RUISKUKKA

Heinäkuu on nyt kauneimmillaan. Niityt ja heinäpellot pursuavat kukkia, juovuttavasti tuoksuvia angervoita, raikkaita päivänkakkaroita, monenmoisia sinikelloja, hunajaista apilaa, punaista suolaruohoa, — ja iloisia, laihosta pilkisteleviä ruiskukkia…

Antti piti silloin kukista, — ja on pitänyt aina, — varsinkin luonnonkukista, omassa rauhassaan puhkeavista, hoitamattomista, ikäänkuin tiedottomasta inspiratiosta syntyneistä…

Piti niistä haluamatta niitä liioin tutkia, — kasvitiede oli melkoisen kuivaa, — raastaa irti niiden terälehtiä, laskea niitten heteiden lukua, tunkeutua niiden emien salaisuuksiin, jotka tuntuivat hänestä sellaiseen liian pyhiltä ja olisivat pois nyittyinä rumentaneet kukan; lakastuttaa niitä, rutistaa niitä painimessa… Piti kasveista sellaisinaan, eheinä, koskemattomina, mystillisinä, — niiden välittömän kauneuden, ei niistä urkitun tiedon vuoksi.

Kaikista rakkaimpia oli kai ketoneilikka, pääskysenhatuksi kutsuttu, tuo hyvin pieni ja kiihkeästi punainen, joka pilkistelee, harvassa ja heikosti kasvaen, vähämultaisten mäkien laihasta nurmikosta. Sen iloisilta näyttäviin terälehtiin tuijotti Antti, hiekkaisessa mullassa istuen, useasti kauan, edempää ja läheltä, tuijotti niin että silmiin alkoi koskea, — samalla kun selittämätön riemu täytti rinnan, — ikäänkuin ylpeä, raikas riemu, jonka tuon kukkasen väri varmaan loi. Sitten seuraava oli tervakukka. Onhan sen väri hieman samantapaista kuin ketoneilikan, mutta jotain muutakin: lämpöisempää, sameampaa, — aivan kuin aistillisempaa. Kukan varsi kiiluu tahmeasta nesteestä, jolla se torjuu hyönteisiä. Mutta Antille se oli pyydys, jolla se tuntui vetävän hänet puoleensa, — pakottavan itseänsä poimimaan, jos siihen kosketti. Ja sillä oli lisäksi tuoksu, jollakin tavoin juovuttava, vaikka hyvin heikko, — tai eipä juovuttavakaan, koska hän ei vielä tietänyt mitään juopumisesta, vaan samantapainen kiihoittava vaikutus kuin sokerikakulla, jonka hiukan äitelä, liian täyteläinen imelyys väristi Antin selkää ja huimasi hänen päätänsä. — Milloin tervakukkia kasvoi suurempana laumana, levittäysivät ne siellä kuivien kumpareiden etelärinteillä tai kallioitten pykämillä kuin itämaiset matot, joita näki satukirjojen koreissa kuvissa.

Horsma, alkavan syyspuolen kauneus harmailla kiviraunioilla keskellä peltoja, kuului sekin näiden punaisten kukkien joukkoon, melkein kohta kolmantena pääskysenhatun ja tervakukan jälkeen. Punainen oli sekin, pöyhkeä, riemuisa, vallaton, vapaa, huoleton, — joskaan ei niin väkevästi vähäisyydellä lumoava kuin neilikka tai lämpöisesti itseensä imevä kuin tervakukka: sehän oli hyvin suuri.

Sitten seurasivat ehkä kielot, joista huumautui, mutta joita enemmän kummasteli kuin rakasti, ihmetellen, kuinka niin valkeat ja muodoltaan niin säännölliset saattoivat tuoksua huumaavammin kuin yleensä punaiset. Mutta — oikeastaan olikin tervakukan heikko haju hienompaa, — salatumpaa… Vanamoiden väri oli äitelä, se ei ollut oikein — reilua: mutta niissä lumosi se seikka, että ne olivat juuri pienimpiä, piiloutuivat taitavasti sammaleeseen, niin että tuskin näkyivät hongikon juurelta; heittäytyivät ikäänkuin ehdoin tahdoin kalpeiksi ja heikoiksi, — niissä oli mystillinen, melkein myrkkypisaran tavoin tehoava voima…?

