VANHA SADUNKERTOJA

Siellä maalaiskartanossa, "hovissa", kuten sellaisia, pienempiäkin, kuten tämä, siihen aikaan kutsuttiin, meni Antti, — kalpeahko, isokorvainen, vedenvärisissä silmissä alakuloinen katse, välistä kujeileva välkähdys, — usein pirtin puolelle ja peräkamariin, jossa puuseppä Hinkkanen höyläsi, sahasi ja veisteli.

Antti tunkeutui aivan höyläpenkin viereen, joten ukolla oli hänestä vastusta. Kapusipa höyläpenkin kulmalle istumaankin, — keräiltyään sitä ennen somasti käpertyneitä lastusia, turmeltuaan omia veistoksia tehdessään permannon nauloihin Hinkkasen hienoja temminteriä tai viillettyään sormiinsa haavoja. Nyt hän oli kyllästynyt hommiinsa ja tahtoi jotain muuta, vaihtelua. Antti imi haavojaan, harmissaan, kun ei voinut heti jatkaa veistoksiaan. Täytyi saada uutta ajanvietettä, — ja ukko Hinkkanen oli ihmeellinen sadunkertoja! Antti työntäytyi likelle puuseppää, aneli ja naukui satuja, häiritsi hänen uutteraa askarrustaan.

"Hyst, — lähdetkös siitä, roika!" sihahti ukko sotkuiseen partaansa ja pyyhkäisi kädellään, jonka sormissa oli mustanaan liimaa ja keltaisenaan lakkaa, Anttia hiukan syrjemmälle. "Älä maurua…"

"Ei yhtään muuta kuin yksi satu, Pikkari", pyysi Antti, antaen imartelevasti myötä ja takertuen yhtä imartelevasti molemmilla kourillaan lujasti Hinkkasen sortuutin helmaan, siihen tapaan kuin olisi halunnut ukkoa hellästi syleillä.

"No, mitä nyt siinä! Eihän sitä, — ritua", tiuskasteli ukko. Mutta keskeytti kuitenkin kaarevan sohvanselän sahaamisen, — otti piippunsa sahajauhojen joukosta, kaivoi siihen massistaan jotain poltettavaa, sytytteli pitkän aikaa… Katseli mietteissään alas Anttiin tihruisin silmin. Hinkkasen silmät olivat hyvin pienet, — muistuttivat sian silmiä; kipeätkin kuuluivat olevan, tarkasta puusepän työstä, lukemisesta iltapuhteilla heikossa ikkunan valossa ja muka naukuistakin. Ne olivat yleensä hyvin hajamieliset. Otsa asui alinomaa rypyissä, — sitä ikäänkuin peitti jokin raskas varjo; omat mietteet sulkivat hänen näköään, niin että useinkin tuntui kuin hän ei olisi erottanut mitään maailmasta tai ei olisi tahtonut siihen katsellakaan, vaan olisi ollut siitä sairaaloisesti kiusaantunut. — Ukon tukka oli harmaa ja yhtä pörröinen kuin partakin; molemmat ne olivat täynnä sahajauhoja, välistä sammaltakin, sillä Hinkkanen makaili kesäisin loma-aikoinaan ja juopotellessaan mielellään metsissä. Hänen hartiansa olivat painuneet intohimoisen ahkerasta höylänlykkimisestä kumaraan ja vääristyneet vinoiksi.

Siinä mutisi hän ajatuksissaan verkkaisesti:

"No, — mitä ritua sitä sitten…"

"Ritua?" Hinkkanen oli kummallisen kierosanainen.

Kierosanainen: hän nimittäin väänteli sanoja kaikenmoisiin hassunkurisiin, vaikeasti ymmärrettäviin muotoihin. Lieneekö se johtunut jonkinlaisesta kujeilun ja ärsyttämisen halusta, kaipuusta näyttäytyä originellina, tai ainoastaan kömpelyydestä, mistä lieneekään; mutta hän koukeroi tavallisimmatkin sanat miltei tuntemattomiksi. Hän ei sanonut, varsinkaan ison joukon kuullen, koskaan: Poika.

Vaan hän sanoi: "Roika."

Hän ei sanonut: Penni. Hän sanoi: "Änni".

