SAITURI

Antti on menossa Uunon kanssa peltiseppä Rosslanderin luokse.

Uuno on Antin likeisin toveri, sillä he asuvat kaupungissa naapuritaloissa.

Rosslander on hyvin rikas. Hänellä kuuluu olevan rahoja kirstut ja uuninloukot täynnä. Hän omistaa kaksi taloa tässä kaupungissa ja lisäksi muka kivimuurin myöskin Turussa.

Hän on leskimies; hänen eukkonsa siis kuollut — luultavasti nälkään, kuten Uuno väittää, sillä ukko on hirmuinen saituri. Mutta hän on Uunon kummi.

Uuno uskoo nyt voivansa houkutella viekkaudella kummiltaan vähäisen rahoja. Kelpaahan Uunolle sellainen hyvä, vaikka hän onkin varakkaan talonomistajan poika: Uunolta alkaa kulua paljon tupakkaan, jopa välistä viini- ja punssipulloihinkin. Häntä haukutaan nimittäin pahantapaiseksi pojaksi, ja siitä hän on ylpeä: aina hän näet pelastaa nahkansa niiden kynsistä, jotka häntä epäilevät, — opettajien, isänsä ja äitinsä rangaistukselta. Siis on hän viisas. Hän saattaa mennä kouluun, — hän ja Antti ovat nyt lyseon kolmannella luokalla, — sikarinpätkä liiviensä taskussa. Kun hän uskontotunnilla nousee vastaamaan, haparoi hän muka ajatuksissaan, mutta oikeastaan tarkoituksella, liiviensä rynnästaskua ja vetää siitä esille sikarinpätkän. Opettaja huomaa sen. Hän osoittaa Uunoa sormellaan ja huutaa, honottaa: "Polttaako hänkin tupakkaa?" Keskimmäinen näistä kolmesta sanasta on erikoisesti korostettu, ikäänkuin lehtorista olisi suorastaan uskomatonta, että Uuno, hänen harras ja Jumalaa pelkäävä lemmikkinsä, tupakoisi.

Uuno katselee silloin ällistyneenä sikariaan ja liivejään ja huudahtaa silmät suurina ja käsiään haristellen:

"Kah, kun otin hairingossa kotoa isäni liivit! Niissä tämä sikarintumppi, — hyi, hyi!"

Ja opettaja uskoo Uunoa, joka saa istua paikalleen sen kovemmalle tilille joutumatta.

Toipa Uuno kerran saman ankaran lehtorin tunnille mukaansa konjakkiakin pienessä putelissa. Maisteli pullosestaan pulpetissaan istuen; sanoi lehtorille, että se oli linjamenttia, jota äiti oli hänelle antanut, kun hänellä oli rinta kipeä: yskää… ehkä keuhkotaudin alkua.

Sellainen on Uuno. Kyllä hän osaa vehkeillä.

Uskonnonlehtori luulee, että hän on hyvä poika, koska hän osaa todistaa kaitselmuksen hyvyyttä ja viisautta kuvailemalla, kuinka jänis on talvella valkea, mutta kesällä ruskea: värinmuutoksilla suojelee Jumala viatonta jänistä. Mutta epäilijöitä, — sellaisia sanoo Uuno olevan etenkin ylemmillä luokilla, — kohtelee se lehtori ankaralla kädellä, niin: kädellä!

"Se on heille parhaiksi", ilkkuu Uuno. "Miksikäs he ovat niin tyhmiä, etteivät vedä nenästä lehtoria, joka on tyhmä!"

Nyt pitäisi Uunon saada hiukan rahaa, sillä jälleen on markkinat tulossa: markkinatungoksessa on Uunon hauskaa ja jännittävää heiluskella pienessä seilissä isompien poikien kanssa, illalla, pimeässä, kaulukset pystyssä, lakki syvään silmille vedettynä, joten opettajat eivät tunne, jos vastaan sattuisivatkin. Mutta älköön Antti sellaiseen tulkokaan, kiltti poika, opettajien lellikki, sanoo Uuno. Eikä Antti uskallakaan tulla, se on totta. Ah, poissa täytyy hänen olla sieltä hurjasta huvista, ei passaa hänen mitenkään seikkailla markkinatungoksessa kovin myöhään, pillien ja posetiivien soidessa, karusellien pyöriessä, häkkieläinten muristessa, siirappiveden imelän tuoksun ja rinkiläin lemun levitessä liejulta hajahtavaan ilmaan.

"Koetetaan narrata ukko Rosslanderilta rahaa", sanoo Uuno. "Hän on muka jumalinen, hänkin, tuo minun kummini!"

