ULKOKULLATTU
Reading edition
Kun Antti oli sattumalta huomannut tuona talvi-iltana, jolloin hän kirkon portailla seisoen kuvitteli toisille mäenlaskijoille näkevänsä Jeesuksen suojelijanaan, — että ihmiselle saattoi koitua kunniaa ja hyötyä, jos hän antoi mielikuvilleen hurskaan suunnan, menetteli hän jonkin aikaa tuollaisten hyötylaskelmien mukaan. Ja hänelle tulikin yhä edelleen muka hänen jumalisuutensa vuoksi hieman erikoista suopeutta kortteerinrouvan ja eräiden muiden kaupungin uskovaisten naisten puolelta: niissä oli muutamia rouvia ja arvoltaan halvempaakin väkeä. Antti sai parina päivänä lisäviipaleen vehnästä, kauhallisen lisää rusinakeittoa ja silloin tällöin rohkaisevan päänsilityksen. Ja saipa hän toverienkin silmistä ihailevia katseita, joskin samalla hiukan pelkääviä ja epäileviä. Tiedottomasti käytti Antti jumalisuuttaan itserakkautensa mairimiseksi. Ja silloin hän alkoi usein julistaa, mielessään pöyhistellen, että hänestä tulee muka pappi, että hän aikoo lukea itsensä papiksi.
"Mitä varten?" kysyivät ihmiset häneltä, joko sitten tuo kortteerinrouva, joka tahtoi innokkaasti tutkia lapsen ihmeellistä heräämistä, tai eräät samanhenkiset ystävättäret. Mutta erityisesti kerran muudan hänen toverinsa, joka oli papin poika ja sanoi aikovansa lääkäriksi sitä varten, että ansaitsisi oikein paljon rahaa, ja nauroi nyt ilakoiden Antin uhrautuvalle uskoninnolle. Ja taisipa sitä joskus kysyä Antin kasvattajakin, tuo lempeä, oikea kristitty: hänellä oli juuri sitä, mitä kristityltä vaaditaan, — eikä kenties muuta taideta vaatiakaan, — nimittäin rakastava, viaton sydän. — Antti lienee vastannut hänellekin ainoastaan:
"Saadakseni kansan uskomaan!"
Ei muuta. Rouva hymyili. Eikä Antilla ollut tietoa turhamaisuudestaan tai kiihkostaan tyrkyttää ajatuksiaan muille; — ehkä kuitenkin heikko tunto, että halusi saada rouvaltakin jotain: hellän naurahduksen tai päänsilityksen, — tunto, että hän menetteli häpeällisesti… Kaiken talvea ja seuraavana kesänä kuvitteli hän monet hetket olevansa pappi, — pitkä, kalpea pappi mustassa kauhtanassa: sillä hänen mielikuvituksensa ei haaveillut sellaisista papeista, joita hän talossa silloin tällöin kyläilyllä tapasi. Niitä oli kaksikin. Molemmat olivat melkoisen lihavia, toinen punakka, hymyilevä ja lempeästi leikkiä laskeva herrasmies, toinen puustellinsa peltohommissa ruskeaksi ahavoitunut, ylen totinen ja kömpelöllä savolaismurteella saarnaava. Ei, oikea pappi, — Antti itse, — muistutti suuresti niitä profeettoja, joita hän näki Dorén kuvaraamatussa. Se komea kirja oli pappilassa; sitä Antti usein katseli ja koetti hankalaa tekstiäkin lukea. Papin piti esiintyä Jehovan alttarin ääressä uhraamassa tai pakanain pyhättöjä kukistamassa, käsi koholla, ympärillään taivaan salamat, jotka leimuttelivat hänelle suosiotaan, taikka uskottomien kiukkuiset laumat, joiden kivittämänä hän kuoli sankarina. Toisin hetkin ja useimmiten, otti hän itselleen hiukan helpompaa ja näppärämpää uskonnollista lukemista kuin pyhä raamattu. Se oli rukouskirja, juovikkaisiin paperikansiin sidottu. Senkin oli Antti löytänyt ullakolta. Niin, se oli näppäränkokoisen pieni, aivan kuin pikku pojille luotu! Sitä vaali hän nyt monta viikkoa toverinaan ja