PIKKU ANTTI OLI TEHDÄ MURHAN…

Kasvattajarouvan pojissa oli sotilaita, kaksi kadettia. Heidän poskensa hohtivat nuoruutta, heidän suustaan ryöppysi reippaita leikkipuheita… Ja Antille, jonka suku tuskin lienee kultaa nähnytkään, olivat heidän kultaisia hetaleita kiiltävät olkalappunsa ihme, hurmaava näky, ihanne.

Nuorten sotilaiden sapelit riippuivat tavallisesti eteisen naulakossa mustiin huotriinsa puettuina. Ei ollut erikoisen ankarasti kiellettyä vetää niitä tupesta, koetella niitä nostaa ja heiluttaa, ja voihan sen tehdä salaakin: helppoa se ei ollut, sillä venäläiset sapelit olivat Antille kovin painavia. — Mutta vielä enemmän kuin miekaniskun vaikutusta ajatteli ja ihaili Antti terien välkkyvää pintaa, joka oli kuin kuvastin: aivan itsensä siinä näki, joskin kieroksi vääristetyin naamoin.

Antti: poika kuin poika!

Miekkoja kuvailivat hänelle ullakon pimeistä loukoista etsityt, tomuiset ja multaiset kirjatkin, joissa kerrottiin sankareista. Troian sodan sankarit marssivat komeasti heksametrin mahtavilla runojaloilla, — havainnollisina, pelkkinä kuvina, miltei ikäänkuin kaiken metafysiikan kieltäen, niin outoa se oli heidän nuorekkaalle elämälleen. Akhilleus Peleuksen poika voitti; hyvä, hänen jumalainen voimansa ansaitsi voiton, — niin oli maailma rakennettu: oli kysymys voimasta, taistelun riemusta, kunniasta! Hektor sortui: niin piti ollakin, — kunhan kerran sortui kunnialla, alentumatta ainoaankaan häpeälliseen, nöyrään tekoon! — Miltä olisi tuntunut nähdä Hektor laahattuna Akhilleuksen sotavaunujen perästä, nilkat lävistettyinä ja hihnat niihin pujotettuina kuin kiikkiin nostetulle teuraalle, nähdä Hektor vedettynä maata pitkin tomussa ja veressä, — kas sitä ei Antti ajatellut: kaikki oli kaunista, runon silmillä katsottuna.

Nyt hän tietysti vuoli miekkoja, niinkuin poikasten on tapa, vuoli alinomaa, ja leikkeli sapeleita kiiltävistä pellinkappaleista; mutta annas olla: eivät kelvanneet hänelle malliksi talon sotilaspoikien sapelit; ei: joitakin outoja muotoja piti noudattaa, sellaisten miekkain kuin oli esimerkiksi roomalaisilla tai satukirjojen sulttaaneilla, joiden damaskolaiset käyräsapelit kaartuivat ja kieppuivat kuin vanteet… Nähdyissä, oikeissa sapeleissa oli jotain — ikävää, tunnettua, koettua. Toista olivat roomalaisten lyhyet miekat, joita — ei ollut olemassa enää… Kilpiäkin taottiin — pahvista tai pytynkansista, jotka peitettiin maalatulla paperilla. Eikä ollut tarpeellista, että kilpi olisi ollut kova ja iskuja kestävä: taisteltiinhan ystävän, Veertin kanssa, iskut mäikyivät ja komisivat, mutta taistelu oli leikkiä, ei sen pitänyt haavoittaa…

Kambyseen kissoja kantava armeija maalattuna paperille, — jokaisella soturilla ehdottomasti säärivarut, sellaiset kuin Gruben kertomuksista saattoi kuvitella, vaskiset säärivarut, keltaiset kuin messinkikattilakin, jossa hilloja keitettiin. Sata arabialaista ratsumiestä leikattuina paperista, kaikkien hevosilla hännät yhtä korkealla. Ritarilinnoja — hatturasioista; välkkyvät tornit hopeapaperia; portaat häipyivät muurien ja salien salaperäisyyteen.

