"ISÄNMAA"

Siihen aikaan kuin Antilla ei vielä ollut punaista hattua, — sellaisen hatun sai hän vasta lyseon kolmannella luokalla, kuten kymmenet muutkin oppilaat kotoisilta vaalijoiltaan, joten koko lyseon edusta näinä syksyn ja kevään päivinä oli kuin haperosieniä täynnä, — siihen aikaan ei hänen maailmansa, lasten totuttuun tapaan, jossa ei liene ennenkään ollut mitään uutta eikä erikoista, ollut suuri. Se ulottui suuren pellon yli, joka laskeutui tuolta kaltevasti talon laaksoon ja jonka rinteellä aurinko suloisesti lämmitti, maantien kiviaidalle asti; jos niin pitkälle välistä lähti, näki siitä, kuinka ripeät hevoset ravasivat ohitse, tullen jostakin etäisyydestä ja kadoten toiseen, jota oli ihmeellistä ja haikean rakasta ajatella. Toisaalla jälleen riitti sitä aluetta pappilan hakaan ja pappilan päiväpaisteisille vainioille, jonne kuljettiin lammikoita kiiltelevän niityn poikki, — ensin mustan naapuritalon karjakujaan, jonka suulla siat kylpivät mukavasti ja laiskasti savirapakoissa, ja sitten talon pihan kautta ja ruispellon pientaretta tavallisen aidan luokse, jonka takana juuri mainittu niitty alkoi raikkaasti tuoksuvine kulleroineen. Kolmannelle taholle viettelivät jonkin matkaa sileä leikkikallio, sitten mansikka-aho, jota ympäröi nokinen kaskiaita, sitten tervakukkia loistavat hiekkarinteet, — ja pitkä, salaperäinen tie järven rantoja myöten toiseen kartanoon: sinne lähetettiin Antti välistä asialle, ja hän meni sinne mielellään etenkin siitä syystä, että siellä oli vesimylly ja sen salaperäisesti pauhaava pato. Mutta neljänneltä suunnalta näkyi kaupunki, jossa hän oli alkanut koulunsa; se oli jännityksen paikka, koska siellä oli se hänelle siunaukselliseksi koituva lyseo, — paikka, missä ei oikeastaan ennättänyt nähdä mitään, kun oli vain pidettävä huoli, että selvisi kunnialla läksyistään: paikka, minne useinkin maanantaisin lähti kuin teilattavaksi… ajatellen talvisin reessä, aamupimeässä ylös noustuaan ja tirkistellen vällyn reunan alta tähtiseen taivaaseen, kuinka tälläkin viikolla tyydyttäisi kaikki opettajat, ne kauheat. Antti oli niin arka ja pelkuri.

Tämä neljäs maailman kulma oli laajin… peloittavin ja elottomin.

Ja kaikkien näiden suuntien ulkopuolella ei muuta kuin jotain epämääräistä, mitä ei kaivannut, — enintään se herätti sielussa jonkinmoisen kummallisen, runollisen kaiun oudoilla nimillään, tai hieman uteliaan, haikean tunnun, että maailma saattoi olla hyvin avara. Piikatytöt lauloivat: "Maailma on suuri ja avara", ja: "Maantie on pitkä ja sannoitettu…" Mutta Antille oli maailma lopultakin ikäänkuin — täysin tarpeeton!

Onpa hän sitten hiukan maailmanrannoillakin kierrellyt… Ja viimein hän taitaa jälleen päätyä siihen, että olinpaikan pitää olla aivan ahdas, kovin pieni, — että se suuri, väljä, löysä, se ulkopuolella oleva tullee hänelle taasen — vastenmieliseksi, tarpeettomaksi!

No niin, siihen aikaan kun Antilla ei vielä ollut tuota punaista huopahattua, josta hän ylpeili kuten kymmenet muutkin oppilaat, oli hänen likeisin seuralaisensa kaupungissa eräs reilu ja teräväpäinen Oskar: penkkitoveri ja peloittava kilpaveikko. Ja kerran keväällä, ennen tutkintopäivää, Oskar pyysi, houkutteli ja tiukkasi Anttia käymään sitten kesällä hänen kotonaan, joka oli järven takana. Ja kas vain, Antti oli jo sen verran muuttunut, että Oskarin kotiseutu herätti hänessä jo nimensäkin puolesta epämääräistä uteliaisuutta ja pientä kaipuuta. Kului sitten parisen viikkoa tuona aikaisena kesänä, niin Antti pyysi kasvattajaltaan matkaa Oskarin luo ja sai sen: olihan todistus ollut melkoisen hyvä.