lelunaan, Illoin asetti hän sen yöksi vuoteensa viereen, kahden päretikun varaan, jotka hän oli pistänyt seinänrakoon; siinä se oli kuin omalla pienellä hyllyllään. Pieni kaappi, isäntärengin hänelle tekemä, muiden kirjojen ja lelujen talletuspaikka, ei sille kelvannut: sitä ei olisi näkynyt sieltä. Kun Antti meni illalla yläkertaan, riisuutui hän nopeasti, pujottausi peitteen alle ja tempasi rukouskirjan käteensä ikkunan heikossa valossa tai kynttilän lekuttavassa hohteessa. Ja hän luki nyt sen päivän osalle määrätyn iltarukouksen, — kirjassa oli eri rukoukset jokaista viikonpäivää varten, — luki itse rukouksen, sitä seuraavat elämänvaroitukset ja lopuksi kiitoksen. — Mutta sittenkin: olipa hänellä jotain muutakin syytä rukoilla kuin pelkkä itserakkaus ja komeilunhalu: oli hänellä tuo ullakko. Ja pimeys peloitti kauheasti. Satukirjoista ahmitut ja Pikkarin kertomat sadut olivat nekin täyttäneet hänen sielunsa monenmoisilla hirmuilla. Ja nyt manasi itse tämä rukouskirjakin aaveiden joukkoon uuden, niistä kaikkein julmimman: sielunvihollisen. Se oli mustin, synkin, ilkein ja mahtavin kaikista paholaisista. Verenhimoisena kierteli se ympärillä kuin kiljuva jalopeura. Tuon vainoojan kavaluutta lisäsi se, ettei sen ääntä kuulunut yhtään, vaikka se alinomaa hiipi aivan tuossa vieressä, päänalaisen takana ja vuoteen ympärillä, — niinhän tuntui rukouskirja vakuuttavan. Se hengitti siinä niin selvästi, että kuului, — ja oli valmis Antin kuristamaan, ellei Antti lukenut puoliääneen rukouksiaan. Niin, Antin hurskaudessa oli jonkun verran tottakin, — öisin. Päivällä oli hän kuvitellut olevansa pappi tai teeskennellyt jumalista ja vakavaa siitä syystä, että oli itserakas ja tahtoi myöskin saarnata, opettaa, viisastella. Sen vuoksi hän päivällä kuljeskeli luomet pyhästi alas laskettuina. Nyt illalla tuli tosi eteen: rukouskirjaa lukemalla sai ympärilleen sen vartion, joka tuossa kirjassa luvattiin. Suojelusenkelien ei tarvinnut Antista olla juuri niin lempeitä kuin miksi kasvattajatar niitä kuvaili, kunhan ne vain olisivat kyllin voimakkaita, sellaisia, jollaisiksi kirja ne vakuutti. Antti uskoi puolittain, että ne kykenisivät suojelemaan rukouksia lukevan pojan jälleen aamuun saakka, etenkin jos hän luettuaan kätkeytyi peitteen sisään umpikorviin. Aamulla taasen ei olisi enää hätää: aurinko paistaisi, kun kesy varis tulisi herättämään hänet vaakkumalla taikka lähetettäisiin joku palvelustytöistä hakemaan alas unikekoa. Silloin tyttö ehkä kehuisikin Anttia, kun näkisi mahdollisesti hänet jo istumassa valveilla rukouskirja kädessä, — kiittelisi kuten joskus ennenkin viime aikoina, jolloin hän ei ollut sattunut tappelemaan piikojen kanssa, saati sitten puraisemaan heitä käsivarteen!
Mutta paitsi noita kammottavia öitä, joina hän tosissaan ajatteli Jumalaa, koska synkkä sielunvihollinen kokosi ja johteli hirviöitä hänen ympärilleen ja sai hänet todellisesta sisällisestä pakosta turvautumaan rukouskirjaan, saattoi eräs erikoinen tapaus hänet todella pelkäämään Jumalaa ja siitä lähtien vähitellen karttamaan jumalisuudella teeskentelyä, Jumalalla hyötymistä ja kunnian tavoittelua Jumalan kustannuksella. Tuo vähäpätöinen tapaus oli se, että Antti oli sinä kesänä hukkua järveen.
