POIKA JA VARIKSIA

Kaikkein ensimmäinen Antin variksista, hänen varisharrastuksensa herättäjä, taisi olla kotoisin Kukkolanpellon, sivutilan, suuresta koivikosta… Kuin himmeä, hiukan tummunut hopea hohtivat siellä keväisin koivujen rungot; ja aivan kuin hienosta, vihreästä silkistä tehdyt päivänvarjostimet kuulsivat siellä lehvät hiirenkorvalla…

Siitä variksesta ei sen kummempaa, — mikä lienee nimensäkin ollut? Eikä seuraavastakaan, toisena keväänä otetusta, jonka nimi oli Jaakko, enempää kuin että se kaapattiin laajalta kotikankaalta, missä humisi pelkkiä mäntyjä… Siellä oli aikaisimmin koko talon ympäristössä kevätpäivinä kuuma: oksat ja rungot ritisivät, havut tuoksuivat pihkalle, pälvet levisivät, lumiläikät sulivat kuin tulessa. Siellä risteili tasaisia hiekkateitä, joita myöten oli mainio samota muiden kylän poikien kanssa; oli sakeanaan katajia, joiden varjosta intiaanien kelpasi ampua toisiaan puisilla vasamoilla… Ja poikasten leikin ankaran vakavuuden yllä säteili lämpöisenä ja iankaikkisen suurena sininen taivas, — kerrankin taas iloisesti sininen, harmaan talven jälkeen…

Sieltä siis kaapattiin se toinen varis, Jaakko, — hoikan petäjän latvassa niuhottavasta hatarasta risupesästä. Mutta kolmas, kaikkein parhain, — ja tämän nimeksi sattui Paavo, — oli syntyisin tuolta hieman kauempaa, Tilajoen painanteista. Ihmeellinen paikka se laakso. Romanttinen paikka! Olihan siellä valtava rapakko, illoin uimaan vietyjen ratsujen kaalamo; rapakon toisella puolella vinoon nuukahtanut halmeen aita; aidan sisällä korkeaa ruohoa, ja ruohikon keskellä jättiläiskokoinen kivi, jonka harjalle vaivoin pääsi ja joka oli ikäänkuin linnantorni. Tuon tornin oli muka rakentanut aikoinaan kuningas Jätti Autio, josta vanha Pikkari kertoi jylhän, traagillisen sankarisadun, kuolemaan se satu päättyi, — ja alakuloisesti huoaten Pikkari sen lopetti. Kuningas Jätti Aution hahmon näki Antti aina, milloin vain katsahti halmeen toiselle puolelle lammikon porraspuita kulkiessaan… näki sen siellä salolla: sillä juuri siitä alkoi oikea metsä, musta ja mittaamaton… Salolta juoksi puro, solisten, kohisten ja louhikoissa hypellen. Sekin oli musta, — vain vaahdot keltaiset ja ruskeat. Mistä se tuli? Kaukaa, sieltä, mitä vasta aavistettiin. Kaukaisen alkuna oli Tirkkosen mökin aita, ja tuuhea niitty, ja sitten Seppälänmäen koivikkorinteet, — ja niiden koivikkojen takana jotakin ihmeellistä, outoa, sinertävää kuin kesäinen autere tai hyvin etäiset kaskisavut…

Lammikolla ja purolla riitti puuhaa: sijoitella sinne myllyjä, tosin omatekoisia, mutta rattailtaan kovin monimutkaisia ja — useimmiten käymättömiä; rakennella patoja, — tai ainoastaan hypellä kiveltä toiselle sameain vaahtojen poikki.

Mutta — se variksista viisain, Paavo!

