ENSIMMÄINEN RAKKAUS

Oli markkinat, syysmarkkinat. Antti, joka kävi nyt lyseota, kuljeskeli luokkatoverinsa Uunon kanssa isolla torilla. Oli ilta, oli pimeä, mutta kuitenkin tavallista valoisampi: siellä täällä kuulsi vanhanaikuisia katulyhtyjä, jotka polttivat lamppuöljyä, mutta teltoista ja kojuista säteili kirkkaampaa valoa. Väkeä kuhisi. Hevoset juoksivat, mustalaiset keinottelivat konkareillaan läpi tungoksen. Tuolla tatareita. Tuossa juutalaisia turkissaksoja, joita Uuno ärsytteli: puristi heidän nenänsä edessä takkinsa liepeen siankorvan muotoiseksi, heilutteli sitä ja sanoi:

"Osta, frouva, Siibirin mummon nahka!"

Silloin juutalainen tai tatari rynkäsi muristen ulos, kyynäräkeppi kädessä, ajoi Uunoa takaa… Tuokio, ja Uuno ilmestyi jälleen kiusaamaan…

Pillit vinkuivat, hälisivät. Petoeläimet häkeissä karjuivat… joku mies lauloi jotakin, jota sanottiin markkinaviisuksi. — Nämä olivat melkein ensimmäiset markkinat mitä Antti oli nähnyt; ainoastaan pari kertaa ennen lienee hän päässyt kaupunkiin markkinoille, pienempänä kuin nyt. Ei hän ollut iso vieläkään, — lyseon toisella luokalla. Silloin olivat markkinat tuntuneet kovin kummallisilta. Nämä sen sijaan olivat — ihanat. Silloin, kun hän kuljeskeli kasvattajansa kanssa torilla, pämppäsi jonkin korkean talon seinämällä aisakello, mutta kellon vieressä seinällä riippui ja puheli elävä ihmisen pää, irti leikattu pää. Se puheli, se kutsui väkeä sisälle. Mikä se oli? Kamalalta se näytti, — punertava, verinen pää. Ja joku mies saman talon portailla huusi ja kutsui ihmisiä sisälle, katsomaan puhelevaa päätä… Kummallista, kauheaa Antista… Miten se pää oli siihen saatu? Sisältäkö tuota aisakelloa soitettiin, koska se soi yksinään? Tuliko siihen kelloon naru seinän läpi? Kummallista kaikki… kuin unta.

Vähän samaa, unen tapaista oli markkinoissa vieläkin. Antti asteli Uunon vieressä tai perästä, pienenä, avuttomana… Oli rinkilöitä… Oli pahvisia leikkihevosia, harmaita ja mustapilkkuisia papurikkoja, — leikkikaluja, joista Antti piti vielä melkoisen isona. Oli jos mitä merkillistä…

Uuno ei ollut vielä ihan sellainen vintiö kuin vähän myöhemmin, tuo varhain viisaaksi tullut Uuno, jonka ylimielistä arvostelua ja hiukan teennäistä, julkeaa miesmäisyyttä Antti vaistomaisesti pelkäsi; Uuno ei vielä polttanut edes tupakkaa.

Markkinat, tai oikeastaan niiden aatto…

Mutta kauan ei Antti saisi niillä viipyä: täytyisi mennä kortteeriin lukemaan läksyjä! Vasta ylihuomenna, toisena markkinapäivänä, oli lyseolla markkinaloma.

Kortteeri tuntui hänestä ikäänkuin pimeältä, niin juhlallisen ja melkein ankaran hiljainen se oli. Antti asui kunniallisen, ystävällisen perheen kodissa. Mutta Antille se asunto oli hieman yksinäinen. Hyvin siellä syötettiin, — mutta väkeä oli vähän, ainoastaan herra ja rouva, joilla ei ollut isoja lapsia, ja pari palvelustyttöä. Siellä oli niin hiljaista. Ainoastaan urkuharmooni soi silloin tällöin salissa Antin seinän takana. Antti istui pöytänsä ääressä, ja luki, luki läksyjään, kaiket illat. Koulu oli peloittava, opettajat tuntuivat vaativan mahdottomia, Antti oli kunnianhimoinenkin, paitsi ettei hän tahtonut tuottaa surua kasvattajalleen: hänen piti täyttää velvollisuutensa. Hän luki, — luki päänsä sekaisin. Välistä pyydettiin arkuria menemään kävelylle, hän ei mennyt, se ja se oli vielä osattava täysin ulkoa, eikä Anttia ajettu ulos. Antti istui hiljaa komerossaan, selkä koukussa lampun ääressä. Anttia kiitettiin ahkeraksi pojaksi.