Sitäpaitsi oli penni "änninki".

Raha oli "roha".

Herra "herulainen".

Neiti oli "mamseli", — osaksi menneen ajan kunnioittavan tavan mukaan, sillä Hinkkanen oli vanha ja muisti ainakin kuulopuheilta hyvin ne päivät, jolloin porvarisneitejä oli nimitetty mamseleiksi; tässä nimityksessä ei hänen kannaltaan ollut pienintäkään loukkaavaa vivahdusta, sillä hän ihaili palavasti neitejä, etenkin nuoria.

Leipä oli "reikä", vaikkei tässä talossa suinkaan reikiä syötetty. Länget oli "luokki". Pyhä oli "ryhä". Sormi oli "sarvi"; pulituuri "hulituuria"; viina "maitoa". Oppinut herra "jupisteeri". Satu oli "ritu"; — ja itse nikkari Hinkkanen, — nikkariksihan puuseppää silloin sanottiin, — oli "pikkari" Hinkkanen taikka vain Pikkari.

"Satu, Pikkari, satu", aneli Antti.

"En minä oikein, — ei ole ryhä!" narisi ukko. "Eikä — ole rituja", jatkoi hän mietteissään.

"On niitä!" väitti Antti kehuvasti. "Kenelläkäs sitten muulla, jos ei Pikkarilla."

"Annas, kun minä panen hulituuria sarveesi, — niin et töhri lautoja", ärisi ukko hiljaa.

Antti antoi sormensa, ukko tyrehdytti verenjuoksua lakalla…

"Niin, — ettäkö on aina rituja", naurahti Pikkari makeasti. "Loppuvathan ne… kaikki olen lorinoinut! Ennen niitä oli paljon. — Enhän minä mikä jupisteeri… Vaikka: jos olisi ollut rohaa, että olisin saanut tuteerata, niin kuka ties minustakin olisi tullut vaikka herulainen… Sinusta, völperistä, muka tulisi herulainen! — Vai ritu, vai ritu, — roika…"

Pikkari näytti niin miettivältä, kun hän istui siinä tuokion vaiti ja nyökytti vielä höyläämisestä läähättävin rinnoin, imeskellen kitkerää tupakkaansa, — näytti vajoavan niin syviin ajatuksiin, että Antin sydämessä heräsi varmana iloinen toivo. Ja kas, nyt alkoi Hinkkasen painuneissa silmäkoloissa, tuuheiden kulmakarvojen varjossa, jo vilkahdella kujeilevasti, samalla kuin hänen katseensa kuitenkin meni entistä sameammaksi.

"Vai ritu…! Kaikki olen kertonut!" ärähti hän vielä kerran. "Mutta tuota — oletkos kuullut, miten se tädinpoika kaivonmiekalla valaskaloja onki?"

"En ole kuullut. En minä muista mitään", hoki Antti luoden ylös Hinkkaseen niin viattoman katseen kuin viekkaudessaan suinkin osasi… Oli hän sen jo kuullut, mutta kelpasi se uudestaankin: Pikkari kertoi sadut aina uudella tavalla. "Kertokaa nyt…"

Ukko oli vieläkin tuokion vaiti. Istui mykkänä höyläpenkillä, takkuinen pää kumarassa, riipuksissa, jäykäksi kömpelöitynyt koura otsalla, ikäänkuin mietteitä ja kuvia aivoistaan esille puristaen. Piippu pihisi tempauksittain, yhä intohimoisemmin; karvasta käryä nousi pilvenä kopasta. Sitten se alkoi:

"No, — olipa nyt siihen maailman aikaan, jolloin eläimet vielä puhelivat…"

Ja Pikkari kertoi. — Milloin kansansatuja, milloin "Tuhatta ja yhtä yötä", tavallisesti nuo molemmat lajit sekoittaen, muistamattomaksi kun oli käynyt, tai välistä ne ehdoin tahdoin yhteen valaen: sommitellen aivan uusia satuja, — omia satujaan hän täten sepitti. Omia satujaan: parhaiten Antti huomasi sen siitä, että Pikkari joskus kuvasi henkilöitään sillä tavalla kuin olisi hän ne itse nähnyt, sellaisiksi, jollaisia esimerkiksi eräät rengit tai piiat olivat, taikka esimerkiksi pappilan maitoposkiset tyttäret, nuo mamselit, joita oli syötetty rieskamaidolla ja mansikoilla: niinhän Pikkarin prinsessoja aina ruokittiin…

