LAKEERISAAPPAAT

Antti on hiukan sairas. Oli ollut enemmänkin, mutta ei ole paljoa enää: hänellä oli tuhkarokko, joka nyt häviää.

Ennen sairastumistaan näki Antti kummallisen unen: isossa väenpirtissä, jossa hän usein käy leikkimässä Veertin kanssa, kömpi uunin takaa pitkä, musta mies ja pisteli häneen neuloilla, — lukemattomilla neuloilla joka paikkaan ruumista.

Sitä untansa mietti Antti sairastaessaan, milloin oli täysin tajuissaan. Merkillinen uni! Ja se oli tarkoittanut tätä: rokko oli nyt pistellyt häntä neuloilla joka paikkaan ruumista…

Antti makaa kasvattajansa lämpöisessä kamarissa, hänelle niin rakkaan ihmisen sängyn vieressä. Rouva on antanut siirtää Antin mahdollisimman lähelle itseään, tarkastaakseen hänen pientä kuumettaan, vaaliakseen pikku sairasta.

Mutta tänä päivänä, jolloin rouvan muuten täytyykin välttämättä matkustaa jonnekin hyvin kauas, — ensin höyrylaivassa ja sitten oikein junassa, — ei Antti enää oikeastaan olekaan sairas. Hän on jo melkein terve. Rouva saattaa siis aivan huoletta senkin asian puolesta lähteä. Palvelustytöt hoitaisivat kyllä poikaa.

Ja Antille, jonka pitää tällä tavoin jäädä tavallaan yksin kotiin, — sillä rouva aavistaa kyllä, että Antti rakastaa häntä, — Antille on rouva ostanut syysmarkkinoilta lähtö- ja toipumislahjaksi uudet saappaat. Välkkyvät saappaat, joissa varrensuut ovat kiiltonahkaa!

Antin ensimmäiset saappaat! Lakeerisaappaat.

Anttia tosin harmittaa, että se hänen vuoteensa ääressä tänään käynyt setä väitti niitä nauraen ryssänsaappaiksi. Anttihan vihaa ryssiä: hän on kuullut kaimansa, Antti-rengin, lukevan ääneen Vänrikki Stoolin tarinoita, eikä hän pidä muutenkaan ryssistä, sillä aikuiset tuntuvat yleensäkin olevan heitä rakastamatta. Se herra ja setä sanoi, että nämä olivat ryssänsaappaat; markkinaryssältähän ne oli ostettukin! Jopa laski setä vielä leikkiä, että saappaiden pohjat olisivat paperia, — ryssäthän pettävät aina, — ne pohjat kuluisivat pian nuuskaksi…

Harmillista ja myöskin hiukan häpeällistä olisi, jos ne kuluisivat niin pian ja helposti. Mutta ainakin niissä oli kiiltonahkaiset varrensuut; ne olivat toki sittenkin lakeerisaappaat.

Sellaiset hyvät sai Antti siitä, että hänellä oli rokko ja että rouvan täytyi lähteä matkalle. Ja lisäksi sai hän paljon muuta, pienempää hyvää: piparkakkuja, yhä lämpöisemmät peitteet, — ja katsellakseen kirjoja, joissa on loppumattomasti kuvia; ynnä mainitulta sedältä tyhjän sikarilaatikon ja vaskilankoja: laatikosta ja langoista tahtoisi Antti tehdä itselleen kanteleen; hän on jo niin terve, että jaksaa käsitellä puukkoa ja näveriä.

Kaikki on Antista paikallaan. Lähteköön täti vain matkalle. Antti tuntee viihtyvänsä mainiosti.

Täti lähti, käskien Anttia pysymään sisällä niin kauan, kunnes hän paranisi aivan täydellisesti. Antti jäi kamariin, ensin palvelustytön seuraan, sitten yksinään, — nikkarinvehkeet sylissä, kirjat vieressä.

