KUNNIA JA SOKERI

Leonard, hyväsydämisen rouvan poika, on nuori medisiinari. Hänen taivaansa on vielä täynnä lempeitä, uneksivia tähtösiä, hänen elämänsä tarjoaa paljon lupauksia ja iloa ihmiselle, joka suorittaa kunnialla velvollisuutensa. Hänen huulillaan asuu ystävällinen hymy, otsallaan rauhallinen vakavuus, silmissään pilkahtelee vekkuli.

Leonard oleskelee kesäisin äitinsä maatilalla, siellä kauniissa kartanossa korkealla mäellä.

Notkoon, joka on aivan rakennuksen vieressä, hän on tehnyt itselleen hämyiseen koivikkoon pienen penkin kahden puun väliin; siinä hän lueskelee lääketieteellisiä kirjojaan.

Mutta palvelustytöt koskevat välistä noihin paksuihin, salaperäisiin kirjoihin, milloin hän jättää ne käsistään kamariinsa, joka on talon yläkerrassa. Sen huoneen ikkunain edessä heilimöi suloinen suvi, laajalti näkyy sinne kesäisiä maisemia, kullanhohtavia mäkiä, kiiltäviä järvenulapoita, — kuin pienoiskuva, ihana aavistus koko rakkaasta Suomesta.

Ja juhlapäivinä rätisee ja paukkuu huvilan lipputangossa Suomen lippu, — räsähtelee korkeuden tuulessa kuin raketti, — ikäänkuin enne tulevista ajoista, jolloin seuraava polvi lunastaa verellään sen lipun kunnian, ostaa sen omalla hengellään aivan vapaaksi. Nyt ei ole vielä kysymystä kirjaimellisesti sydänverensä antamisesta, vaikka nuori Leonard onkin jo selvällä uhmalla vetänyt tankoon juuri tällaisen lipun, sillä heiluuhan naapurikartanossa juhlina yhä kolmivärinen Venäjän lippu, ja tämä sinivalkoinen kuuluu olevan virkavallankin epäilemä ja uhkaama. Mutta sitä iloisempana ja ylpeämpänä julistaa Leonardin kartano väriään suomalaisella lipulla, kahdella värikaistalla, joista alempi on sininen, ylempi valkea. Se on paljon isompi kuin naapurin ryssänkuli; se liehuu — kuin välähtelevällä miekalla iskien…

No niin, nuo palvelustytöt koskevat Leonardin kirjoihin aina milloin korjaavat yläkamarissa vuoteita, sillä niissä kirjoissa on hirmuisia ja myöskin heidän mielestään kovin ilkeitä kuvia. Saisivat kai Leonardin puolesta kuvasia ehkä hiukkasen pilkistelläkin, — elleivät jättäisi hyppystensä jälkiä lehtien reunoihin! Ja kerran hän tekee eräälle heistä kauhean kepposen. Hänellä on nurkassa kaapin takana iso, kannellinen peltipurkki, jossa ui — ihmisen pää! Naisen pää — ruumiista irti leikattu. Ja jonakin syyspuolen iltana, kun keltainen kuu alkaa kurkistella mustien ja alakuloisten kukkulain takaa, kehoittaa hän palvelustyttöä kamarissaan hieman odottamaan; tyttö on jo pöyhinyt vuoteen. Kehoitettu odottaa. Leonard menee nurkkaan, tuo sieltä kiiltävän peltipurkin, avaa sen kannen ja nostaa äitelän inhottavalta haiskahtavasta spriistä esille ihmisen verisen pään, — riiputtaa sitä hiuksista, joita on vielä toisella puolella päälakea, jota vastoin toinen on nyljetty: jokainen verisuoni näkyy siltä puolelta. Tukka on pitkä, tapetunko naisen pää? Leikatun pään hampaatkin ovat paljaina, ja silmät pullottavat kauheina, kalseina ja elottomina kuin kuolleen kalan silmät.

Siitä alkaen ei sormenjälkiä ilmestynyt Leonardin hienoihin kirjoihin; palvelijoilla ei ollut enää koskaan aikaa viivyskellä kovin pitkään yläkerrassa, ei etenkään illan hämärtyessä, — myöhällä ei milloinkaan.

Luuranko, joka oli pystytetty kamarin yhteen nurkkaan, sekin oli jo iljettävä. Mutta mitä se vielä siihen nähden, että toisessa nurkassa pidettiin tapetun ihmisen päätä!