Tällä kertaa ei tullut aivan tavallinen satu. Tässä ei ollut prinsessoja, kuninkaita tai sulttaaneja, ei kaikkivoipia taikaesineitä eikä niiden aikaansaamia muutoksia. Tämä oli varmaankin hyvin tuhma satu! Siinä tuli sanoja, joille Pikkari nauroi paksusti ja joiden merkitystä Antti kysyi, mutta silloin Pikkari nauroi kahta makeammin eikä selittänyt. Antti ei olisi pitänyt sopivana hiiskua kenellekään, että Pikkari kertoi hänelle juttuja, joissa oli sellaisia sanoja. Tuhma satu, ja Antille nolostuttava satu, kun hän ei sitä kaikin paikoin ymmärtänyt. Ainakin sanat olivat tuhmia, koskapa Pikkari niille nauroi yhä, aivan vedet silmissä, — kertoessaan jostakin lukkarin rouvasta ja kulkurisällistä. Nauroi, — ja laski taas jonkin törkeän sanan tai sutkauksen… Moinen satu oli Antista hiukan ikävä… Mutta sitten se muuttui hauskemmaksi. Luvattu tädinpoika onki ensin ahvenia, sitten valaskaloja Suomenlahdesta, — onki hirvittävän pitkällä pahlaimella, niin pitkällä, että se oli kuin — kaivonmiekka. Ja sai lopulta yhä suurenneella, Suomenlahden poikki ulottuvalla pahlaimella koukkuunsa Moskovasta tynnörin lantaa.

Pikkari ei käyttänyt näin siistiä sanaa, vaan paljon vahvempaa. Ja sille hän nyt nauroi tikahtuakseen, aivan hervottomaksi mennen, pyyhkien silmistään kuumia kyyneleitä, toistaen tuota yhtä sanaa neljä kertaa.

Se satu vei muutamia kymmenminuutteja. Ja — sitten oli Pikkarin, jolta piippu oli sammunut, ryhdyttävä jälleen höyläämään ja liimaamaan, ja hän tuli äreäksi:

"Mene tiehesi, roika!" hän ärähti. "Tuhraathan lyyssisi liimaan…"

Antti oli ajatellut ruveta liimailemaan pienistä jätepalikoista taloja, kirkkoja, kokonaisia kaupunkeja. Pikkari aherteli lautojen ja ruuvipihtien kimpussa, ahkerana ja hiljaa ähkien.

Paitsi kymmeniä, niin, varmaankin satoja kaskuja oli Pikkarilla vielä suurempi aarre: kultainen sydän. Se sydän! Kerrottiin tarina, — jota Antti tietysti ei ymmärtänyt, — että Pikkari olisi ollut rakastunut erääseen nuoreen neitiin, tuollaiseen rieskamaidolla ja mansikoilla syötettyyn mamseliin, joka kävi kartanossa joskus kesäisin. Mitä oli rakastuminen? Tätä ei Antti juuri ihmetellytkään. Mutta Pikkari oli nyt muka rakastunut tuohon iloiseen neitiin. Neidin kasvot olivat valkeat, — kuin porsliinia; mutta poskissa somat punaiset pyörylät. Kulmakarvat hienot ja kaarevat kuin nukella; vartalo hoikka kuin muurahaisella…

Ja julistihan Pikkari itsekin kaikille, että hän oli mamseliinsa rakastunut, julisti sekä sanoilla että teoilla!

Kartanon uimahuone, runollinen uimahuone, kekotti siellä melkoisen kaukana, tyynen lahden kaislikossa. Oli jotenkin otettu tavaksi, että talon kesäiset vieraat kirjoittivat nimensä uimahuoneen seinään. Niitä nimiä oli kerääntynyt paljon, — kai satojakin. Naiset yhdellä seinällä, miehet toisella. Millaista kesäisen ilon historiaa! — Nykyään on se uimahuonekin kadonnut… purettu liian lahonneena, — nimet ovat palaneet uunissa tai uponneet laudoissa tuon Saimaan lahden pohjaan…

No niin, Pikkari ja Antti menivät kerran sunnuntaina yhdessä uimaan. Pikkari tirkisteli uimahuoneessa seiniin kirjoitettuja nimiä, — niitä naisten nimiä.