Ja vähän kuvia selailtuaan hän alkoi veistellä intohimoisesti kantelettaan. Pian se valmistuikin: kova oli kiire, — Antti osasi hätiköidä. Se valmistui, vaikka siitä tulikin jonkinlainen sormilla näppäiltävä viulu eli kitara, kuten Antti olisi nimittänyt sitä, jos olisi tietänyt, mikä kitara oli: olisihan kitara kuulunut komeammalta kuin kantele… Siinä ehtii sitten ilta, ja työstä väsyneenä soittelee hän yksinään viuluaan tummaisessa kamarissa, jonka kattopuolen pöytälampun kupu tekee aivan pimeäksi, niin ettei katon reunuskoristeita näy, eikä oikein kultaista, rauhallista seinäkelloakaan, joka masentuneen alakuloisesti tiksuttaa. Mutta alaosa kamaria näkyy, — ja tuntuu nyt autiolta, — ikäänkuin pelästyneine tai kuolleine sohvineen ja pöytineen, kun täti on lähtenyt matkoille. Keinutuolikaan ei hievahda, — sen vempeleet törröttävät hiukan pystyssä kuin aisat; se odottaa tätiä keinumaan, — ja kutsuisi Anttia keikkumaan. Mutta Antista ei oikein maistu keikkuminen tänä iltana; hänelle alkaa tulla ikävä, — ja onhan hänen käsketty pysyä alallaan.

Mutta seuraavana päivänä! Syksyinen aamu on kirkas, taivas hohtaa ikkunasta hopeana, raikkaana, vaaleansinisenä! Antti on kuulevinaan, kuinka tuuli humisee korkeissa hongissa talon ympärillä, vapaana ilmojen teitä lentäessään…

Ja Antin vieressä ovat lattialla nuo lakeerisaappaat, — pystyssä tököttäen, vielä ihan melkein käyttämättömät, — tuskin jalkaan koetellut; — pohjat puhtaat, valkeat ja narisevat, — niiden narinan tietää hän ensi koettelulta. Ja varrensuut kiiltävät kirkkaammin kuin vahakantisen muistikirjan päällystä.

Uudet saappaat! Kiiltonahkaiset! Miten ylpeä hän on niistä! Harvoin muistaa hän saaneensa näin mieluista lahjaa. Niin, minne lienee joutunut se mekko, jonka helma oli pyälletty hampaalliseksi ja reunustettu sinisellä nauhalla? Se oli kyllä yhtä ihana lahja. Mutta siitä taitaa olla jo kauan. — Kuinka hän näillä saappaillaan harppaa! Kuinka hän katselee itseään, — ja ihmiset häntä.

Jonkin aikaa hän näppäilee viuluaan. Katselee puoleen päivään kuvakirjoja, suuria kuvalehtiä tai kirjoja, joissa on hyvin hienoja, värillisiä kuvia. Niitä kirjoja yrittää hän lukeakin, vaikka ne ovat ruotsalaisia; muutaman sanan hän jo ymmärtääkin.

Mutta mahdotonta on tässä maata! Hän tuntee olevansa aivan terve. Eilen hän oli ainoastaan hiukan kipeä, nyt hän on terve kuin pukki. Lahjat ja ystävällinen huolenpito olivat ilahduttaneet häntä niin, että rokkokin katosi, — häviämässähän se jo olikin.

Luonto kutsuu. Hongat humisevat syksyn tuulessa raikkaasti, tuulessa, joka lentää vapaana ilmojen teitä!

Oli käsketty pysyä sisällä, kunnes hän olisi terve.

Mutta nyt hän onkin terve! Hän tuntee sen, — rinnassa paisuu sellainen ilo ja sellainen halu ulos, että hän — on täysin terve.

Antti nousee ja pukeutuu. Vetää saappaat jalkaansa. Mitkä saappaat! Hän halkeaa malttamattomasta ilosta, kun ajattelee, että hän katselee kävellessään niitä ja että ihmiset näkevät hänellä jalassa kiiltäväsuiset lakeerisaappaat! Uudet, narisevat lakeerisaappaat.

Pitäisi niitä näytellä…

Ei hänellä mitään rokkoa enää ole!

Antti menee keittiöön ja pääsee sieltä uloskin, sillä keittiössä ei satu olemaan palvelijoita. Pihalla hän kyllä kohtaa yhden tytöistä, Selman, mutta poika sanoo olevansa ihan terve, ja terveeltä hän näyttääkin: antaa hänen nyt aikailla puutarhassa, siinäpähän virkistyy…

Mutta Antti aikaileekin pois puutarhasta, pujahtaa nopeasti suuresta portista, sitä hiukan raottaen, ulkopuolelle, aukealle mäelle, josta näkee kauas, esimerkiksi pappilaan asti. Katselee siinä, — ja päättää lähteä kauemmaksi. Hänellä oli se jo sisällä hiukan mielessä, hän on viekas.