Mutta tänään oli markkinat, ja Antti oli innostunut vapauteen.

Lyhyttä iloa: pian takaisin kotiin. Hiljaiseen taloon, missä seinäkellon naksutuksen kuuli huoneesta toiseen. Kummalliseen elämään, jonka tarkoituksesta hyvin heikko aavistus kuiskasi jotain sellaista, ettei se kenties niin tarkoituksenmukainen ollutkaan, vaan sattumallinen, jollakin tavoin kohtalokas… Ainainen tuttu, alakuloisesti sirisevä lamppu. Läksyt, joita täytyi yhtä mittaa jankata — kunnian vuoksi. Ulkona pimeys, — kaupunki nukkui aikaisin illalla, ikäänkuin puolikuolleena; jokainen ihminen nousi ylös ja meni taas nukkumaan, puuhasi sillä välin jotain… kuin kone. Ja lapset lukivat puolestaan läksyjä: kun vain menisi huominen päivä, menisi päivä kerrallaan, niin olisi taas hetken pulma voitettu.

Nyt oli lyhyt, ihana juhla. Ah, että se täytyi lopettaa niin pian!

Mutta Uuno sanoi, että vielä oli käytävä jossakin: paras herkku oli maistamatta. Uunolla oli rahaa, hänen mammansa antamaa, ja aulis Uuno vei nyt Antin suureen telttaan, jonka edustalla, lautakorokkeella huuteli kirjaviin vaatteisiin puettuja miehiä ja naisia, salaperäisten lyhtyjen valossa. Tai: yksi nainen ainoastaan! — Välkkyviä hopeatähtiä heillä oli pukimissaan.

Uuno ja Antti menivät sisään.

Ja siellä teltassa rakastui Antti siihen naiseen. — Hämärässä teltassa näytettiin käärmeitä, — Uuno sanoi, että ne olivat tehdyt saranoilla yhteen liitetyistä puunikamista, — käärmeitä, joita juuri tuo nainen loihti laatikosta esille koskemalla niihin kultaisella taikasauvalla. Tiesihän Antti jo, mikä Kirke oli. — Ja siellä näytettiin soihtujen punertavassa valossa monenmoista muutakin, joskaan ei yhtä salaperäistä kuin nuo käärmeet. Soihdut lepattivat kiiltävissä maljoissa jonkinmoisilla juhlallisilla kolmijaloilla. Ympärillä teltassa oli hyvin pimeää tai hämärää. Väkeä oli vähän… Eikä Antti pian nähnytkään muuta kuin tuon naisen, joka teki loitsutemppuja. Hän oli puettu valkeaan, pitkään vaippaan, — Uuno sanoi sitä paidaksi. Päässä kimalteli kultainen diadeemi. Hän seisoi punaisella korokkeella alttarin ääressä, taustana musta kangas, ja kahden puolen hulmusivat soihdut. Antti söi papitarta silmillään; hänen rintaansa pakotti, — siihen koski kipeästi, kun miehisten näyttelijäin kädet hipaisivat loitsijaa auttaessaan tuohon valkeaan vaippaankin. Antti olisi ollut valmis mihin tahansa. Hän ei kuullut Uunon pilasanoja. Naisella oli Antin mielestä ihana, kihara tukka, — musta tukka, joka todellisuudessa oli kenties värjätty ja käherrysraudoilla pilalle poltettu; ihana tukka; — ja korkea, jalo otsa, joka hohteli vielä ylevämmin kuin kultainen panka sen ympärillä. Kaunis, valkea otsa, — ja poskien hipiä hehkuva. Vielä hehkuvampi hänen povensa.

Antti leimusi tulessa, nääntyi tuskassa, — oli hätääntynyt, häikäistynyt, pikku mielipuoli rakkaudesta.

Ja näytännön jälkeen kiiruhti hän kortteeriinsa. Mutta hän ei ryhtynyt lukemaan. Hän kertoi toiselle palvelustytölle, sisäkölle, että hänellä oli nyt rakastajatar.

Tyttö ällisteli ja nauroi:

"Antti! Mitä sinä niistä asioista tiedät, sinä!"

Ja hän nauroi vielä makeammin.