Se eli ensin samalla tavoin kuin sen edeltäjätkin: asui isossa laatikossa ja kepeistä tehdyssä häkissä ruoka-aitan takana, jossa keskipäivällä oli niin lämmintä ja joka muuten oli melkein salainen paikka, orapihlajien kätkössä. Siellä se sai aterioikseen paitsi kokkelia, onkimatoja, toukkia ja kuolleita sittiäisiä, myöskin eläviä sittiäisiä: olihan jännittävää nähdä, mitä Paavon vatsa arvelisi näistä elävistä ja raatelevista syömisistä. Poika oli hirvittävän julma, hänen omatuntonsa kolkutti sangen vähän… Onneksi Paavo pelastui näistä kokeiluista, joihin toinen ensimmäisistä varis-raukoista oli vähällä kuollakin. Ehkäpä oli Paavo jo silloin niitä viisaampi: se ei huolinut raatelevia herkkuja millään ehdolla, — kakisti ne kohta ulos suustaan…

Sitten piti Paavonkin oppia lentämään. Ja oppia nopeasti. Opettaja ei jaksanut odottaa, kunnes linnut itse oppisivat: hän nakkeli niitä ilmaan, ne putosivat takaisin maahan kuin kuollut kasa, niihin koski varmaankin, ne raahottivat siinä avuttomina, läähättivät kapea kieli ulkona nokasta… Ja sittenkin Antti heitti yhä vielä. — Ja lopulta ne oppivatkin ja pakenivat häneltä ensin säleaidalle, sitten matalaan mäntyyn, ja lopulta niin ylös korkeaan mäntyyn, ettei kiduttaja enää niitä saanut ja tunsi itsensä nolatuksi. Omatuntokin alkoi nyt kolkuttaa: miksi olikin hän ollut ilkeä? Siitä tuli se seuraus, että varis heitti hänet itsekseen… Mutta tulipas kuitenkin houkuttelemalla jälleen alas maahan, aterialle…

Näin oppi Paavokin lentämään… Ja niin eli se siellä täällä, kaikkialla vastuksina luuhatellen syksyyn asti. Ja olipa se sellainenkin, ettei vielä syksylläkään lentänyt myötämöisin kartanolta pois, ei paennut korpeen kuten toiset varikset. Ensimmäinen oli lähtenyt ilman mitään muistettavia seikkailuja. Toista koetti Antti sitten vartioida: pisti sen ensimmäisiksi kylmiksi öiksi kanakoppiin, varmuuden vuoksi. Kovin näyttivät kanat sitä karttavan, ja kukko oli sille tulipunaisen vihainen. Kului muutamia päiviä. Mutta eräänä yönä pääsi varis jollakin tavoin ulos häkistään kanakamarin nurkasta, ja seuraavana aamuna istui se yksinään uunin päällä, ei tahtonut sieltä alas tullakaan. Kanat ja kukko niuhottivat mikä orrella, mikä permannolla, kaikki niin väsyneinä, että tuskin jaksoivat enää tirahtaakaan. Yöllä oli nähtävästi tapeltu ankarasti. Ja siksipä ei Antin enää sallittu pitää varista kanakopissa, kanojen kiusana. Ja silloinhan se karkasi metsään, — vapauteen, luonnonelämään, — pääsi pois laatikoista, häkeistä ja kanalan löyhkästä, omaan maailmaansa ihmisten asumuksista, täysi-ikäiseksi tultuaan.

Mutta Paavo ei paennut, vaikkei sitä varjeltukaan kanakopissa. Se aikoi nähtävästi elää talvenkin kartanolla, — kunnes se sattui saamaan väkivaltaisen kuoleman.