Taskussa on Antilla, — sillä nykyään on hänellä jo taskutkin, — pieni lahja ja yllätys ison pappilan pikku Annikille: hiiri, jonka Antti on vuollut puusta äskettäin ja joka hyppää sen sisään kätketyn pikivivun voimalla. Sen hän vie Annikille tuomisiksi.

Ison pappilan Annikki, ruustinnan pikku tytär, ja Antti saavat usein leikkiä yhdessä.

Pappila ja Antin koti ovat lähetysten, ainoastaan pari virstaa väliä.

Tuolta se pappila loistaa, iloinen ja rikas pappila, — vettä lainehtivan niityn ja nummisen petäjikkömäen yläpuolelta, päivänpaisteiselta harjulta… Siellä asuu pikku Annikki, jolle Antti vie mielellään lahjan…

Annikki on tosin paljon nuorempi Anttia, valkeahipiäinen, hento lyllerö, — hyvin lellitty, hemmoiteltu. Antin arvelun mukaan liiaksi lellitty. Milloin se olikaan, kun pyydykseen joutunut rotta puraisi Annikkia? Silloin kutsuttiin heti kaupungista tohtori taloon, — Annikin sormea tohtoroitiin, poltettiin jollakin lapiksella, ja kun Annikki siinä itki ja valitti, niin oli ruustinna pyörtyä.

Ja kun ruustinna antoi kerran Annikille vitsaa, — kuului yrittäneen antaa, — ja vaati Annikkia pyytämään anteeksi, niin Annikki sanoi itkien:

"Annan minä mammalle anteeksi!"

Silloin pyysi ruustinna Annikilta anteeksi, että oli antanut hänelle vitsaa.

Mutta yleensähän Annikki onkin niin kiltti, — suorastaan aina. Kiltti ja soma tyttö, — ja niin pieni vielä…!

Ja Annikilla on paljon leluja: hänen itsensä kokoinen nukke, vaatteesta tehty vuntus, jota saa paiskella pitkin seiniä; hyvin pienet kahvikupit, ja rakennuspalikoita, oikein puodista ostettuja, joista voi rakentaa mitä ikinä päähän pälkähtää…

Niistä rakentamaankin tekee Antin mieli; rakennuksiaan ajattelee hän jo matkalla: ei aio rakentaa mallipiirustusten mukaan, joita on palikkalaatikossa, vaan oikeita kirkkoja, oikeita linnoja…

Ja mitähän ne pappilassa arvelevat hänen saappaistaan, — pappilassa, jossa on niin paljon väkeä?

Antti kepsuttaa pitkin lautaista käytävää, joka on tehty niityille lätäkköisimpien paikkojen kohdalle hänen rouvansa talon ja pappilan välille, — tehty sitä varten, etteivät pappilan ja hänen kotinsa nuorilta ja iloisilta kesävierailta jalat kastuisi toistensa luona käydessä. Tuota siltaa myöten on hauska kepsuttaa. Siinä eivät saappaat kastu ollenkaan eikä narina niiden pohjista vähenny. Nyt pääseekin hän jo kuivin jaloin hieman ylemmäksi lepikkoon, karisseiden lehtien kaunistamalle polulle, ja sen jälkeen tuolle nummiselle mäelle, jossa tuuli vapaasti humisee ja josta näkee kauas, aina taakse kotiin asti. Ja sitten tulee pappila. Hän on pappilassa.

Antti otettiin hyvästi vastaan. Päivällispöytä, iso ja runsasruokainen, oli parhaiksi katettu; hänelle sovitettiin tuoli pöydän ääreen, hänet asetettiin syömään korkealla tuolilla istuvan Annikin viereen. Rovastinkin piti juuri tulla aterialle, — niin sanoi nuori ja ystävällinen ruustinna, joka oli Antin vienyt ruokasaliin. — Ja vanha rovasti köpittikin hiljaa pöytään; luki ensin siinä ruokaluvun ja istuutui sitten. Alettiin syödä. Antti sai lautasensa kukkuroilleen kaikenlaisia hyvältä maistuvia. Ruustinna kyseli siinä häneltä kuulumisia; hän vastaili vielä hajamielisesti ja salaillenkin: hän oli näet tullut tänne ilman lupaa, — ja hän oudosteli vanhaa rovastia, jolla oli hyvin pitkät ja tuuheat kulmakarvat, valkeat kuin niittyvilla, ja ukon loukkuvaa leukaa, joka tapasi paloja purressa melkein nenänhuippua. Vaiteliaskin oli tuo ukko, Antista hieman peloittava, arvonantia vaativa. Ja Antti aprikoi, miksi rovasti oli niin vanha ja ruustinna niin nuori.