Pitkä, hienostuneen kalpea Leonard hymyili vekkulimaisesti: täytyihän vähän suojella kirjoja, joita hän piteli itsekin hyvin, varjeli kuin silmäteräänsä…

Yleensä hän melkein aina hymyili, nuori ja toiveissa elävä Leonard. Lueskeli kesäisin, milloin mieli teki, ja kun ei oikein olisi tehnyt, poltteli paperossin, hyräili välistä, katseli taivaan sineen, huokasi aavistustensa ihanassa odotuksessa, metsästeli, nautti kesästä, puheli ja laski leikkiä rahvaan kanssa, jota hän vilpittömästi rakasti.

Ja melkein yhtä mittaa kulki Leonardin kintereillä kaksi kääpiötä: Antti, orpo poika, ja loisen lapsi Ferdinand eli Veerti.

Ferdinand asui tupapuolella. Antti, ottopoika, päärakennuksessa. Hauskaa oli Leonardista tehdä heille pikku kujeita, vielä hauskempi heitä ilahduttaa, ja mielenkiintoista tarkastella heidän sielujaan.

Antti sai usein nukkua Leonardin sängyn vieressä, sillä Leonard tahtoi lukea hänelle ääneen, herättää hänessä ajatuksen alkeita. Mutta silloin Antti nukkui hyvin pian: lukemisen hiljaista sorinaa kuunnellen oli siinä nyt niin turvallista maata, — ei tarvinnut pelätä mitään sellaista kuin omassa asumuksessa, vierashuoneessa: tästä eivät kummitukset ja aaveet ainakaan veisi! Antilla oli niin suloisen hyvä… hieman kuin koiran, joka saa kiivetä isäntänsä viereen ja laskea leukansa hänen käsivarrelleen. Siis Antti nukkui melkein heti. Leonard luki ja luki; alkoi kuulua pojan tasainen hengitys, — Leonard katsahti häneen: Antti oli jo sikeässä unessa, sen verran siitä lukemisesta oli hyötyä! Mutta hän ei hennonnut Anttia herättää. Aamulla hän ilveili:

"Kuka sinulle viitsii lukea, — nukut heti kuin silakka!"

Omalla puolellaan Antti kuitenkin öisin valvoi, ja silloin hän joskus mietiskeli niitä asioita, joita oli kuullut ihailemaltaan Leonardilta.

Leonard sanoi Antille:

"Sinä leikkaat paperista sotamiehiä ja maalaat niitä. Taidat aikoa tehdä niitä satoja? Onko kaikilla hevosilla häntä yhtä korkealla? Kas miten säännöllistä… Tekisit piilipyssyn, — sellaisen kuin on Rännälin pojilla! Heillä on oikeat, piikkikärkiset nuoletkin! Koettaisit ampua oikeita lintuja!"

Tai sanoi:

"Sinä luet ja luet sankaritarinoita, satuja! Menisit ulos, — opettelisit uimaan ja pelastaisit oikean hukkuvan kuolemasta! Sellaisesta pojasta on olemassa satu. Tahdotko kuulla? Se olisi sankaruutta, — ei itserakas kuvitteleminen."

Ja Leonard opetti Antin uimaan. Antti oli niin arka, vaikka oli lukenut, kuinka Leander ui Hellesponton ylitse. Pelkuri! Heittäydypä uimahuoneen portailta veteen, hirmuiseen, pehmeään syvyyteen, josta tuskin kaloja vähän kuulsi — heittäydy osaamatta uida! No niin, silloin sieppasi Leonard, joka ui kuin haikala, Antin toiseen kainaloonsa ja vei hänet isolle kivelle kymmenisen sylen päähän uimahuoneesta. Sinne hän jätti Antin istumaan ja palasi itse takaisin portaille.

"Tule pois tänne, älä jää sinne!" huusi hän Antille uimahuoneelta.

Antti ei uskaltanut, Anttia hävetti. Leonard nauroi ja pilkkasikin hiukan. Ja lopulta hän — lupasi pelastaa Antin, jos hänelle tulisi vedessä hengenhätä!