Kaunis oli sapeli, jonka iloiset kadetit toivat hänelle joululahjaksi, — etenkin sen kahvan suojus, kultainen, kotkankuvalla varustettu. Mutta miksi sen kärki oli katkaistu poikki, tehty tylsäksi? Siksi, ettei hän pistäisi ihmisiä silmiin… Antti ihmetteli, olisiko moinen mahdollista? Kuinka — hän pistäisi ketään silmään? Kun hän suuttui, — kauheasta erehdyksestä, — niin hän puri, ei sapelia muistanut. — Mutta sapelin terättömyys, sen tylppä tutkain saattoi lelun vaille tarkoitustaan, teki sen rumaksi… Sitäpaitsi harmitti sekin, että kotka, joka levitteli siipiään sapelin kultaisessa kahvassa, — pronssia se kuului olevankin, — muistutti Venäjän vaakunaa. Venäjä oli vihollinen, voittaja, tyranni. Eikä Antti jaksanut oikein käsittää, että kotka saattoi olla Saksankin vaakunassa. Mitä hän Saksasta? Kaunis ostosapeli joutui kotkansa ja tyhmästi todellisuuteen viittaavan kärkensä vuoksi verrattain pian romuloukkoon.

Kaupungissa elivät lyseolaiset pikku sodassa kansakoulu- ja katupoikia vastaan. Ihaillen katseli pieni ja hyvin ruikeloinen Antti jotakin lyseotoveria, joka oli saanut niskaansa haavan katupojan terävästä kivestä, niinkuin Goljat otsaansa Davidin lingosta. Katseli, miten pöyhkeästi haavoitettu kesti kipunsa ja miten hän nyrkkiään heristäen uhkasi kostolla pakenevaa sala-ampujaa… Miesmuistoiseksi suurtaistelun päiväksi muuttuneena Aleksanterin-päivän iltana, syksyn pimeässä, jolloin katulyhdyt tuskin valaisivat puolta talon pituutta, liikkuivat vastakkaisten leirien sankarit syrjäkujilla täysin varustettuina: lyijykuulia oli valettu ja pujotettu vahvoihin nuoranpätkiin, parsinneuloilla teritetyillä heittonuolilla oli kokeiltu, välistä jonkun miehuullisen ystävän hartioihinkin, hänen omasta pyynnöstään. Silloin hiiviskelivät viholliset kavalina joukkioina hämärissä puistoissa ja pitkin lankkuaitoja, — kunnes toivottu tappelu syntyi. Ja kerran joutui Antti vakoilijaksi. Ilkeä, alhainen tehtävä, jota ainoastaan vaaran suuruus kaunisti. Vihollisjoukkojen luultiin vetäytyneen erääseen saareen, suunnattomien halkopinojen taakse. Ken katsomaan, olivatko he siellä? Antti tarjoutui, ja lisäksi eräs isompi poika, jolta aina valui sokerivesi suupielistä, sillä hän oli kauppiaan esikoinen. He menivät, — Antti haaveellisesti innoissaan, toinen uhkaillen vihollista julmalla selkäsaunalla: hänellä oli kourassa hyvä lyijypamppu. Antilla ei ollut aseita. Katupojat eivät olleetkaan siellä. Vakoojat palasivat, ja Antti antoi raporttinsa. Muutamat isot pojat nauroivat hänen juhlalliselle selostukselleen. Ja silloin tuli Antille asia noloksi… Se, että hänelle vakoilijana naurettiin, oli hänestä loukkaus itse leikkiäkin kohtaan. Miksi ei sopinut näin raporteerata? Pitikö vain ajatella todellisuutta, oikeaa selkäsaunaa, katupoikien mukiloimista lyijypampuilla?