Ja Uuno jatkaa varsin ystävällisesti huoaten:

"Eikä sinullekaan, Antti, raha olisi pahaksi!"

Se on totta: Antti on kyllä köyhä. Mutta ei hän sitä tuntisi, jos ei joku siitä hänelle huomauttaisi. Muutaman markan lukukaudessa saa hän taskurahoja, omiin tarpeisiinsa, mutta eiväthän enimmät muutkaan saa enempää. Niihin rahoihin on hän varsin tyytyväinen. Hän ei kaipaa oikeastaan mitään, kun saa vain paperia, värikyniä ja sen sellaista. Mutta nyt tuo Uuno herättää jollakin tavoin hänen rahanhimonsa! Ahnaasti hän ajattelee, että jospa toveri ihmeellisellä kavaluudellaan yllyttää ukko Rosslanderin hellittämään killinkejä hänellekin, Antille. Miksi Rosslander hänelle hellittäisi? Eipä hän ukkoa edes tunne, — kun taas Uuno on hänen oma kummilapsensa… Kuitenkin Antti toivoo jotain…

Siinä Pitkääsiltaa käveltäessä vakuuttaa Uuno, että nenästetään kitupiikkiä lujasti, — ainakin tehdään hänestä pilkkaa.

He tulevat saiturin talolle, matalan, äitelän ruskean puurakennuksen kuistille. Toisella puolella autiota pihamaata on musta, syksynkolkko virta, toisella korkea lankkuaita ja sen vierellä pari lehdetöntä, märkää koivua. — Uuno iskee siinä portailla vielä Antille silmää, irvistää ilkkuvasti ja naputtaa sitten oveen. Hän ottaa naamalleen lampaan ilmeen, odottaa ukkoa. Ei kuulu tuokioon sisältä mitään. Uuno naputtaa uudestaan, ja alkaa kolkuttaa: lyö häikäilemättä nyrkillään, puolilaho ovi jymisee ja rutisee. Sisällä kolistaan silloin. Ukko Rosslander tulee avaamaan.

Ilkeä löyhkä lyö keittiössä poikia vastaan; he ovat tulleet sisään keittiön ovesta, vaikka talossa on toinenkin, parempi; mutta Uuno tietää, että se parempi ovi on aina kiinni, — saituudesta kai kiinni naulattu; saattaahan puu kulua! — Löyhkä on niin vastenmielinen, että Uuno pusertaa ehkä väkistenkin nenäänsä heti, kun Rosslander kääntyy ovelta takaisin sisälle. Uuno kuiskaa, että se on jotain pahempaa hajua, mutta siinä hän liioittelee, sillä vain ummehtunutta ilmaa se on: täällä ei varmaankaan ole avattu viikkoihin ikkunaa, — tuskin koko tänä päivänä edes keittiön ovea.

Rosslander ei aluksi puhu mitään. Alkaa mennä hitaasti kamariinsa. Uuno sanoo terveisiä äidiltään ja isältään; kertoo, että etenkin mamma on ollut syvästi huolestunut siitä, ettei kummia ollut näkynyt heillä pitkään aikaan. Oliko herra Rosslander kipeä?

"Minäkö — kipeä", naurahtaa ukko jäykällä, omituisesti komisevalla äänellään, epäluuloisestikin. "Minäkö kipeä? Hah hah hah, ei minua mikään vaivaa, — ei minulla ole mitään puutetta."

Ukko kutsuu poikia sisemmälle, varsinaiseen oleskelukamariinsa. Siellä on yhtä tukahduttava haju kuin keittiössäkin, — ehkä vielä ilkeämpi: ummehtuneen ilman ja hien, pölyn ja lian äitelää yhtymää.

Ukko asettuu keinutuoliinsa, leveään ja lonksuttelevaan. Pojat tuoleille, jalat vähän riipuksissa, — Uuno nöyrästi aivan tuolin äärimmäiselle reunalle. Ukko, kookas ja vahankeltainen, öhisee:

"Öö-höö. Öö-höö…"

Muuta ei hän virka.

Ikkunalla, jonka ruutuja peittää paksu tomu, kasvaa hyvin rehevä myrtinkukka. Antti ihmettelee, miksi Rosslander kuitenkin sitä hoitaa, — aavistelee jotain, ajattelee Rosslanderin kuollutta vaimoa ja katselee omituisen haikeana myrttiä. Ja sitten alkaakin ukko Rosslander:

"Eikös se olekin kaunis kukka? Kaunis se on… Ei niitä niin tuuheita paljon; rouvani kukka, — niin, höm, niin. Vainajan, niin, höm, niin, kun ihminen kuolee! Kuolee pois…"

"Kuolee se, kuolee", huokaa Uuno ulkokullatusti. "Eikä ihmisparasta jää mitään, kun hän kuolee."