Kartanon nuoret herrat olivat tuoneet taloon kaksi uutuutta, kanootin ja sluupin. Niistä oli rouvalla, heidän äidillään, silloin tällöin miltei suurempi huoli ja mielenahdistus kuin pyssyistä ja terävistä sapeleista. Kanootti oli medisiinarin, sluuppi tulevan merikapteenin. Vaatteesta tehty hento palkovenhe voi milloin tahansa puhjeta karien kiviin ja vaivuttaa melojansa ikuisuuden syvyyteen! Se ei ollut pelkkä naurun aihe, vaikka aiheutti naurettaviakin: luulivathan seudun torpaneukot sitä, kun sen ensi kerran täällä näkivät, paholaiseksi, joka juoksi järven pintaa, huitoi pitkillä säärillään kuin vesihämähäkki ja sousi kämmenillään; he huusivat, rukoilivat ja juoksivat rannalta pakoon. — Sluupissa jälleen oli hirmuisen suuret purjeet, ja tuollaisia aluksia sanottiin yleensä hyvin vaarallisiksi; — aina kertoivat sanomalehdet hukkumistapauksista, joihin uudenaikainen sluuppi oli ollut syynä.
Antti ei osannut pelätä kanoottia eikä sluuppia. Hänellä oli omat salaiset ja salassa pidetyt pelättävänsä! Hän rakasti kanoottia ja sluuppia kovasti. Ehkä kanoottia enemmän: se oli niin siro ja puhdas, — ja ennen kaikkea: hän sai sillä soudella välistä yksinkin, medisiinarin pitäessä yrittelijää silmällä; — tai pääsi istumaan sen keulalle, kun tuleva lääkäri meloskeli uistinta vetäen kaislikkojen reunoja pitkin. Ihana istuin: mukava, joustava! Hiukan jännittävä istuinpaikka: kapea, nytkyvä, heilahteleva, — siitä saattoi helposti pulskahtaa veteen. Iloista kulkua: takaansa kuuli Antti, joka vartioi siinä luotsina kasvot keulaa kohti, iloisen nuoren herran leikinlaskua ja tarinoita. Ihmeellinen paikka: tuhat lehteä luonnonkirjasta herra siinä Antille avasi.
Sluuppi taasen, — se oli oudompaa. Ei se ollut pikku poikia varten ja harvemmin aikuisiakaan. Se oli mystillinen, juhlallinen, Antille vieras. Hän ei olisi ymmärtänyt eikä jaksanut käytellä siinä edes jalusnuoraa. Vain erikoisissa tilaisuuksissa siihen pääsi, hiukan pitemmillä retkillä. Silloin oli usein paljon väkeä mukana… oli vieraita, äänten remua, oli sukkeluuksia, naurua. Ja kanoottia oudompi oli sluuppi senkin vuoksi, että se jätettiin talveksi kauas rannalle. Kanootti tuotiin kartanolle suojaan, navetan ylisille, jossa sitä voi pistäytyä tarkastelemassa. Sluuppi vedettiin syksyllä maalle, kumottiin ylösalaisin, ja siinä sen täytyi köllöttää, purjeensa toistaiseksi menettäneenä, kinosten alla… haikeana muistona iloista, jotka olivat menneet ja joita täytyi muistaa juuri sentähden, että ne menivät niin nopeasti…
Oli elokuinen päivä. Herrat olivat lähteneet sluupilla purjehtimaan. Vieraita ei ollut tällä kerralla mukana. Antti ja Veerti olivat päässeet matkaan.
Kaunis päivä. Aurinko paistoi, — tai lieneekö aivan varmaan paistanut, sillä paistaahan aurinko aina Antin lapsuudessa, vaikka tietysti oli harmaitakin päiviä. Ja niin paistavat hänestä myöhemminkin kaikki menneet päivät, täyteläisinä, riemullisina, onnellisina; menneet surutkin ovat hänelle riemua; vain pikku harmit tuskastuttavat, — mutta nehän unohtuvat pian!
Mutta sitten tuli siihen säteilevään, kauniiseen sillä retkellä muutos, — synkkä, pilvinen muutos, joka nyt tuntuu aurinkoiselta. Nousi ukkonen.
Kanootti kulki köydessä luovailevan sluupin vetämänä. Antti istui kanootissa: hänen vuoronsa oli nyt olla siinä, Veerti oli jo ollut ja purjehti nyt herrain kanssa sluupissa.
Äkkiä huomasi Antti, että ilma pimeni, sinertyi, musteni. Suuri, sininen pilvi nousi rantametsien takaa, kovalla vauhdilla… ikäänkuin kohisten. Hän näki aaltojen alkavan pärskyä… auringonpaistetta kimaltavien aaltojen. Ne keikuttivat kanoottia, ne kopisivat kovasti sen vaatteesta ommeltuja kupeita vasten… Pärskähtivät välistä yli reunojenkin, siihen istuinlokeroon, jossa Antti oli pohjalla loikonut.
