OMISTUS

Sille sydämeltä ylevälle, joka korpeen heitetyn korjasi ja auttoi hänet onnen pojaksi. Mark. 9:37.

Pikku kypressit nyökyttävät päätänsä haudan vieressä. Harmaata paatta syleilee villiviini, jonka syksyinen puna lakastuu, lehdet karisevat ja lentävät olemattomiin. Tuuli viuhtoo hopeapoppeleita. Kaikkialla lähellä vainajain mahtava valtakunta, — talletus, jota elävät lisäävät ja vaalivat, jota he jaksavat säilyttää — hetken.

Miksi tulin mielelläni tähän? Kunnioituksesta rakasta vainajaa kohtaan, jonka kultaisen nimen kultaiset kirjaimet alkavat jo patsaasta himmentyä.

Ehdotonta skepsistä himoitseva sydämeni sanoo, ettei hän kunnioitustani kaipaa, ettei se kuulu hänelle nyt: aikaisemmin olisi hänen tullut saada sitä enemmän.

Miksi kuitenkin tunnen, että olen sen hänelle velvollinen, — tälläkin tapaa?

Tulinko tähän myöskin — itsekkyydestä? Olenhan tuokioksi uupunut, ja vaikka skepsis väittää, ettei hän tätä kaipaa, ettei itsekkyydelleni tästä nouse mitään, ei kasva sitä ihmepuuta, jonka hedelmät nääntyvää virvoittaisivat, niin sittenkin: mystillinen lohdun ikävä saattoi taipuneen tänne.

"Kas niin, tässä nyt olen, te ystävälliset, lempeät silmät. Tuntisitteko enää poikaa, — kun partansa on kirjava kuin mäyrän turkki?

"Tässä nyt olen. On jo matkaa minulle tarpeeksi kierretty, pikku seikkailut eletty. Elämänpuun hedelmät ovat kadottaneet melkein kaiken viehkeän loisteensa, — ne ovat lopulta muuttuneet kyllästyttäviksi… On yritetty katsella ympärillekin. Ne ihanuudet, jotka oli vähäiselle maailmalleni sallittu ja joita himoitsin janoavin sieluin, ovat saadut ja tulleet yksitoikkoisiksi, — rumiksikin: luonnollisen kulutuksen työtä! Ei ole kanssakumppanienkaan näkemisestä tulos aivan lohdullinen eikä kaunis; ainoa puolustus heille on se, että olen itsekin, — ja juuri itse, — vähintään yhtä heikko! Oi, te rakkaat silmät, tahtoisin säästää teitä niiltä synkeyksiltä, verisiltä vääryyksiltä, joita olen tehnyt ja teen, — hurskaassa uskossa, että muka olen jalosti oikeassa! Ja sepä se enimmän väsyttää. — Ettehän pahastu, lempeä sydän, jos välistä tähystelen ja odotan sitä oikeaa majataloa?

"Kuten illalla joskus ajattelee juuri mennyttä päivää, mitä luuli aamulla ehtivänsä tehdä sinä päivänä, miten se kirkastui ja lupasi antaa paljon aikaa, — mutta päivä katosikin sitten nopeasti, jättäen — ei paljon mitään: ainoastaan sellaista, mikä oli jo entisistä päivistä tuttua; väsymyksen maailman kultaiseen mosaiikkiin; kyllästymisen ihmiseen, johon usko on kuihtunut, itseeni, johon kenenkään kaikkein vähimmin kannattaa luottaa, työhön, joka ei näy loppuvan, vaan ajaa ihmistä kuin metsästäjä onnetonta riistaa; väsymyksen niin sanottuun tarkoitukseen, joka vaatisi vaivaiselta yhä enempää ja sitten väistyy itse alati kauemmaksi; — niin, kuten illalla ajattelee mennyttä päivää, niin tekee mieli yhä useammin ajatella sitä iloista aamua, josta vähäpätöisen elämäni päivä alkoi. Ummistan silmäni ja katselen siihen auringonnousuun, joka ei tuntunut tällaiselta kuin nyt, — niin luulen nyt.