Paavo, joka osasi niin itsepintaisesti varjella itseään ilkeältä syöttäjältä! Paavo, joka ymmärsi niin pian paeta hänen käsistään matalaan petäjään, — kartanon pihalla kasvoi kolme petäjää, ikäänkuin veljekset rinnatusten: yksi oli tallukka, keskimmäinen ei mitään, ja kolmas suunnaton jättiläinen, jonka latva heilui pilvissä; — paeta sinne, istua siellä närkästyneenä puolen päivää, — ei leppyä ennen kuin Antti sielussaan oli vannomalla vannonut, ettei tekisi eläimelle pahaa! Paavo, joka tiesi harakkainkin temput; varasti hopeapapereita, — kerrottiinhan harakkain vievän hopealusikoita, — ja kätki niitä salaa ihmissilmiltä ruoka-aitan naavaisten kattopäreiden alle! Paavo, joka varhain aamulla tuli herättämään Antin, — lentäen raolleen jätetystä ikkunasta sisään ja nykien häntä korvasta taikka poskesta! — Paavo, jolle ihaileva ystävä sitoi kaulaan vaaleanpunaisen silkkinauhan, sikarilaatikosta saadun. — Ja osasipa Paavo kerran pelastaa itsensä kuolemastakin, johon se samainen nauha oli hänet viedä. Silloin heräsi Antti aamulla hyvin aikaisin, kylmästi kimaltelevana kesäaamuna. Paavo raaksahteli hänen päänsä vieressä, mutta kovin käheästi; ja kun Antti sitä tarkasti, näki hän, että silkkinauha oli jollakin tavalla joutunut ja luisunut linnun kaulasta sen kitaan; se oli kiristynyt niin tiukalle, että Paavo oli tukehtua. Nyt hän oli lentänyt pyytämään Antilta apua. Ja kun nauha oli kiireesti otettu pois, hyppeli Paavo iloissaan Antin sängynpeitteellä.

Ja sellaisen viisaan variksen piti joutua tyhmään kuolemaan!

Viisaan, — ja ilkeän! Sillä ilkeä se oli, kehno! Pian se nokkasi poikaa sormeen, jos suuttui. Ja kaiket aamut ja illat se tallusteli vesikorvoa kantavien piikatyttöjen perästä ja tarttui yhtä mittaa heidän hameisiinsa, — veti täydellä painollaan, jäi riippumaankin hameen helmaan, jos ei muuten huomiota herättänyt, ja antoi raahata itseään ilmassa. Kun sitten piikanen, varsinkin karjakko Kaisa, äkämystyi ja käännähti tosissaan varista lyödäkseen, — silloin oli Paavo jo väistynyt etäälle. Ja alkoi taas uudelleen kiusanteon, — pelkän kiusan vuoksi.

Paavo oli paremminkin talon isäntäväkeä kuin mikään varis. Ainakin kohteli se taloa kuin omaansa. Kuinka se esimerkiksi käytteli yhteisiä ruokavaroja? Se kylvi ikäänkuin pöyhkeilevä isäntä niitä kaikelle kylän väelle…

Se nimittäin elätti metsävariksia pitkät ajat talon kustannuksella.

Kerran alettiin ihmetellä, miksi riihen katto aina samaan aikaan iltapuolella oli niin täynnä variksia, kuhisevia, nauskahtelevia, ikäänkuin jotakin odottavia variksia. Ja kartanon nuorin herra, Leonard, otti silloin haulikkonsa ja hiipi niitä ampumaan. Mutta silloin lensi Paavo karjakodan ovelta aidalle ja alkoi vimmatusti rääkkyä, — ja kaikki villivarikset karkkosivat mustana pilvenä kauas. Paavo oli antanut kesyttömille sukulaisilleen varoitusmerkin: varmaan hänen kyntensä olivat mukana tässä pelissä.

Paavoa pidettiin silmällä. Tosiaan: varikset tulivat takaisin riihen katolle, ja Paavon huomattiin nyt salaa kuljettavan niille ruokaa karjakodasta: se onki nokallaan muuripadasta, karjaa varten lämpiävän hauteen seasta nauriinkappaleita ja vei palan kerrallaan riihen katolle, villeille omaisilleen. Paavo hoiteli hyvin sukulaisiaan, näytteli suurta, jalomielistä herraa.

Kun Leonardin pyssynpiippu välkähti, hälytti Paavo varikset karkuun.

