korviaan myöten, ja pilkka ja ähittely rähisevät pirullisina hänen korvissaan.

Viimein täytyy Antin voitettuna peräytyä. Nyt hän vasta alkaa todella itkeä, mutta hiljempää, itsekseen, epätoivoisena, tallustellen omille teilleen, kiiveten kelkkoineen takaisin kirkon luo. Hän itkee loukattuna, häväistynä, tappiosta lohduttomana, voimatonna, masennettua vimmaa, — ja kostonhaluisena!

Mutta hän ei saa rauhaa: kirkon edustallekin tulevat ne vahvat, ne väkevät perästä. Ne pilkkaavat yhä, — eikä anneta hänen rauhassa laskea mäkeä niinkuin muut. Ei, nuo isot venkaleet, joita Antti on raivoissaan haukkunut hampuuseiksi, estävät häneltä lähdön, kun hän ylittääkin kääntää kelkkansa alamäkeen päin.

Niin ne tekevät kiusaa voimattomalle, huonokkaalle. Se on epätoivoista!

Yht'äkkiä pälkähtää Antin päähän jotakin, — mistä pälkähtäneekin. Se on jotain, joka ehkä tepsii! Hän jättää kelkkansa, hylkää tuon kaima-Antin, isäntärengin, tekemän ylpeytensä esineen, ruskealla kankaalla päällystetyn ja kirkasrautaisen. Hän astelee sanattomana kirkon portaille. Ne portaat ovat melkoisen korkeat, harmaista kivilohkareista muuratut. Antista ne ovat omituisen pyhät; niille ei sopisi näin mäkeä laskiessa nousta, — mutta nyt kiipeää hän niistä aivan ylimmäiselle. Muut katselevat kummastellen hänen menoaan. Nauru, joka kuuluu hänen takaansa hämärästä, ärsyttää häntä yhä enemmän. Haukkumista muistuttava hihhulien hälinä kajahtaa jälleen tuolta alhaalta nurkkatalosta, jonka ikkunoista häämöittää heikkoa valoa. Lyhdyn valo kadun kulmasta ulottuu heikosti kirkon portaille asti. Itse kirkon valtaovi on pimeässä, suurten kaariensa syvennyksessä.

Kirkko on Antista kaamea — näin illalla. Mitä siellä oikein asuu…? Enkeleitäkö? Jumala, — öisessä kirkossa.

Kuinka Antti uskalsi tähän portaille, — aivan kirkon synkeän ja juhlallisen oven eteen? Hän uskalsi, — hän ajatteli Jumalaa, jonka sanotaan suojelevan heikkoja, Jumalaa, joka on niin mahtava, että kaikkien täytyy häntä pelätä!

Ja tässä ei Antti aio pelätä!

Muut lapset, pojat ja tytötkin, tulevat hiljaa näkemään, mitä hän oikeastaan hommaa. — Mutta Antista tuntuu, että kirkon portaille he eivät uskalla: — miksi he muuten seisoisivat tuolla alempana ja kauempana? Antin mielestä he pelkäävät kauheasti.

Odottamatta kohottaa Antti ylös heikon kätensä. Hänen äänensä saa kaamean sävyn, kun hän huutaa juhlallisesti:

"Katsokaa, kuka seisoo tuossa!"

"Missä…? Mikä?"

"Tuolla! Ettekö näe? Tuossa, takanani: Jeesus!"

Isotkin pojat, ne, jotka olivat pahimmin pilkanneet ja kiusanneet, ovat vaiti.

"Niin", jatkaa Antti kohottaen yhä tuomitsevammin kättään, — ja kuvittelee olevansa kuin se Zebaoth, joka rankaisee maailmaa viimeisellä tuomiolla: "Niin, näettekö! Jeesus, — minun takanani!"

Jeesuksen tuntee hän, häväisty, solvattu, väkivalloin nujerrettu, itselleen läheiseksi, tuntee hänet suojelijakseen.

Ja kas, lapset alkavat juosta alas mäkeä. Antti ajattelee, että ne pakenevat häntä. Isotkin kiusantekijät loittonevat. Joku kuuluu huudahtavan:

"Antti näki Jeesuksen…!"

Kirkkomäki on tyhjä. Se on Antista ihme: nyt olisi hänelle kyllin tilaa huvitella, harjoitella mäenlaskua mielin määrin.

Mutta se huvi ei häntä enää huvitakaan. Minne muut menivät? Ja miksi oikeastaan?

Pakenivatko ne? Kyllä ne pakenivat.