Toista oli leikkiä sotaa, kun ei leikille naurettu. Siellä maalla, kesälomilla, se kävi päinsä. Oli luettu Kyyroksesta, — osattiin koota toisia poikia, talonpoikaisia lapsia, metsään ja ahoille — suureen näytäntöön. Mentiin laumana kankaalle, kuljettiin kuivaa, päiväpaisteista, kallioiden kohdilla kumisevaa ahoa. Hakattiin kirveellä, jonka naapurinpojat olivat tuoneet mukaansa, pitkiä keihäitä. Oli luotava falangi. Kuninkaaksi asetettiin pikku Nathan, kaikkein pienin koko joukosta, pienin, nuorin ja heikoin, kivuloinen ja hiukan raajarikko. Hänet nostettiin istumaan suurelle kivelle ja pistettiin hänen käteensä valtikaksi pellonpientarelta tuotu kukkiva horsma. Siinä hän istui kalpeana ja pää kallellaan kuin mikäkin pikku Ecce homo olisi istunut orjantappuran oksa kädessä. Toisten oli hänen edessään esitettävä kahden falangin yhteentörmäystä. — Mutta miksi kilpailivat talonpoikaiset pojat siitä, ken olisi löytänyt itselleen pisimmän keihään, jolla olisi ollut helpoin torjua vastustajaa? Pitihän etummaisilla olla lyhyemmät peitset. Eihän eräiden peitsien ollut voitettava pituudellaan, vaan kysymys oli kauniista liikkeistä ja toisten tahallisista tappioista, sellaisista, joihin alistuttiin mielellään, teeskennellen tappiolle joutumista. Ja — miksi oli kuningas niin kelmeä, kyttyräinen, hiukan rampa, — varsin vähän epätodellinen.

Hauskempaa oli samota pelkästään Veertin kanssa. Hän ei juuri häirinnyt tunnelmaa, oli harvapuheinen, antoi ohjata itseään; hän ei ollut erikoisen omilla mielikuvilla varustettu, — kulki mukana miten vain haluttiin. — Jahdattiin naapurin sikoja, — villisikoja ne olivat Antista ja Veertistä, kauheilla torahampailla varustettuja metsäsikoja; noiden äskeisten talonpoikaislasten vanhempien sikoja. Ne köllöttelivät kesän helteessä savirapakossa naapurin kujan suussa. Tuolta kuumotti talo, vanha, maalaamaton, musta talo somana ja tuttavallisena aukeilta pihoiltaan. Ensimmäisenä rakennuksista riihi, jossa kuolleet olivat kummitelleet ruumislaudoillaan; sitten navetta, jonka puhki kulki kärrytie; sitten vihanta piha, jonka toista reunaa rajoitti pirtti ja toista jono vihreäovisia aittoja. Ilma oli tyyni, ei lehtikään lepissä värähtänyt. Järvi tuolla edempänä aivan tyyni, hopealla viilutettu. Hiivittiin sikoja lähelle, varustettuina sateenvarjon varvuista punotuilla jousilla sekä nuolilla, joiden tutkaimissa oli teräviksi tahkotut kattonaulat. Ammuttiin sikoihin. Mikä säpsähtely, tohahtelu, hölmö rynkäily sinne tänne, kauheasti säikähtynyt röhinä, kun ne rynkäsivät ylös rapakon mukavasta levosta, päivänpaahteesta ruusunpunaisina ja savivellistä saastaisina. Ryntäsivät pakoon minne pääsivät, — taloon niitä ei laskettukaan, ne ajettiin metsään, Veerti ystävänsä kanssa perästä. Nyt juostiin virsta, kaksi. Piti ampua ensin nuoli sikaan, saavuttaa sitten otus juoksemalla ja ottaa nuolensa takaisin. Se onnistui enimmäkseen. — Mutta kerran, kun näiden villisikojen metsästäjät olivat juosseet paitansa märäksi ja itsensä näännyksiin mättäille, pääsikin isoin sika pakenemaan takaisin kotiin — nuoli takalistossa. Mitä, jos rautanaulalla teritetty vasama naapurissa huomattaisiin? Naapurin emäntä tulisi valittamaan ja kantelemaan. Silloin saisi Antti maksaa häijyn huvinsa hyvin häpeällisellä tavalla, — sitäkin sattui muutaman kerran. Taasen todellisuus! Vähitellen johtui pikku ilkiö ajattelemaan, että elukankin selkään saattoi koskea, — oppi omia kipujaan ajatellessaan. — Onneksi ei tästä villisianjahdista huomattu naapurissa mitään; pojat pitivät sen omana salaisuutenaan.