"Luepas, roika, minulle, en näe", hän sanoi.

Antti luki. Tuli siinä sitten sen neidin nimi, johon Pikkari tosiaan oli rakastunut, — koskapa kantoi hänen valokuvaansakin sortuuttinsa povitaskussa, talletti sitä siellä ja suuteli usein ihmistenkin nähden: Antin mielestä iljettävä toimitus. Antti lausui nyt sen nimen, olkoonpa se tässä vaikka Dolores.

"Dolores!" huudahti Pikkari. "Missä se on? Ah, minun mamselini!" Hän kapusi penkille, tirkisteli nenä kiinni seinässä, löysi nimen, suuteli sitä, tuota lautaan lyijykynällä piirrettyä nimeä. — Ja kaivoi taskustaan poltetun tulitikun pätkän ja kirjoitti oman nimensä tikun noella tuohon luetteloon, neidin nimen alle, muiden naisten joukkoon:

"Juho Hinkkanen".

Mutta ei Antti siinä mitään hyvin hullua nähnyt. Ei kuitenkaan kertonut tapauksesta muille, — itse he sen huomasivat.

Vanha sadunkertoja! Täydellinen romantikko. Rahvaan mies, joka oli rakastunut prinsessaan, — rakkautensa palvelija!

Kun hän kuoli, — jossakin muualla, sittemmin, Antti ei häntä kuolleena nähnyt, — kun viinakaan, jota hän rakasti, kadoten välistä moneksi päivää kaupunkiin sitä juomaan, ei jaksanut enää virkistää häntä eloon, — niin, kun Pikkari muutti tästä maailmasta, kerrottiin, — lieneekö siinä ollut mitään perää, — että hän olisi määrännyt testamentissaan koko omaisuutensa tuolle neidille, joka oli ollut niin ystävällinen, että oli antanut hänelle valokuvansakin, vanhalle, uskolliselle Pikkarille.

Eivätkä Pikkarin säästöt muka olleet aivan vähäisiäkään, sen ajan rahoiksi. Hän oli uuttera, — häneltä ei kulunut muuhun kuin välistä viinaan, ja oikein tarkalla tuulella ollessaan saattoi hän tyytyä pulituuriinkin. Omaisia hänellä tuskin lienee ollutkaan, — ei hän ainakaan Antille niistä kertonut.

Takkuinen, tihrusilmäinen, mustahampainen satujen kuningas! Mikä erikoinen rakkaus satuihin, epätodelliseen! Joskus taito antaa epätodelliselle ympäröivän todellisuuden yksityispiirteet!

— Mikä lapsellinen usko satuun, ilo uskoa olematonta todeksi!

Oli sunnuntai, kesäinen, hiljainen sunnuntai. Pikkari oli syönyt riisiryynivellinsä, saanut munavoinsa, kahvinsa. — Suloiset, haaleansiniset autereet harsosivat laaksoa, jonka keskellä huvila loisti.

Antti nyki Pikkaria sortuutin hihasta:

"Lähdetään metsään…!"

Pikkarilla oli nyt parempi sortuutti, vihertävä ja pölyinen ja erittäin rutistunut tämäkin. Hän oli juhlallisen näköinen.

Talo uneksi… ihmiset liikuskelivat väsyneesti, lepäillen, — näin suvisena, rauhallisena sunnuntaina.

"Lähdetään metsään", houkutteli Antti. Saduista ei hän hiiskunut mitään, vaikka olivathan nekin hänen mielessään.

"Jospa lähtisi, roika", myöntyi Pikkari.