Antti ei naurusta ollenkaan loukkautunut: siinä naurussa oli sittenkin jotain ymmärtäväistä, — niinkuin palvelijatar olisi ollut yhtä mieltä hänen kanssaan, niinkuin heillä olisi ollut yhteinen asia; melkein tuntui siltä kuin hän olisi saanut puhella hyvin rohkeasti sellaisista asioista palvelijan kanssa. — Ja sitten Antti ryhtyi työhön, — ei läksyjä jankkaamaan. Ei, öljylamppunsa ääressä, joka piirsi himmeän valopyörän hänen kirjoihinsa, asettui hän laatimaan jumalaiselle sirkusnaiselle rakkaudenkirjettä.

Se oli ankara työ. Mutta se kävi. Kirje oli tehtävä ruotsiksi, sillä suomea tuo hurmaava ja ihana puhui hyvin huonosti, tuskin lienee sitä ymmärtänytkään monta sanaa. Mutta olihan Antti jo alkanut lukea ruotsia; täytyi kaivaa muistista koko sanavarasto. Ja kirje oli tulta, ihailua; niin, jumalointia se oli, polvillaan rukoilemista, hellyyttä, uskollisuutta, pyhää uhrautumista. Mitä tahtoi Antti uhrata? Sitä hän ei tiennyt, mutta uhrista hän puhui. Hän pyysi hurmaavaa jumalatarta kohtaukseen. Millä sanoilla? Ei hän toki siihen aikaan ollut lukenut sanaa rendez-vous, — ei hän ollut lukenut hienoa, kulttiveerattua ranskaa! Mutta hän ilmaisi asiansa jotenkin muuten. — Kirje oli tehty hyvin pienellä käsialalla, sillä hän aikoi huomisiltana työntää sen salaa jumalattarelleen, ehkä suoraan hänen käteensä. Ja jumalatar kätkisi kirjeen lämpöiselle povelleen. Jos ei Antti uskaltaisi tätä tehdä, niin oli hänellä valmiina toinen keino, jumalatar keitti nimittäin teltassa loitsimalla kahvia, — teki kahvia siten, ettei tarvinnut siihen kahvijauhoja, ei mitään… Sitä parissa sekunnissa tyhjästä luotua kahvia tarjosi hän yleisölle, — näytteeksi, että se oli oikeaa kahvia; hän kulki pitkin penkkiriviä, joka kaartui pyöreänä näyttämön edustalla, kantaen tarjotinta ja siinä pieniä kuppeja. Antti oli nyt päättänyt pistää kirjeensä tuollaiseen kuppiin, juotuaan siitä ensin kahvin pois; kupista armas nainen sen löytäisi…

Antti osasi seuraavana päivänä läksynsä, vaikkei tällä kertaa ollut niitä juuri lukenutkaan: rakkaus, se, että hän piti jumalatarta mielessään, teki hänet ylen virkuksi, valppaaksi, reippaaksi. Hänen kunnia-asiansa oli kunnostautua, ettei tuo jalo nainen jollakin tavoin kärsisi häpeää hänen tähtensä, — kärsisi Antin omissa kuvitelmissa. Antti uhrasi rakastetulleen tarmonsa ja älynsä ja oli uhristaan ylpeä.

Seurasi senkin koulupäivän ilta, — jännittävä ilta. Tällä kertaa oli Antti täysin vapaa; huomenna olisi lomapäivä. Ja kun Antin kasvattaja tuli kaupunkiin markkinoille, — ehkä pestaamaan palvelijoita, ehkä ostamaan karjaa, mutta varmasti hankkimaan lahjoja palvelusväelle, tytöille villaiset huivit ja rengeille kaulaliinat, värikkäät kuin sateenkaaret, — niin, kun rouva tuli kaupunkiin, hankasi Antti kupeellaan ahkerasti hänen hamettaan ja pyysi häneltä hiukan markkinarahaa. Sai kokonaisen markan.

Sen markan aikoi Antti käyttää siten, että ostaisi tänä iltana lipun tuonne sirkustelttaan; melkein mahdotonta oli sinne tunkeutua ilman rahaa. Uunolta ei hän olisi suinkaan pyytänyt: ellei pyytäminen olisi muutenkin ollut mahdotonta, ei Antti olisi siihen ryhtynyt senkään vuoksi, että Uuno olisi saattanut tulla mukaan telttaan ja kenties arvata kaiken.

Antti pujahti telttaan. Hän vapisi rakastajattarensa nähdessään. Niin ihana oli jumaloitu nainen, että Antti sulki silmänsä, milloin Kirke hetkeksi katosi mustan taustaverhon kätköön, — ummisti silmänsä ajatellakseen vain hänen ihanuuttaan. Ja söi sitten jälleen silmillään, sielullaan naisen tummaa tukkaa, hehkuvaa hipiää, jumalallista povea, joka näytti hänestä niin hellältä. Antti oli hommautunut etupenkille, melkein koko markkansa uhraten.