"Kuinka? Eikö mitään jää?" kysyy ukko Rosslander oudostellen.

"Niin, jää kyllä… jää tietysti sielu. Sehän aina elää — taivaassa!" oikaisee Uuno.

"Taivaassa, — niin, niin, se on totinen sana", toistaa Rosslander. "Ja minä teetän meille komean hautamerkin, — minulle ja rouvalleni. Siihen tulee sellainen taketti, jossa on kultaiset nupit, tai kullanväriset, jokaisen säleen huipussa. Ja keskelle aitausta tulee oikein iso kivi. Sliipattua kraniittia; kiven ylimpään kohtaan suuri kultainen pumpula tai niinkuin pallo, jonka päällä on risti, uskon merkki; sellaisia käytetään Pietarissa, siellä olen ollut peltiseppänä, niin, — höm, höm. Sitten me siellä, minä ja rouvani odotamme tuomion päivää. Tuomion päivää, höm, höm, niin… Vanhurskaat…"

"Vanhurskaat oikealle kädelle, jumalattomat väärälle puolelle", lausuu Uuno. "Kaikki kunnon ihmiset oikealle: ahkerat, hiljaiset, siivot, säästäväiset… ja pukit — helvettiin!"

Ukko Rosslander:

"Oletko sinä poikani, sen hengen lapsia. Taidat olla. Taidat ajatella… että täytyy olla siveä ja hiljainen ja täytyy säästää, tahdon sanoa, että rehellisesti itse leipänsä ansaita? Niin, niin, rehellisesti: se ei ole aina helppoa! Kyllähän maailmassa voi juosta, puuhata, vehkeillä, — tienata rahaa petkuttamalla. Mutta: rehellisesti, kovalla työllä, siinä on… höm, höm. Hiljaa kotonaan pysyen, — pistäen pennin toisensa viereen salaa. Sepä se vasta onkin, poikani… Sinä olet — kummilapseni? Mielelläni sinua… Sinä — taidatkin olla älykäs poika? Tarkka, taitava, niin, niin, höm, höm…"

Istuttiin tuokio hiljaa. Kamarissa oli äänetöntä, — kuollutta. Hiirten nakertelua vain kuului. Ukko könötteli keinutuolissaan, pisti nenäänsä hitaasti nuuskaa, hankasi sieraimiaan, yskiä rouskutti, aivasti pari kertaa…

"Minkäs tähden kummi teettikään tähän kamariin uuden lattian — asfaltista?" kysyi Uuno viimein.

"Minkä tähden?" toisti Rosslander. "Kuulehan poikani: asvaltti on sellaista ainetta, se estää rotat pääsemästä sisään, — eikä kulu. Lankut kuluvat kuitenkin… Asvaltti kestää, — kymmeniä vuosia. Ei sitä tarvitse maalatakaan… höm, höm… Niin, niin…"

"Mutta — eikö se ole kylmä?" tokaisi Uuno. "Minusta tuntuu kylmältä… Lienenkö vilustunut? En minäkään kuumasta tykkää. Eilen pyysin, ettei huonettani lämmitettäisi, jotta olisi parempi lukea yöllä, viileässä. Luin kello neljään aamulla; taisin sittenkin vilustua. Tuli nuhaa. Ätshish!"

"Vai niin sinä — todella ahkeroit", sanoi ukko Rosslander. "Se on oikein, poikani, että ihminen on ahkera ja säästäväinen. Ahkeruuskin kovan onnen voittaa. Jumala siunaa ahkeria, ahkeratkin voivat tulla rikkaiksi. — Kylmäkö täällä? No, no; itsehän pidät kylmästä, siinä olet älykäs poika. Jospa näyttäisin sinulle jotain, — niin tietäisit, miten hyvä on olla kylmässä! Näin virkeänä minä olen elänyt sillä tavoin. Eikä se ole pahaksi tälle toisellekaan pojalle, — mikä tämän nimi olikaan? Onko hän mikä poikiaan? Niin, jos näyttäisin, kuinka vähällä ihminen saattaa tulla toimeen, — ja voi juuri sillä tavalla parhaiten, elää hyvin vanhaksi. Se on minun oma keksintöni. Sanoit, Uuno, että viileässä on raitista tehdä työtä. Mutta nukkua siinä vasta onkin hyvä: kylmä ilma on rohtoa keuhkoille! Nykyään en tarvitse enää paljon ollenkaan lämmittää: minulla on se konsti. Niin, niin, kyllä köyhyys meitä opettaa. Opettaa se aikoinaan teitäkin! — Kyllä maailma tasii… Niin, niin, höm, höm."