Ja sitten noustiin pöydästä. Ensin rovasti kuitenkin luki ruokaluvun ääneen. Omituinen tapa: Antin kotona ei sitä tarvinnut ääneen lukea; riitti, että kaikki lukivat sen itsekseen, ajatuksissaan, seisoen vaiti tuolinsa takana… Ja sitten lähti Annikki vetämään Anttia nopeasti toisiin huoneisiin. Ruustinnakin tuli perästä. Ja siellä alkoi Antti nyt kertoa kuulumisia, ryhtyessään Annikin kanssa paiskelemaan isoa vaatenukkea seinästä toiseen, — Annikista kaikkein hauskinta leikkiä. Antti kertoi:

"Täti se lähti matkalle eilen, sinne Kuopioon…"

Sen ruustinna kyllä tiesi, — tädinhän pitikin eilen matkustaa.

"Oli niin hyvä kävellä lautaista rotuaaria pitkin", jatkoi Antti.

Ja saappaat narahtelivat. "Ja Selma sai markkinoilta uuden huivin, villahuivin…"

"Vai villahuivin? Mistä sinä tiedät, että se oli villahuivi?" kysyi ruustinna; ja pikku Annikki pyöriskeli ja huudahteli ilosta, kun vaatenukke lenteli hänen ylitseen.

Antti vastasi ruustinnalle: "Miksi minä en tietäisi… Tietäähän tuon: niin sanoivat… ja minä, minä sain markkinoilta nämä lakeerisaappaat!"

Antti näytteli saappaitaan. Nytkös niitä ihailtiin, ruustinna, pikku tyttökin, ja Antti itse. Olipa tämä Antti sentään poikaa!

Näin juteltiin välikamarissa, jossa riippui sininen amppeli katossa, ikkunan edessä oli ompelupöytä salaperäisine laatikkoineen ja omituisine neulatyynyineen, sekä uunin puolella korkea verho ja sen takana ruustinnan ja pikku Annikin sängyt. Vaahterain oksat tekivät kamarin hämäräksi, ihmeellisen runolliseksi, heilutellen kultaisia lehtiään ikkunan edessä. — Ja sitten piti Antin lähteä Annikin kanssa pienempään saliin jotain uutta leikkimään, — saleja oli näet kaksi; mutta vielä virkahti Antti:

"Eikä meille sen kummempia kuulu. Ja minulla oli tuhkarokko."

"Mitä —? Hyväinen aika, tuhkarokko, — sinulla?" huudahti ruustinna. "Milloin se oli?"

"Niin, se oli eilen. Mutta ei se enää ole!" vastasi Antti nopeasti.

Ruustinna sieppasi Annikin syliinsä:

"Voi sinua, Antti! Sinulla oli rokko! Sinulla… on näppyjä! Etkä sitä sanonut!"

Antti ällistyi ja tyrmistyi.

Hän ei ennättänyt sitten mitään ajatella, — kaikki kävi niin nopeasti: ruustinna katosi Annikin kanssa, palvelustytöt kiidättivät Antin eteiseen, työnsivät hänelle makeisia taskuihin, ruustinna huuteli hänelle jotain ovenraosta: että hänen oli heti mentävä takaisin kotiin ja pyydettävä Selmaa panemaan hänet vuoteeseen ja että tohtori pitäisi hakea pappilaan. Ja sitten sai Antti lähteä pappilasta, ihmetellen ja hyvin nolona.

Mitä hän oli tehnyt? Hän ei tietänyt sanaa skandaali, mutta hän tunsi sen. Ja tunsi, että asia, joka nyt hänen mielestään vastasi skandaalia, oli muka ainoastaan joutava ihmisten pelkuruuden luomus. Sillä eihän tämä nyt mitään vaarallista ollut!

Mutta sama se… hän menisi kotiin. Haikeaa vain oli, ettei hän ollut ehtinyt antaa Annikille edes sitä mukavaa, hyppivää hiirtänsä, — ja häpeällistä, että hänen täytyi lähteä pappilasta näin nolosti. Lakeerisaappaatkin olivat kuin häväistyt. Masentuneesti loksahtelivat niiden kiiltävät varrensuut tällä hitaalla kotimatkalla.