Viimein keitti hurmaajatar jälleen kahvinsa: hokus-pokus, taikasauvan heilahdus, ja kahvi nousi höyryten tyhjälle alttarille, jota Kirke oli ensin näyttänyt soihdulla yleisölle, todistaakseen, ettei siinä aikaisemmin ollut kahvia ja ettei hänellä ollut mitään apuneuvoja, ei kahvinpapuja, ei tarjotinta, ei kuppeja, ei mitään. Sitten kaatoi hän kahvin pannusta kuppeihin. Ja nyt laskeutui jumalatar juhlallisesti, pitkässä, tähdillä kirjatussa vaipassaan, joka lainehti hänen lantioittensa vaiheilla ja paljasti kreikkalaisiin sandaaleihin verhotut, paljaat jalat, — ihmisten joukkoon, tuli kuolevaisen Antinkin kohdalle.

"Kuka tahto kumma kaffe?" kysyi jumalatar.

Ei kukaan tahtonut: sellaisia sikoja olivat nämä ihmiset Antin mielestä! Sioiksi pitäisi ihanan Kirken heidät muuttaakin, — Mutta Antti, hän tahtoi, hän osti kupin kahvia: 25 penniä. Vapisten tarttui hän pieneen kuppiin, — niin hyppivällä kädellä, että kahvi räiskähti yli reunojen. Jumalatar seisoi siinä edessä. Antti joi. Ei hän muistanut, töllistelivätkö ihmiset häneen. Jumalatar tuoksui hänen edessään — juovuttavalta. Ah, jos uskaltaisi hipaista häneen, hänen vaippaansa. Mutta se jäi tekemättä. Ei hän tohtinut. Allapäin, hiljaa nieleskeli hän tuon pienen tilkan kahvia, joka oli haaleaa ja kitkerää, mutta maistui hänestä ihanalta. Hänestä tuntui kuin hän olisi jotain sillä tavoin uhrannut, juomalla tuon kurjan kahvin, ikäänkuin muinoin sankareilla teetettiin halpojakin ansiotöitä.

Hän viivytteli juontiaan. Vasemmassa kädessään piti hän rakkaudenkirjettä hyvin pieneen kokoon käännettynä: se oli niin pieni kuin mikä pulveripussi. Ja juotuaan karkaisi hän luontonsa, — Akhilleuksen luonnon, ja työnsi kirjeen yht'äkkiä tyhjään kuppiin.

"Kiitos", hän sanoi, kiitti kahvista. Tai oikeastaan hän huokasi.

Sirkusnainen näki pikku pojan panevan jotakin kahvikuppiin. Hän katsahti, mitä se oli, ärähti jotakin vihaisesti, ronkki mytyn kupista ja heitti Antin kirjeen teltan sahajauhoiselle permannolle, likaan ja märkyyteen. Ja meni Antin luota pois.

Antin rintaa riipaisi tuska, — alkoi kalvaa syvä suru. Jumalatar ei ollut huomannut, mitä hän tarkoitti, vaikka päällekirjoituksena oli ruotsiksi: "Oi rakastajatar!" Tai oli nainen sitten liian ylpeä…

Ja nyt se kirje, kallis kirje, oli siellä mullassa, sahajauhoissa, liassa, — tallattuna!

Ja — jos se sieltä löytyisi: joku yleisöstä löytäisi! Tosin ei siinä ollut tekijänsä nimeä, sillä sen piti selvitä suloiselle naiselle myöhemmin, jossakin ja jollakin tavalla, — sitä ei Antti ollut vielä ajatellut. Mutta ehkä Antti sittenkin tunnettaisiin käsialasta! Siitä koitui lisähuolia. Mutta se huoli ei kuitenkaan ollut mitään syvän surun rinnalla…

Antti väistyi teltasta hyvin haikeana, ja meni kotiinsa, tavalliseen kortteeriinsa. Katkeruus ja suru sydämessä. Seuraavana yönä, kun ei kukaan nähnyt, itki hän rakkaudesta. Kärsi tuskallisesti seuraavan päivän; mutta — ei mennyt enää sirkustelttaan. Eipä hänellä enää ollut rahaakaan.

Hän suri kauan: suri monta päivää, koko viikon. Sitten hän unohti; niin käy enimmäkseen rakkaudessa.