Karjakodan ovi pantiin silloin huolellisesti kiinni. Mutta kuinkas kävi! Paavo alkoi kulkea kotaan ja sieltä ulos pienestä aukosta, jonka kautta vesi laskettiin kaivosta muuripataan. Ja riihen katto oli yhtä täynnä Paavon hoidokkeja kuin ennenkin. Leonardin haulien osuttamalla mahtoi tosin joku niistä heittää henkensä, mutta ainakaan ei syy silloin ollut Paavon, niin virkusti hän emännöitsi ja valvoi karjapihan aidalla tai korsun kulmalla, vartiopaikoillaan.

Niin viisas oli Paavo, ettei sitä ilkiötä kukaan omassa talossa hennonut rouhaista oikein tosissaan. Rauhassa se sai tehdä kolttosiaan kaiken päivää, elää kuin kuningas, vaaleanpunaisella silkkinauhallakin kaunistettuna. Siten meni kesä, — lämmin ja autereinen kuin menneet kesät aina. Mäet kaukana kartanonlaakson ympäristössä kylpivät sellaisessa udussa kuin hieno, sinertävä savu… Tuuli tuskin suhahteli kolmessa männyssä, jotka seisoivat pihassa kuin veljekset vieretysten…

Mutta myöhäissyksyllä sitten Paavo sai surmansa. Siihen asti oli säilynyt…

Sitä ei ollut näkynyt koko päivänä, vaikka oli jo iltapuoli… Se oli kai mennyt jonnekin kylälle, — aina se lensi omin valloin niin kauas.

Seuraavana aamuna tuli Antille surusanoma. Naapuritalon poika, jolla pöksyt roikkuivat takaa auki, toi tuon sanoman, niin oudon, että Antti sitä vaivoin uskoi.

Paavo oli tapettu! Mitä varten tapettu? Mitä oli tapahtunut?

Naapuritalossa oli päiväläinen nimeltä Turunen. Joonas Turunen. Hän oli ollut viimeisiä kauroja niittämässä. Paavo oli lentänyt kaurasuolle, ärsytellyt Turusta kuin kotona piikoja: nykinyt housunlahkeesta, vetänyt, tokannut vahvalla nokallaan miehen nilkkaan. Tepastellut Turusen tiellä…

"Mitäs siinä kokottelet kurkkuasi!" huudahti Turunen ja löi viikatteellaan Paavon kaulan poikki. Silmänräpäyksessä. Niin se oli tehty…

Ensi kertaa Antti ihmetteli, että se, jota sanotaan elämäksi, saattaa täten loppua! Paavo oli ollut, elellyt vielä eilen, se oli ollut hauska, — ja nyt sitä ei enää ollut: ei ollut mitään enää hänestä. Ei mitään.

Kuinka kummallista: aurinko paistoi kuin ennenkin, autereeton syksyn aurinko, mutta Paavon paikalla oli tyhjyys.

Viikatemies Joonas Turunen ei siitä lähtien saanut Antilta ystävällisiä tunteita. Kidutti ja kiukutti ajatellakin moista lurjusta. Tosin ei Antti häntä tavannut, turhaa olisi ollut tavatakin, peloittavaa ja ilkeää; mutta palvelustytöille hän keittiössä pilkkasi tuota merkillistä, käsittämätöntä olentoa, jota oli huvittanut pahaa tehdäkseen katkaista varikselta kaula. Antti pilkkasi häntä runolla, jonka hän oli jostakin kuullut ja jonka sankarin nimi sattui aivan täsmälleen tähän Turuseen, — hyvä sattuma:

"Joonas Turunen sangen suruinen koiran kokoinen narrin näköinen!"

Mutta — Paavon ruumista ei Antti edes etsinyt itselleen naapuritalosta, ei huolehtinut sitä siihen kirkkomaahansa, joka hänellä oli pellonpientarella rottia, hiiriä ja itsestään kuolleita pikku lintuja varten. Sen verran hän oli uskollinen parhaalle ja viisaimmalle varikselleen…