Leonardiin voi luottaa! Ehdottomasti. Tuon lupauksen saatuaan Antti heittäysi veteen, räpiköi hetkisen, pysyi hiukan veden päällä, — osasi siis vähän uida, — ja sitten hän upposi: hirmuinen, pimeä syvyys veti häntä puoleensa kuin kuoleman nielu. Kuulsi jotain punaista ympäriltä: pohjakivet. Hän parahti, vesi meni suuhun, ja hän tunsi Leonardin käsivarret allaan: kaikki oli hyvin, Leonard vei hänet portaille. Mutta uimaan Antti tiesi pian oppivansa, oli jo pari vetäisyä osannutkin; syvyys viehätti häntä, ei enää peloittanut niinkuin ennen.

Ja sitten sai Antti kunnian opettaa puolestaan Veertiä uimaan; siinä he oppivat kumpikin toisiltaan…

Nyt lähtee Leonard pyssy kainalossa metsälle. Veerti ja Antti hipsuttavat hänen kintereillään.

Ja ennen kuin Antti on aavistanut omaa toivettaan, työntää Leonard pyssyn, oikean haulikon, jossa on panos sisällä, hänen käteensä ja yllyttää:

"Sinun pitää osata ampua, ja Veertin myös. Oikealla pyssyllä: piilipyssyt, ne alkavat olla lasten leluja. Katso, Antti, tuolla on palokärki, — tuo punahattuinen. Tähtää, laukaise!"

Hän asettaa haulikon Antin olkapäätä vasten, neuvoo tähtäämään, Antin käsi vapisee, — kamala jylinä kaikuu hänen korvissaan, ja kun juostaan metsään, räpiköi palokärki melkein kuoliaana petäjän juurella.

Ja Veerti jälleen ampui närhin Leonardin pyssyllä.

Kuinka välkkyväksi pojat koettivat näiden sankariretkien jälkeen puhdistaa Leonard-herran haulikon! Leonardilla ei ollut muuta huolta kuin neuvoa huvikseen ja katsella valmista.

Mutta sitä ennen kuin Antti ja Veerti ampuivat pyssyllä, huvittivat tyhjät patruunatkin heitä. Etenkin kiiltävät vaskihylsyt. Leonard heitteli käytettyjä hylsyjä runsaasti heille:

"Ottakaa, — pistäkää niitä kepin nenään, niinkuin oikeassa kävelykepissä on hela, tai tehkää niistä jotain muuta…"

Antti ja Veerti noukkivat kilvalla hylsyjä. Antti ajatteli sommitella niistä kirnuja, ritarikintaan sormia, kanuunoita, joihin voi panna kärpäsruutia, lipputangon kärkiä, laivainsa savupiippuja, kiikareita… Veerti tuntui tekevän niistä kepinneniä, tai keräävän niitä vain muuten varastoonsa, kuten varis Paavo kaikenlaista kiiltävää.

"Ottakaa, ottakaa kilvalla!" kehoitteli Leonard. "Kuka saa enemmän? Nyt heitän kourallisen hietikolle. Juoskaa!"

Hän heitti kourallisen hylsyjä, kauas. Pojat juoksivat. Veerti keräsi; toinen keskeytti keräämisen, ajatteli:

"Ottakoon Veerti… Setähän nauraa! Tämä on kilpailua… Olemmeko mitä — kilpailevia koiranpenikoita?"

Antin hylsyinnostus loppui.

Sitten kujeili Leonard paljon entistä pahemmin Veertin kustannuksella. Jopa sillä tavoin, että Antti joutui mielestään ikäänkuin nauramaan Veertille Leonardin kanssa.

Eipä silti, ettei Leonard olisi yhä joka päivä saanut nauraa heille kummallekin. Mutta Veerti se oli vasta pinteessä.

Veerti saattoi tulla päärakennuksen puolelle, — aikomuksella ehkä lähteä Antin kanssa salaa hernepeltoon: pojathan näpistelivät yhdessä herneenpalkoja. Leonard sattui olemaan keittiössä. Veerti istahti lakki sylissä oven pieleen tuolille; tuolissa oli pyöreä, kovera pohja. Antti näki Leonardin ilmeestä, että jotain hän taas Veertille aikoi… Leonard kävi vesikorvon luona, ja jutteli kaiken aikaa leikillisesti Veertille… kyseli kuulumisia… Ja kun Veerti kuunteli hieman suu auki, kuten hänen tarkkaava tapansa oli, kaatoi Leonard huomaamatta vettä hänen tuolinsa koveralle istuimelle. Tuokio pakinoitiin edelleen. Leonard tarkasteli ilveillen Veertiä. Yhtäkkiä vääntyi Veertin suu, koko hänen terveet, pyöreät kasvonsa kummallisesti; hän ei voinut vastata, hän itki, eikä se ollut ihme:

"Minä en sitä tehnyt, — housuihini! Ja äiti antaa selkään!"