Päivänkakkaroita paremminkin kunnioitettiin kuin rakastettiin; kunnioitettiin niiden puhtautta ja tervettä tuoksua, jota tuskin voi sanoa tuoksuksi: se muistutti puhtaiden lakanoiden tai pöytäliinain hajua. Ja vielä muistuttivat päivänkakkarat ulkonäöltään, — kenties hajultaankin, — kelvollisia, nuoria talonemäntiä pyhäpuvussa, ja heitähän Antti kyllä kunnioitti.

Kellokukilla jälleen oli hauska leikitellä, kuvitella niitä kelloiksi, soitella niillä, mutta tuijottaa niihin ei tarvinnut eikä huumautua niistä enempää kuin päivänkukistakaan.

Ne olivat sinisiä, — eikä hän tuntenut muuta kuin yhden sinisen kukan, jota hän olisi rakastanut palavasti, koskaan väsymättä sen katseluun, hengittämään sen tuoksua niinkuin jotain sielulle välttämätöntä ravintoa, jonkinmoista inhimillistä, vankkaa ambrosiaa, — tuoksua, jota ei totisesti ollutkaan. Se sinikukista ja kaikista kukista rakkain oli ruiskukka.

Ruispellot välkähtelivät hopeisina lempeässä tuulessa kesän kauneimpana aikana. Siniset kukkaset puhkesivat yht'äkkiä eräinä varmoina päivinä, pilkistelemään suhisevien oljenkorsien välistä, loistamaan kätköistä, jotka olivat pyhiä, — jonne ei saanut tunkeutua kukkia poimimaan: vain pientarelta saattoi muutamia noukkaista. Kaiken elämän perusta, leipä, ruis, teki kukkasensakin pyhiksi, koskemattomiksi.

Miksi ne kukat kasvoivat melkein yksinomaan ruispelloissa, — harvoin niitä muualla näki, silloinkin surkastuneina?

Olivatko ruiskukat ikäänkuin — rukiin kunnia? Työn ja ponnistuksen kruunu, hikisen kyntämisen, pölyisen äestyksen ja sitten valppaan kylvämisen ylistys? Mitä oli leipä, ellei sen hankintaan liittynyt omaa vaivaa, ehdottomasti omaa vaivaa, ja — ellei sen saavuttamista juhlittu talkoilla, tansseilla ja kukkasilla: ruiskukiila? Se kukka oli ansaitun ilon kukka.

Mutta paitsi senvuoksi, että ruiskukka julisti Antin vaistoissa ponnistuksien antamaa riemua, rakasti hän sitä myöskin eräästä aivan erikoisesta, suuresti turhamaisesta syystä: se puhkesi melkein täsmällisesti juuri hänen nimipäiväkseen.

Tässä täytyy ehkä puolustautua, pyytää anteeksi sievoista sekaannusta: eihän Antin-päivä satu ruiskukkien aikaan, mutta kenties oli vähäisellä Antilla muitakin nimiä, — onhan eräillä ihmisillä ristimänimiä kaksitoistakin kappaletta.

Kun hän näki ensimmäisen ruiskukan auenneen, — se puhkesi aina hänen mielestään yht'äkkiä, kuin yllätyksellä, — ajatteli hän: — Nyt se on tulossa. — Ja nähdessään toisen ja kolmannen noita sinisiä kukkia, odotti hän jännityksessä: — Se on ihan lähellä…

Hiiskua ei siitä kumminkaan sopinut. Piti tyytyä ihastelemaan ruiskukkien iloisen parven lisääntymistä.