Ukko laskeusi keinutuolistaan ja meni sänkynsä luokse. Vilkaisi vielä Anttiin ja kutsui sitten Uunoa katsomaan jotakin: hänen makuupussiaan. Se pussi tai pitkä säkki oli sängyssä peiton alla. Ukko Rosslander sanoi itse sen ommelleensa vanhoista turkinnahkoista. Se oli niin suuri, että ihminen mahtui siihen, — ainoastaan pää jäi ulkopuolelle. Se oli varustettu suusta kurenauhalla. Yöksi sanoi Rosslander menevänsä pussiin ja vetävänsä kurenauhat huolellisesti kiinni kaulan kohdalta. Päässä piti hän yöllä karvahattua, reuhkat korville laskettuina. Täten säilyi ruumis ihmeellisen lämpöisenä, eikä huonetta tarvinnut juuri milloinkaan lämmittää, näinä kalliina aikoina: tunnottomat ihmiset nylkivät yhä enemmän haloilla; mutta Rosslander oli pistänyt heidät pilkaksi, nukkui omissa lämpimissään.

Uuno iski Antille silmää, irvisteli salaa, mutta sanoi vakavasti:

"Senpä tähden kummi onkin niin terve. Olen sitä monesti ihmetellyt! Täytyypä ottaa oppia. Säästäväinen minäkin tahdon olla. Niin, ehkäpä minustakin tulee sellainen kuin kummi, joka on niin, höm, — höm, rikas!"

"Rikas?" toisti ukko hätkähtäen. "Mitä — helkkunaa! Rikas muka! — Mutta jos olisinkin vähän rikas, niin onpa siinä tarvittukin ahkeruutta, — ja Jumalan apua. Ihmisen pitää luottaa Jumalaan, eikä maailmaan. Onko tämä nyt rikkautta, jos… No, saattehan ne nähdä, ne rikkaudet! Katsellaan nyt sitten niitä rikkauksia!"

Rosslander avasi oven sisemmälle. Siellä oli useita huoneita. Oli välkkyviä mahonkipöytiä — välkkyviä, jos sipaisi niiden tomuista pintaa sormellaan. Oli suuret sängyt kukkuroillaan patjoja, pitsireunaisia pieluksia, hienoja peitteitä. Riippui ikkunoissa harvinaisia uutimia. Ja perimmässä huoneessa, suuressa salissa, oli kullattu peili ja marmorinen pöytä. Antin silmät häikäistyivät. Olipa tuolla miekkosella tavaraa, — mutta teetti lattiansa asfaltista, ettei se kuluisi, ja makasi talvipakkasella kylmässä huoneessa pussissa.

"Tässä on kummi, joka on mies!" kehui Uuno. "Jospa minäkin kerran saisin tällaisen komennon, — ahkeruudella ja siveällä käytöksellä, — niin kyllä minä sitä varjelisin! Ja vaikka kummi on rikas, niin hän… viisas. Se on ihme ja kumma!

"— Sanokaapa, kummi, miten te olette kaiken tämän saanut, miten ollut ahkera ja taitava? Nuoren olisi opittava vanhoilta…"

Ukko Rosslander alkoi kertoa Uunolle, kuinka hän ennen oli ollut köyhä mökin poika, kuinka oli joutunut Pietariin, säästänyt siellä ja tehnyt Suomessa käydessään hyviä talonkauppoja: eivät olleet myöjät ymmärtäneet omaisuutensa oikeaa arvoa. Ja sitten oli hän saanut vaimokseen varakkaan naisen… Naisi hän vielä uudestaankin, jos tapaisi siveän ja Jumalaa pelkääväisen tytön.

"Kyllä kummi aina siveän tytön löytää", sanoi pikku Uuno. "Semmoinen mies, — ja lisäksi rikas!"

Mentiin siitä takaisin äskeiseen kamariin. Siellä ukko Rosslander jatkoi kuvauksiaan entisestä köyhyydestään, tarkkuudestaan, viisaista tavoistaan ja keksinnöistään, miten sai kootut rahansa tuottamaan tavallista isompaa korkoa, ostamalla vuokrakasarmeja.

Ilta hämärtyi. Uuno huokasi:

"Niin, niin, — kun ihminen kasvaisi jumalanpelossa! Jumalanpelko on viisauden alku, sanoo isä aina…"

Ja Uuno kuvaili, että hänen äitinsäkin oli hyvin tarkka, puhumattakaan isästä.