Vai kiiruhtivatko Antin kortteeriin kaipaamaan, että Antti oli höpissyt sellaista Jeesuksesta.

Antti on hiukan peloissaan ja utelias. Hänkin lähtee hiljalleen kotiinsa, — kiertelee syrjäteitä, ei tahdo kohdata äskeisiä tovereita, jotka ehkä nauraisivat hänelle, mokomalle hassulle. Kunhan vain eivät olisi jo kortteerissa tapahtumasta kertomassa.

Mutta kun hän tulee kotiin, nolona ja epäröiden, niin siellä on tosiaan pari äskeistä tyttöä, — pienistä isompia, — ja ne kertovat juuri kansakoulunopettajan rouvalle, että Antti oli nähnyt Jeesuksen kirkon portailla.

"Näitkö sinä Jeesuksen?" huudahtaa tummaverinen, kalpeahko rouva, lähestyen Anttia hartaan tutkivana, kumartuen maahan, sulkien hänet melkein syliinsä.

"Näin", vastaa Antti hiljaa, mutta varmasti. Nyt ei enää voi valehdella.

Lapset ovat vaiti, seisovat neuvottomina, ällistyneinä. Rouvakin hetken. Mutta sitten huutaa rouva miestään eteiseen ja kertoo hänelle loistavin silmin, että lapsi on nähnyt Jeesuksen, — kirkon portailla.

Opettaja hymähtää ja sihahtaa jotakin hermostuneesti, naurahtelee, — mutta alkaa hänkin kysellä, mitä Antti näki, — ja kysymykset tuntuvat Antista hyvinkin innostuneilta. Antti kuvailee näkyä laajasti: valkea oli se ilmestys, okainen ruususeppele päässä, ja se levitti kätensä siunaavasti Antin ylitse.

Ei tullutkaan Antille moitteita, tuli paremminkin ihailua. Tapauksesta riitti jonakin iltana puhetta niissä naispiireissä, joihin opettajan rouva kuului. Rouva kertoi siitä, — oikeastaan Antilta salaa, sen Antti huomasi, — kertoi hiljaisella äänellä, liikutettuna, vakavana. Ja Antti oli huomaavinaan, että rouva alkoi hieman hemmoitellakin häntä: antoi hänelle välistä jonkun ylimääräisen herkkupalan ja hyväilyn, — kuin omille lapsilleen, joita oli monta ja niin pieniä, etteivät vielä paljon mäkeäkään laskeneet. Kerran illalla kuiskasi rouva Anttia vuoteeseen peitellessään:

"Miksi sinä aiot, kun tulet isoksi? Papiksiko?"

"Papiksi", myönsi Antti.

"Papiksi, niin. Mitä varten… sanopas?"

"Että, että — en viettäisi huikentelevaista elämää."

"Huikentelevaista!" naurahti rouva. "Mitä puhut: eihän lapsi voi olla huikentelevainen, ei lapsi voi olla kevytmielinen…"

Ne sanat loukkasivat Anttia: eipä hänelle kovin suurta arvoa annettu, koska ei myönnetty, että hän voisi olla huikenteleva! Mutta sanottiinhan eräässä lasten laulussakin:

"Huvitusta halaavainen, Huikennellen huoleton."

Miksi hän ei siis voisi olla huikenteleva? Hän, itserakas Antti? Oliko hän sellainen, ettei kelpaisi kevytmieliseksi? Mutta rouvalle ei sopinut tehdä vastaväitteitä. Mitä hän nyt sanoisi, jos rouva uudestaan kysyisi, miksi hän aikoi papiksi? Ja rouva kysyikin. Antti oli keksivinään, mairean juhlallisesti hän lausui:

"Siksi… että — saisin kansan uskomaan!"

Rouva näytti ihastuneelta. Hän loi katseensa ylös ja huokasi. Antin vastaus tuntui hänestä hyvältä, siinä oli jotain kaunista, — se lupasi pojasta jotain.

Ja sitten pidettiin Anttia jonkin aikaa paitsi hyväpäisenä, ahkerana ja melkoisen kilttinä myöskin hurskaana. Ja Antti itsekin luuli, että hän oli hurskas, — joskin hän tiedottomasti halveksi sievoisesti noita olentoja, joita hän luuli perinpohjin narranneensa. Tiedottomasti: sillä vielä ei hän oikeastaan huomannut halveksumistaan ja kaikkein vähimmin omaa liioitteluaan, jonka hänen pöyhkeytensä oli luonut.