Ja sitten, eräänä aamuna, jonka läheisyyden onnen poika tiesi jo kyllä edeltä, vaikkei ehkä tietänyt aivan tarkkaan, oliko se juuri se aamu vai ylihuomisen aamu, — tiesi paitsi ruiskukista myöskin aikuisten salaperäisistä vihjauksista, jopa jonkun palvelijattaren juoruavista sanoistakin, — niin, eräänä aamuna heräsi hän ylen onnellisena: kasvattajan nuorempi tytär, hän, joka erityisesti opetti Anttia, ja palvelijattaret saattoivat siellä yläkerroksen oven takana laulaa pienen laulun, ja toisenkin, — yhden vakavan, toisen hullunkurisen. Onnen poika oli vielä nukkuvinaan, mutta oli herännyt ja kääntynyt katselemaan kattoon ja seiniin, jotka hohtivat kesäisen aamun raikasta valoa. Nopeasti laulu loppui, — ja nyt rämistettiin kattiloita ja patakoukkuja, huudettiin hereille, kesy variskin heitettiin välistä ovenraosta sisään vaakkumaan. Silloin oli nopsasti pukeuduttava, onnittelut annettiin verhon ulkopuolella oikein kädestä, jokaisen kädestä erikseen. Ja kun hän oli alakerrassa harvinaisen alttiisti ja nöyrästi pessyt naamansa, vietiin hänet ruokasaliin, oman pöytänsä luokse, joka oli koristettu kukilla, — ruiskukilla! Aina ruiskukilla! Keskellä pöytää, valkealla liinalla, oli hänelle varustettu pieni rinkeli, sen renkaan sisässä piparikakkuja, karamellejä. Ja rinkelin ympärillä sinisenä seppeleennä tahi neuloilla liinan kulmiin kiinnitettyinä ruiskukkia! Kahvikupit, jotka siinä onnen poikaa odottivat, olivat vielä tyhjät, mutta ne täytettiin kohta. Kuitenkaan eivät ne olleet melkein mitään — näiden kukkien rinnalla. Niin, ne olivat jo melkein liikaa tällaisen kukkasonnen saaneelle. Jopa liikaa parhaimmatkin lahjat, joita rinkelin viereen silloin tällöin oli asetettu. Ruiskukat, sininen seppele, — se oli kaikista parhain!

Onnesta verta valuvin sydämin, — onnesta, jota hän ei tietänyt onneksi, mutta tunsi kyllä onneksi, — Antti joi juhlakahviaan ja alkoi iloita lahjasistakin, — ja katseli kaikkein enimmin ruiskukkien seppelettä, joka ikäänkuin nauroi ilosta siinä pöydällä. — Kunnes hän sai pitää nimipäiviään muille: hän sai tarjota kahvit palvelijoillekin — omaan laskuunsa!

Ja niin se juhla meni nopeasti…

Iltaan asti loistivat kyllä ruiskukat hänen pöydällään; mutta seuraavana aamuna oli se niistä tyhjä, tuo pieni, petäjäinen pöytä, jonka kaikki naarmut hän tunsi, kun oli ne itse raastanutkin, — pöytä, jonka ääressä hän vielä joku vuosi sitten oli kiittänyt aapiskukkoa, kun se muni hänelle namusia, kiittänyt ollenkaan ajattelematta, muniko kukko todellisuudessa vai ei… Miten lapsellisilta ne menneet ajat hänestä nyt tuntuivat!

Ei hän aavistanut niiden aikojen onnen suuruutta, mutta tunsi sen kyllä. — Ja ruiskukka, se yksinkertainen, melkein räikeä kukka, jota ei voi sanoa tuoksuvaksikaan, — se ikäänkuin kovin aineelliselta ja arkipäiväiseltä tuntuva kukka, porvarillinen ja maalainen, — se tuli hänelle kukista kaikkein rakkaimmaksi, — ja käy yhä rakkaammaksi, kuta enemmän onnen pojan, monistakin kukista kyllikseen nauttineen, päivä alkaa painua iltaan.