Anttia alkoi peloittaa. Hän kapusi polviensa varaan ja tarkasti paremmin ympäristöä. Vesi kiehui mustana ja valkeana. Sluupin iso purje näytti sipaisevan huipullaan aaltoja. Sluupissa touhuttiin, tuleva merikapteeni huusi ja komensi. Alettiin laskea emäpurjetta, joka paukkui irti päästessään. — Miten vihreä oli villisti ohitse kiitävien metsien väri vasten taivaan sinisyyttä, tuon kamalan pilven sinistä synkeyttä! Räikeän vihreät metsät, — takana mustan sininen taivas! Se taivas oli hirmuista, vihaista sinistä, joka tuli päälle, — joka leimahteli, jyrisi niinkuin taivas olisi haljennut! Antti näki liekkejä, salamain sekasortoa, tunsi ylös ja alas huiskuttavan järven myrskyisenä merenä, näki sen Leviaattanina, sellaisena vaahdossa myllertävänä jättiläiskäärmeenä kuin kuvaraamatussa. Kanootti kaatuisi, hän hukkuisi! Hän nousi seisomaan. Isosta aluksesta huudettiin hänelle jotain, mitä hän ei ensin kuullut eikä ymmärtänyt, ja kuuli sitten, mutta ei voinut, malttanut, ei jaksanut totella:
"Et saa nousta seisomaan!"
Hän nousi. Tahtoi pelastua, — päästä sluuppiin, turvaan. Miten? Vaikka veteen syöksymällä: kanootissa hän hukkuisi, siinä oli jo vettä. Kuinka hänen vedessä kävisi, sitä ei hän jaksanut ajatella. Kanoottia alettiin kiskoa köydestä sluupin luo; se keikkui sinne tänne, huiskui sivuille. Antti seisoi. Maailma myllersi ympärillä, ja myllerryksen päällä raivosivat jyrinä ja salamat. Tuuli vonkui. — Palkovenhe läheni sluuppia, oli enää vain sylen päässä siitä. Silloin Antti loikkasi veteen, koska luuli kanootin kuitenkin kaatuvan, loikkasi itse, päästäkseen nopeasti sluuppiin, ja upposi. Hän ennätti parkaista, sai vettä kurkkuunsa. Tunsi uppoavansa, hukkuvansa. Sluuppi näytti loittonevan. Silloin tartuttiin hänen valkeaan tukkaansa, sitten hänen niskaansa; hänet vedettiin ylös sluuppiin, hän pelastui. Vetäjä oli se tuleva merikapteeni, ja vihainenkin hän oli Antille.
Niin, Antti sai pienet torat, kun oli noussut kanootissa seisomaan, hätähousu, vaikka oli kielletty. Ja nyt ajettiin hänet, likomärkä ja värisevä rääpelö, sluupin keulakannen alle, pimeään lokeroon, jossa ei olisi kylmä.
Siellä hän vapisi kauhusta, — ei värissyt vilusta. Vapisi kuolemankauhusta. Ja rukoili Jumalaa! Ei kiittänyt pelastuksestaan, vaan rukoili kuin olisi ollut yhä vaipumassa veden syvyyteen. Veertikin oli pelästynyt ja yhtyi myöntävästi sopottamaan rukouksia, joita Antti vuodatti — ilman rukouskirjansa apua. Ei, Jumalaa ei Antti uskaltanut edes kiittää, — niin kiitollinen hän oli.
Tultiin rantaan, tultiin kartanolle. Myrsky oli ohitse. Antti kaaloi märissä housuissaan, leveissä ja hopeanhohtavissa, jotka oli tehty kasimirkankaasta, ylös korkeita keittiön portaita, ja kuuli nuorten herrojen sanovan äidilleen, alkaen kertoa tapahtumasta:
"Tuo poika kun oli vähällä hukkua!"
Se oli siis ollut totta…
Antti ei kuullut rouvan päivittelyjä eikä valituksia: hän oli vain onnellinen, että nyt oli kaikki hyvin. Ja sitten tuntui merkilliseltä ja komealta, että hän oli ollut mukana oikeassa, suuressa tapauksessa.
Mutta kummallista: siitä lähtien jätti hän teeskentelynsä, hän ei enää oikein — uskaltanut olla jumalinen. Kuinka saattoi sillä tavoin leikitellä, sillä tavoin pilkata toisia ihmisiä: uskotella heille, että oli muka parempi kuin he? Mairia itselleen kiitoksia, kun oli itsekin vavissut kauheassa sielunhädässä, ollut vähällä hukkua! Hänen hurskautensa oli ollut totta ainoastaan yöllä, peikkojen pelosta!