He lähtivät. Alenivat läpi puutarhan, sitten ohi alaveräjän korkeain honkien. Kulkivat tumman lepikon solaan. Joutuivat suurelle kalliolle, jonka aurinko oli paahtanut kuumaksi, — aina muistaa Antti, miten suloiselta sen kuuma sileys tuntui paljaissa jaloissa. Tallustelivat nyt kivistä tietä, joka vei hiljaa sihisevän petäjikön halki kasketulle aholle. Aho oli naapurin entinen halme, nyt valtava hevoshaka; siellä oli kai vaaraimia raunioilla. He kiipesivät veltosti nokisen aidan ylitse, kuljeksivat verkalleen sinne tänne, katselivat marjoja… Muutama vaarain löytyikin…

Sitten he kapusivat isoimmalle rauniolle. Keskellä rauniota, jossa kasvoi pieni tuomi, kohosi hirmuisen suuri kivi.

"Mitä, roika, jos röntisimme tuon kiven nokkaan?" sanoi Pikkari.

He röntivät. Istuivat siinä hiljaa.

Oli niin suloista, oli sunnuntai. Aho äänetön… Tuolla kiilteli lepikon läpi matala järvenlahti. Toisaalta näkyi se leikkivä järvi, ja toisaalla mäntymetsää, joka sihisi helteestä ja tuoksui pihkalta. Karu maisema, ikäänkuin eloton… Mutta ympärillä sunnuntain suloinen, epämääräinen rauha. Ei kenelläkään mitään tekemistä, hevosetkin haassa jossakin loikoivat, kelloja ei kuulunut… Kaikki rauhaa…

"Satu, Pikkari!" alkoi Antti.

Eikä Pikkari vastustellut…

Satu kuninkaantyttärestä, jonka velhoeukko muutti valkeaksi, kauniiksi hevoseksi. Loihti hänelle sarvet päähän, — suunnattoman pitkät, raskaat hirvensarvet, ja teki hänelle alaruumiin mustasta graniitista. — Sen sai velho aikaan syöttämällä prinsessalle eräitä pillereitä.

"Tuollaisia kuin tässä tuomessa", sanoi Pikkari, — tuomessa nöpötti jo marjain alkuja.

"Ja jos sinä, roika, syöt noita marjoja, niin muutut hevoseksi", lisäsi Pikkari.

"Enhän", epäili Antti muka; kyllä hän sen tiesi, ettei hän muuttuisi.

"Muutut sinä", nauroi Pikkari. "Syö pois… ota: tässä on!"

Hän nykäisi tuomesta marjoja kouraansa.

"Syö, syö! Vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut!"

Antti asettui vastarintaan:

"En syö, en syö!"

Se oli selvää, ettei hän muuttuisi, vaikka söisi. Mutta Pikkari näytti iloitsevan siitä, että Antti uskoisi muuttuvansa. Ja niinpä Antti teeskenteli pelkäävänsä muutosta, oli kauhistuvinaan, suuttuvinaan, — vakuutteli:

"En syö, — en, en, Pikkari!"

Pikkari nauroi Antin pelolle, — nauroi lopulta niin, että vedet tippuivat hänen silmistään ja suusta näkyivät mustat, tupakan värjäämät hampaat, joita ei ollut monta; ja hän tyrkytti yhä:

"Syö, syö, vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut."

Antti ei syönyt. Ukko Hinkkanen nauroi kippurassa, vääntelehti kivellä naurusta, oli naurusta pudota, — nauroi selkä kenossa ja sitten taas koukussa, vuodatti kuumia kyyneliä, oli tikahtua nauruyskäänsä, ja tyrkytti:

"Syö, syö, — vetohevoseksi muutut, isopäiseksi ruunaksi."

Antti nautti ukon ilosta, nautti siitä, että ilahdutti Pikkaria, siitä, että Pikkari todella näytti uskovan sellaista, että Antti muka hänen sanojaan uskoisi… Ja nautti ihanasti seudun suloudesta: ympärillä karu aho, jossa ei oikeastaan voinut kasvaa mitään, mutta kaunis oli se näin kesällä, ikirauhallisena sunnuntaina. Kuinka tyynnyttävällä äänellä humisi tai sihisi tuolla petäjikkö, — ja kuinka alakuloisen leikkivästi kimmelsi toisaalla matala lahti, jonka syksy piakkoin jäätäisi!

Oli sunnuntai… Heinäsirkat sirisivät jo ahon harvassa, kuloisessa ruohossa. Aina ne alkoivat tähän aikaan kesällä siristä, — ennen syksyä ne näin sirisivät…