Pikku vieraat alkoivat tehdä lähtöä.

"Kuules, poikaseni", sanoi ukko Rosslander. "Ei taida äitisi antaa sinulle oikein rahoja, — pieniin tarpeisiin? Se on kyllä hyvä: siten opit säästäväiseksi. Äitisi on viisas ihminen. Mutta osaathan sinä rahaa käytellä! Ja jos minä nyt sinulle annan, niin älä tuhlaa! Käytä se oikein, kartuta taidolla sitä, mikä sinulle on annettu, edisty ja kehity, kun olet kerran niin terävä lapsi… Minä, minä annan sinulle…"

Ukko meni piironkinsa luokse ja avasi sen lahvin. Siellä oli sisällä paljon pieniä laatikoita ja lokeroita, mutta Antti ei nähnyt niitä kuin vilahdukselta, sillä ukon leveä ja lihava selkä asettui eteen. Sitten tuli Rosslander ja pisti Uunon käteen jotakin, ja Uuno kiitti kumartaen:

"Kost' Jumala! En, en minä toki tätä väärin käytä. Paperia ja lyijyspänniä minä tällä ostan. Suurkiitosta, paljon kiitosta, kummi."

Ja sitten Uuno ja Antti vihdoin lähtivät.

Kun ukko Rosslander oli lukinnut keittiönsä oven, heristi Uuno hänelle portailla salaa nyrkkiään ja kirosi:

"Vietävän kelju! Arvaas, mitä se antoi? Mitä lahjoitti! Katsos: kymmenen penniä! Homeisen kymmenpennisen! Voi kitupiikkiä! Ostapas sitten tällä — punssia. Eihän kymmenellä pennillä saa edes värikyniä sinulle! Me ostetaan tällä paperosseja."

Antin sydän oli hiukan haikea: olisi tuolla ukolla ollut rahaa antaa vähän hänellekin, joka olisi tosiaan ostanut sillä jotain hupaista itselleen. Mitäpä hän tupakasta! — Mutta miksikä ukko olisi sitä hänelle antanut? Eihän siihen ollut kerrassaan mitään, mitään syytä! Antti tunsi itse nolanneensa itsensä.

Ukko Rosslanderia hän kummasteli. Ja kummasteli vielä enemmän, kun kuuli Uunolta sitten, ehkä vuoden päästä, että ukko oli mennyt uusiin naimisiin. Uuno näytti hänelle kadulla kumminsa uutta vaimoakin. Nainen oli Antista jollakin tavoin vastenmielinen: kookas, veltto, hetkuvan lihava, suupielet leveällä, ihonväri harmaa, silmänalukset mustat ja silmät ikäänkuin rähmäiset. Mutta vikkelästi iski hän silmää Uunollekin, joka iski hänelle ensin. Nuoren rouvan korvissa kelluivat suuret, kultaiset korvarenkaat.

"Sen keljun entisen akan renkaat", sanoi Uuno. "Saman akan, jolle ukko rakensi sen komean hautakummelin. Tai itselleen hän sen rakensikin. Mutta nyt tämä uusi menee siihen kolmanneksi. Haudassa kelju saa kaksi akkaa. Uusi on sellaiseen hyvin tottunut. Hän on…"

Uuno lausui rumimman nimityksen, mitä naiselle annetaan. Antti ei sitä vielä ymmärtänyt. Ja Uuno jatkoi:

"Koko kaupungin herrojen ja sällien! Kaikki hänet tuntevat. — Ja se kelju nai hänet! Siihen ne rikkaudet menevät, siveydellä, — talonkaupoilla, — säästetyt! Olisi antanut rahansa minulle, niin kyllä olisin tietänyt, miten niitä käytetään! Jos olisin vanhempi, veisin tuon likan ukolta, jos ukko kuolisi. Kääntäisin nurin ukon takkien vuorit, sillä tuskin hän ilmaisee tälle hetkaleelleenkaan, että niiden välissä on seteleitä. Mistäkö sen tiedän? Miksi hän ei sitten uskalla mennä saunaankaan ottamatta sortuuttiaan mukaan. Kuules, heillä on nyt — koirakin, tämän uuden eukon sylirakki; sitä sen keljun täytyy elättää. Mutta sillä koiralla ei kuulu olevan nimeä: kummi on niin tarkka, ettei henno antaa koiralleen nimeä! Mutta jos ukko kuolisi, saisi uusi sulhanen paljon rahaa, rahaa! Ja kuoleehan se kerran tämän käsissä, ainakin tappamalla. — Sillä tavoin sitä menestyy, kun on oikein ahkera, säästäväinen, kelju!"