Veerti ilki, kiukkusi. Leonardin täytyi lohdutella.

Ja lopuksi oli Antin vietävä Veertin äidille sana, että jos äiti näkisi illalla Veertin lahvipöksyt kosteina, oli hänen syytettävä Leonardia. Siten säästyi äiti selkäsaunan antamisesta, mikä olikin vaikea temppu: kaksi lujinta loiseukkoa siinä tarvittiin apulaisina, toinen piti Veertiä jaloista, toinen käsistä, ja äiti rapsutteli koivuisella minkä hennoi; Veerti oli niin mahtava potkimaan ja puolustautumaan.

Nyt sai Veerti lopulliseksi hyvitykseksi kärsitystä pahasta voileivän, ison ja makean.

Monesti nolasi Leonard Anttia niinkuin Antti ansaitsikin.

Mutta kerran teki hän Antille sellaisen kujeen, että Antti päätti hammasta purren olla enää koskaan antamatta — sokeripalan vietellä itseään pois kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän iäti sen päätöksensä? Oi, ei suinkaan…

Veerti ja Antti pitivät sokerista. Nyt asetti Leonard heidät istumaan vieretysten keittiön lattialle, selät seinää vasten, ja sovitti heidän kumpaisenkin etuvarpaitten varaan sokeripalan. He olivat paljasjaloin, ja pari mustista varpaista oli siteissä, ne olivat naksahdelleet ahkerasti kiviin, ja Leonard oli pahempia haavoja parannellut.

Siinä istuivat Veerti eli Ferdinand, jota Leonard kutsui Don Ferdinandoksi, ja Antti, jolle Leonard oli antanut hieman pilkalla nimen: kamarisankari Akhilleus.

Se heistä, joka istuisi kauemmin sokeriaan ottamatta, saisi molemmat sokeripalat. Toinen, vetelämpi, menettäisi palansa toiselle.

He istuivat kauan, hyvin kauan. Joskus liikahti Antin käsi, ja Veertin nykeröinen käsi vavahti ottamaan sokeria, mutta vetäytyi takaisin. Antista oli ilkeää, — palvelustytötkin nauroivat; paitsi nyt itseään Leonardia, joka pisteli ja ahdisti poikia minkä kerkisi.

Kovin kauan he istuivat. Kai parikymmentä minuuttia. Antille oli kunnia kysymyksessä, — sitkeys, toisen voittaminen; ja niin kai Veertillekin, sokerin makeuden lisäksi: ei sitä hänen äitiraiskansa varastoista sokeria näin vain tuhlailtu.

Ja Veerti voitti Antin! Mielellään Antti sen voiton hänelle salli, — sillä Antin kunnia olisi mennyt, jos hän olisi voittanut.

Kävi niin, että kun he olivat istuneet vieretysten sokeripalat etuvarpaitten päässä kaksikymmentä minuuttia, kuului keittiön eteisestä ääniä, — vieraita ääniä. Ja sitten astui sisään ison pappilan ruustinna pikku tyttärensä kanssa, Annikin kanssa.

Antti livisti permannolta, hän pakeni ruokasaliin, näki vain, miten Veerti-veikko sai hänen sokeripalansa, joka oli vierähtänyt lattialle, ja pisti suuhunsa. Pisti suuhunsa ja jäi istumaan sitkeästi paikalleen, odottamaan käskyä, milloin voisi nousta.

Antti oli pöyhkeä: ruustinnanko ja pienen Annikin olisi pitänyt nähdä hänet istumassa sokeripala ukkovarpaan varassa! Kunhan nyt Leonard-herra ei puhuisi koko kilpailusta!

Mutta tietysti hän puhui!

Ja jälleen päätti Antti, ettei hän antaisi sokerin vietellä itseään pois oikean, — suuremman, — kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän iäti sen päätöksensä? Oi, ei suinkaan, ei tarpeeksi koskaan!