Alkoi uusia leikkejä. Onnellinen Antti: kyllä hän sai leikkiä! Seura tuli nyt hänen mielestään hienommaksi: hän joutui herrasnaapurien poikien pariin. Veerti ei enää joutanutkaan: häntä ei onni niin suosinut, hänen täytyi ensin keräillä äidilleen pelloilta luita, joista saaduilla rahoilla ostettiin hiukkasen särvintä tai joskus pikku pussi kahvia, ja sitten hän varttui ja toimitteli miehen tavalla pikku rengin tehtäviä, osasi pian hevosenkin valjastaa. Mutta Antti, hän leikki! Kesä alkoi lakastua. Antti oli vilustunut, makasi vielä keskipäivällä vuoteessa, hiukan kuumeessa. Ja hänen päätänsä särki kauheasti. Tulee silloin kasvattajan ilomielinen, lempeä tytär sanomaan:

"Antti, nousepas ja katso, keitä tuolla on, puutarhassa."

Antti menee ikkunaan: viinimarjapensaiden käytävät kuhisevat täynnä pappilan poikia, kasvot mustikoilla tatuoituna, jouset kainalossa, höyhenet päässä. Hyvin maistuvat heistä mustanpuhuvat viinimarjat. Antin päänsärky — katoaa silmänräpäyksessä. Pieni kuume on jo heti mennyt. Metsään! Kangas kumisee, pihkan palsamilta tuoksuvat hongat humisevat. Pensaikot antavat suloista varjoa. Eri heimoiksi hajonneina vaanitaan, ammutaan salaa katajain kätköstä; sammalskalpit kasaantuvat vöihin.

Auta armias, yksi parahtaa ja kiroaa miehekkäästi: Antti on ampunut kirkkoherran poikaa teräskärkisellä. Nuoli riippuu Kastenin ranteessa. Se täytyy varovasti vetää irti. Hurmetta vuotaa. Haava pöhöttyy… Antti vapisee häpeästä ja pelostakin: rovastin poika on sentään rovastinpoika, — hän ainoastaan Antti, joka sitäpaitsi alkoikin tämän liian todellisen leikin. Ja Antti värisee surusta: ei hän ollut tahtonut tehdä kipua, tehdä totta. Katumus ei haivu siitä, että ammuttu nauraa Antin huolelle ja väittää, ettei häneen koske ollenkaan. Se, että on haavoittanut näin ystävällistä, se vain lisää häpeää ja surua.

Hauskinta on sittenkin leikkiä — yksin. Levittää sotamiehet, jättiläisarmeija, jota on viikottain leikattu ja maalattu, yläsalin valtavalle permannolle, — katsella liikkumattomia rintamia, järjestellä sataa mamelukkiaan uusiin asennoihin, kuviksi. Se on hauskempaa kuin pappilan poikienkin seurassa, jotka tulevat tänne välistä omine sotamieslaatikkoineen, mutta ampuvat kanuunoillaan ja iskevät kepeillään sotilaat toisiaan säpäleiksi! He ovat niin todellisia.