"Ja katso: silloin tapahtuu pieni ihme, ainakin tuokioksi. Ihme, minulle uskomaton asia! Näen, tunnen, elänkin jälleen sen suloisen aamun, jonka elin siunaavien kättenne suojassa, rakas vainaja, — liian myöhään rakkaaksi sanottu! Näen itseni, — jos kukaan nyt itseänsä nähdä osaa: toisethan näkevät ja tuntevat meidät paremmin kuin me itse, mittaavat meidät oikealla, tosiasiain mittapuulla; niin, näen — pienen, vieraan olennon, — mikäli hän voi olla minulle vieras, synnynnäisine vikoineen ja ehkä eräine pikku avuineen, keskellä onnellista auringonpaistetta. Ja iloitsen vieraasta kuvasta, jopa sen kanssakin. — Olen huomaavinani tuossa oudossa ja varsin tutussa olennossa luonnon luomia heikkouksia, jotka sittemmin tekivät hänen yrittelynsä ja maailmansa sellaisiksi kuin ne nykyään ovat. Kukapa syyttäisi itseään mahtavaa luontoa? Kuka julkenisi nurista kuolemaa vastaan tai moittia kohtaloa? Ja samaa kuin kohtalo ja kuolema on minusta luontokin.

"Ja täten tässä ajatellessani tapahtuu se pieni ihme: miksikä surisin sellaista, mikä oli ja on luontoa ja mitä ei voinut eikä ainakaan paljon voi välttää? Miksi kantaisin kaunaa itselleni? Entä sitten muille? Siitäkö, että he suhtautuvat minuun oman kohtalonsa pakon mukaan? Mikäpä oikeus minulla olisi vaatia mitään, minulla, erehdysten ja harhain vallassa enimmän kulkeneella?

"Olisiko minun surtava, vaadittava itseltäni äärettömiin, sanokaa, ystävälliset silmät?

"Tulee selittämätön vapautus. Näen salliman, — mutta se ei ole nyt ankara, synkkä kuin äsken. Ei, se on olento, joka ei taida ollakaan kohtalo! Sillä on lempeät, hymyilevät, huikan ihmettelevät silmät, joista puhuu luottamus toisen parhaaseen tahtoon ja valmius antamaan anteeksi lapselliset heikkoudet.

"Niin, näen sen ihmisen silmät, jonka esiliinaan ja vyötäröihin takerruin pienenä kiinni, kun tahdoin jotain suojaa tai jotakin hyvin turhaa, turhamaista, jotain ehkä hyvin pöyhkeääkin. Ja löysin häneltä suojaa, — kuin avuton, ensi lentoa yrittävä pääskysenpoika, joka pyrkii yöksi pesäänsä ympärillä vaanivista kauhuista; eikä emonen, joka neuvoo aralle, miten on lähdettävä pesästä, miten liihoiteltava, näyttää esimerkkiä, kuinka on oltava sekä rohkea että varovainen, — ei emonen suinkaan ole syynä, jos ei raukka löydäkään takaisin pesään, vaan harhautuu jonnekin, jää yksin, joutuu ehkä kissojen suuhun tai pahojen lasten käsiin: on typerää varoitettu, on rangaistukin, pöyhkeyden untuvista rankaisevasti nykäisty. — Niinpä nytkin olen kuulevinani hiljaisen, lempeän nuhtelun: mikä erikoisoikeus minulla olisi valittaa väsyväni? Minulla, joka kuitenkin olen elänyt harvinaisen onnen suojaavien siipien alla! Minulla, — joka kuitenkin tuhansilla hetkillä, enimmillä, tunnen olevani täydellinen onnen poika!

"Oi, te ystävälliset silmät, vieläkin minua lohdutitte! Kuulen ystävälliset sanat:

"'Kunhan koettelet tehdä parhaasi! Pian se aika menee, pian pääset kesäksi koulusta kotiin!'"