Nyt lähti Antti tälle ensimmäiselle ja pitemmälle matkalleen… ikäänkuin ulkomaille.

Kaupunkiin asti hän käveli, — osasi hyvin sen taipaleen, tunsi kaikki oikaisevat polut, vaikkei tohtinut päivälläkään salaperäisimmille niistä, sellaisille, jotka veivät hyvin loitos valtatiestä: metsässä saattoi tulla vastaan ilkeitä ihmisiä, kenties rosvojakin, joiden kerrottiin ryöstäneen ja murhanneenkin juuri tällä salolla.

Kaupungissa hän selvisi laivaan. Ja ajoi sitten jännityksen ja sekavan ihmettelyn vallassa poikki ulappain. Ilmestyi yht'äkkiä Oskarin kotiin, sinne järven taakse.

Oskar oli tavattoman iloinen. Hyvin talossa kestittiin, annettiin Antille kahvit kuin hän olisi ollut aikuinen vieras, tyrkytettiin runsaat vehnäset, syötettiin vehnäsvoileivät, munavoit, viilit, rieskat, mansikkamaidot. Pidettiin hyvänä Anttia, joka oli rakkaan Oskarin lähin toveri. Tai Oskar se itse esiintyi parhaana kestitsijänä, — näytteli ylpeästi oikeaa isäntää.

Ja ensimmäinen päivä meni katseltaessa taloa sisältä ja ulkoa, — sen vanhaa rakennusta, Antille salaperäisiä, tummia huoneita, aurinkoista pihaa, jonka keskellä kasvoi kolme hirvittävän korkeaa ja paksua kuusta; puutarhaa kirsikkapuineen, joiden kuoresta lähti pihkaa, ja pihkasta saattoi valmistaa liimaa, jolla kuivattuja kasveja voi kiinnittää arkeille. Kiivettiin ja juostiin sammaltuneita kiviaitoja, — käväistiin navetassakin, joka nyt kesällä oli tyhjä, ihailtiin tuulimyllyä, — sekä lampea, jonka tavattoman lämpöisessä vedessä oli hauska uida: olihan mutaisessa lammessa yhdellä kohtaa hiekkapohjainen uimarantakin.

Ja seuraavana päivänä keksi Oskar uutta ohjelmaa. Kerättiin, tutkittiin ja kuivattiin leivinuunissa maksaruohoja, liimattiin niitä arkeille tuolla kirsikkapuiden pihkalla. Pelattiin noppaa; oltiin tarhasilla: toinen piti silmiään ummessa ja koetti arvata, minkä kiven toinen sillä välin muutti uuteen paikkaan pienistä kivistä tehdystä pyörylästä. Ammuttiin Oskarin piilipyssyllä, uitettiin hänen suurta, ihmeellistä, täydellisesti taklattua leikkilaivaansa… Hypättiin lautaa. Ja Oskar voimisteli omaa kuntoaan näyttääkseen ja vieraansakin iloksi… Mutta Antista alkoi olo tuntua arveluttavalta.

Kolmantena päivänä iltapuolella tuli vieras hyvin vakavaksi. Hän oli kotonaan pyytänyt ja saanut luvan olla tällä matkallaan viikon! Kokonaisen viikon! Ja hän oli jo sanonut Oskarille, että aikoi jäädä tänne viikoksi. — Sen päivän illalla teki hän salaa itkua, mutta ponnisti tahtonsa, ei näyttänyt kyyneliään, jotka tuntuivat kurkussa. Neljäs päivä oli Antille kauhea, — ja Oskarillekin. Antti ei saanut rauhaa missään; hän oli hajamielinen, ei innostunut mihinkään, ei näyttänyt ajattelevan mitään: Oskarille nolaava ja hermostuttava asema! Oskari teki parhaansa, — tuumiskeli kaikenmoisia huvituksia. — Mutta yht'äkkiä illemmällä Antti sanoi, että hän tahtoi kotiin, ja oli hyvin lohduton.