Ja viimein sattui hyvin kauhea tapaus. Pappilan ja muut herraspojat, heidän joukossaan Antti, ovat olleet sotaretkellä, — tai paremminkin paraadissa. He ovat marssineet pitkät matkat maantietä, sileää, hiekkaista maantietä, joka loisti siellä kuin kulta… Ovat laskeutuneet alas korkeaa mäkeä… Parin lehtorinpojan oikeat, vasituisesti tätä kesää varten ostetut rummut ovat pärisseet, oikeat, nahkakalvolla varustetut orkesterirummut. Ne ovat toista kuin pappilan suuret meijeriastiat, jotka riippuvat kirkkoherran poikien ja Antin vatsalla ja joita hakataan sievoisilla haloilla. Aseita on mukana, lehtorin pojilla hyvin kauniit, joululahjaksi saadut korkkipyssyt, toisilla omatekoisia tai vanhoja. Ainoastaan kaikkein nuorimmalla, tyttömäisellä pikku Thorwaldilla, jota sanotaan akkamaiseksi, ei ole mitään soittovehkeitä eikä aseita. Pojat laulavat, — etenkin pappilan pojilla on ihana ääni, yksi heistä laulaa kuin enkeli. Lehtorin poikien kaskit kiiltävät. Lippu liehuu: sinivalkea Suomen lippu… Sääli meijeriastioita.

Mäenrinteellä tulee mainio väijyskellä ohikulkijoita. Pujahdetaan leppien siimekseen, asetutaan louhikon kivien taakse. Toivotaan, että joku ajaisi tietä pitkin. — Ja nyt kuuluukin rattaiden ratinaa. Hevosen kaviot kopisevat. Kun matkustaja joutuu poikien kohdalle, keskellä jyrkkää ja vaarallista mäkeä, jossa hevoset aina kompastuvat, silloin yht'äkkiä rummut pärisemään ja peltiastiat rämisemään. Hevonen korskuu, loikkaa syrjään, on kaataa rattaansa alas jyrkänteeltä, ajaja laskettelee kauheita kirouksia, — hevonen lentää vauhkona sillalle ja toisella puolella siltaakin sievoisen matkaa. Se joka siitä ajoi, oli ollut Thorwaldin isä! Nyt saa Thorwald varmaan kotonaan tästä kuka käski. Hän on hyvin alakuloinen…

Se päivä oli kaikista paitsi Thorwaldista erinomaisen ihana. Niin Antistakin.

Mutta Antille tuli itku pitkästä ilosta. Marssi päättyi suloisen kesäillan hämärässä pappilaan. Siellä mentiin viemään meijeriastioita takaisin maitokamariin. Kamarin eteisen nurkassa oli pyssy. Oikea pyssy, — raskas luodikko. Antti ottaa sen. Kohottaa poskelleen, tähtää yhtä pojista, nuorinta. Hän on jo vetänyt hanan auki, aikoo juuri nykäistä liipasinta… Silloin Kasten huutaa:

"Se on ladattu, navettamiehen pyssy."

Navettamies kävi sorsia ampumassa ja piti ladattua pyssyään siellä eteisessä.

Antin käsi on voimaton, kun hän laskee luodikon nurkkaan. Hänen kätensä ei vapisekaan, mutta sisällisesti hän vapisee, — toisella tavalla kuin siellä metsässä, kun hän ampui Kastenia teränuolella.

Jos hän olisi vetänyt liipasinta, silloin — olisi Helge kaatunut, kuollut!

Hän olisi sen tehnyt… murhan.

Olisiko hänen silloin — pitänyt itsensäkin kuolla! Kauhun kuva, — kuvitella ampuneensa toisen, — ei jättänyt Anttia pitkiin aikoihin, ei koskaan.

Niinpä se pieni kehitys alkoi olla valmis: hän ei enää oikein rakastanut aseita; ne saattoivat olla niin inhoittavan todellisia…

Tuntuu kuin hänen täytyisi kuolla, jos hän toisen tappaisi, tai ainakin nääntyä ikänsä puolikuolemassa, katkerissa tuskissa, jos hänen olisi pakko sekin vielä tehdä. Saattaahan ihmiselle tulla sellainenkin velvollisuus.