Oskar laski leikkiä, lörpötteli, houkutteli. Antti työnsi hänet luotaan, — melkein kiukkuisesti…

Mutta vielä oli Oskarilla varastossa jotakin, peijakas vie: muuten olisikin hänelle isäntänä käynyt nolosti. Oskar ehdotti, että nyt mentäisiin metsään ja haettaisiin variksenpoikia. Oskar tiesi pari pesää, joissa oli vielä pojat tallella, kun ne pojat vain saataisiin kiinni.

Antin mieli kirkastui, niinkuin aikuisen, joka juopumuksesta selvitessään saa uutta väkevää juomaa. Lähdettiin metsään melkein juoksemalla: Antti se piti sellaista kiirettä. Ja Oskarin variksenpesät löydettiin. Vihreänä ja hopeisena hohtavan koivikon reunassa ne olivat, petäjissä, joissa reuhotti kuivia, risuisia, helposti katkeilevia oksia. Oskar kiipesi puuhun, torjui epätoivoisesti rääkkyvät ja vihaisina iskemään lentävät emovarikset, sai kiinni kaksi poikaa ja nakkeli ne alas Antille, joka ne jollakin tavoin vangitsi.

Sitten saatiin juoksemalla kiinni vielä yksi varis, kolmas. Ja palattiin Oskarin kotiin, — joka näytti nyt Antista niin oudolta ja synkältä. — Mitä tehdä variksilla? Oskar syötteli niitä ensin, mutta välittikö Antti tuosta hommasta? Kuuluiko se häneen, — lapsellinen varishoito! Hänellä oli ikävä. Talo — niin ikävä. Hän sanoi tahtovansa huomisaamuna kotiin!

Oskar hänelle vain nauroi, — maanitteli, rohkaisi miestä jäämään: kyllä tässä jotain lystiä keksittäisiin.

"Kuulepas", sanoi hän, "ruvetaanpas ampumaan variksia!"

Oskar vei varikset aitan nurkalle ja asetti ne seinää vasten. Vuorotellen ampuivat pojat niihin piilipyssyllä ja nuolilla, joiden ponnet Oskar oli varustanut teräviksi tahkotuilla kattonauloilla. Ammuttu varis vavahti, kyyristyi kivusta kokoon… Ja sai uuden nuolen. Voi tätä surkeutta. Pyssy herposi Antin kädestä, hän ei tahtonut enää ampua, hän tuskin katsoi, kun Oskar ampui. Hän puuskutti itkua; hän tahtoi kotiin!

Oskar joutui aivan suunniltaan häpeästä ja suuttumuksestakin: vieraalla oli täällä ikävä. Oliko täällä paha olla? Mitä hitsiä hän nyt keksisi?

"Katsos", huudahti hän, "kun minä nakkelen variksia aitan nurkkaan!"

Oskar otti variksenpojan jaloista ja löi siltä pään murskaksi aitan nurkkaan. Aivot tirskahtivat linnun heikosta kallosta, — niinkuin Homeroksen lauluissa sankarien aivot maalle.

Antti käänsi kasvonsa pois, hänen mieltänsä etoi, hän inhosi Oskaria, joka tappoi sillä tavoin kaikki äsken vangitut varikset… yksitellen, nauraen. Parastaanhan Oskar yritti, koettaen ilahduttaa Anttia! Oskarin suupielistä valui hiukan sylkeä, kun hän Antin huviksi paiskeli variksia, — niinkuin se työ olisi ollut hänestä jollakin tavoin makeaa; siten valui häneltä aina mielitehtävissään, esimerkiksi silloin kun hän suoritti matematiikan laskuja.

Antti tunsi inhoavansa Oskaria. Ja hän vihasi Oskaria, joka ei vain tahtonut päästää häntä kotiin! Ei tahtonut, vaan tyrkytti hänelle raakoja huvituksia!

Tuli Antille ahdistava ilta. Hän painui jälleen Oskarin kanssa outoon, yhteiseen sänkyyn, yhteisen raanun alle. Ja siinä kahden kesken, Oskarin kamarissa, nyyhkytti Antti ja rukoili Oskaria laskemaan hänet huomisaamuna laivalla kotiin. Rukoili, huokaili.

Viimein Oskar lupasi hommata hänet laivalle, vaikka viikosta oli kulunut vasta neljä päivää. Ja todellakin Oskar meni vielä pirttiin, ilmoittaakseen aikuisille, että heidät herätettäisiin aamulla, sillä laiva lähti täältä varhain.

Antti vaipui suloiseen uneen: huomenna hän pääsisi kotiin… kotiin.

Aamulla hän heräsi itse. Heräsi liian myöhään! Kun hän juoksi katsomaan ulos ikkunasta, niin laiva jo meni järvellä! Tuolla se meni kaukana ohitse. Ja Oskar nauroi, sanoi, etteivät he enää laivalle joutuisikaan, tunnusti, ettei hän ollutkaan käskenyt aikuisia heitä herättämään.

Antti karkasi Oskarin kimppuun, vapisi, itki, löi, mutta ei mitään voinut. Olisi tahtonut häntä melkein purra: hampaat olivat pienen ja heiveröisen Antin parhaimmat aseet isompia vastaan.

Ja sitten hän häpesi, että oli tahtonut purra ja että oli lyönytkin. Mutta kuitenkin kantoi hän sen päivän Oskarille leppymätöntä kaunaa: hänen suuttumuksensa oli oikeutettua!

Sen päivän olivat he Oskarin kanssa melkein vihamielisiä; niin, Antti oli sitä tosissaan; Oskar pilkallinen ja hiukan synkkä. Antti katseli hämääntynein silmin sinne ja tänne, teki yhtä mittaa itkua eikä syönyt juuri mitään.

Ja seuraavana päivänä hän sitten pääsi kotiin. Ensin kaupunkiin laivalla, jonka kannelle näkyi kaukaa mäeltä korkea kotoinen kartano, ja kaupungilta juoksi hän kaikkia oikoteitä, peloittavimpiakin, suoraan kotiin!

Mikä onni — olla kotona! Kuin pahaa unta nyt koko se matka.

Mikä nautinto, niin, oikea autuus olla jälleen tuon lempeästi hymyilevän ja Antin tukkaa silittelevän rouvan luona! Lieneekö Antti koskaan ennen takertunut hänen vyötäröihinsä, hypistellyt leikitellen hänen esiliinaansa niinkuin nyt! Hetkeksikään ei Antti häntä irti päästänyt, vaan riippui hänen mukanaan kamarista ruokasaliin, ruokasalista keittiöön, keittiössä hellan äärestä pöydän luo, sieltä portaille ja alas ruoka-aittaan, mistä jälleen takaisin keittiöön.

Ja sitten hän katselemaan omia maitaan! Pientä puutarhaansa, jonka hän oli lepikköön raivannut, siltaansa, joka oli sommiteltu matalan ojan yli, — kaivoa, aikuisten hylkäämää kaivonyritystä, jossa ui sammakonpoikia, — kymmeniä tuttuja paikkojaan. Ja kun hän rienteli ulkona kuin häkistä päästetty lintu, kummastui hän merkillistä asiaa: kaikki, — nurmet, laihot ja lehdot, — olivat sillä välin suunnattomasti kasvaneet, hänen ollessaan poissa kotoa. Sen huomasi hän omilla silmillään! Mikä ihme! Ruoho oli ollut ennen matalampaa! Ruis tohotti nyt noin korkeana, — ihanasti huojuva, suhiseva ruis, sinisten kukkien asunto, — suloisesti uneen laulava, kultainen laiho. Rakas ruis! Lehdet lehmuksissa — miten tavattoman isot!

Kuinka se oli mahdollista? — Ja kuinka kaikki täällä kotona oli kaunista, itkettävän kaunista.

Hän ei silloin vielä laisinkaan tietänyt, mitä ihmiset tarkoittavat sellaisella sanalla kuin: isänmaa. Ja kukapa aikuinenkaan tuon sanan oikein selittää!

Niin, onpa hän sitten hiukan kierrellyt maailman rannoillakin. Ja viimein johtunut omituisella tavalla ajattelemaan erikoisesti tätä ensimmäistä pitempää matkaansa, kyläilyä Oskarin, reilun vierasisäntänsä, luona. Ja koska hän tuntee saaneensa matkoista aivan kurkkuunsa asti kyllälti eikä halua enää pois kotoa, luulee hän ymmärtävänsä silloista Anttia; taitaa jälleen päätyä samaan kuin Antti pienenä, että olinpaikan pitää olla aivan ahdas, kovin pieni, — että se ahdas on suuri, ihmeellisen kaunis, hänen isänmaansa. Niin, kaikki väljä, löysä, se ulkopuolella oleva tulee hänelle jälleen vastenmieliseksi, tarpeettomaksi!