SATU JUONIKKAASTA RATSUSTA

Niinkuin puutarhan pieni lehtimaja, jonka ylitse pihlajain toisiinsa sidotut oksat kaartuvat, viihdyttää illan tullen, kun maailman askartelu ympärillä hiljenee, nykyaikaisen elämän ainaisista kiihoituksista ärtynyt touhu täynnä hyödytöntä kilpaa, kavaluutta, julkeutta, niinkuin pieni lehtimaja on suloinen illalla, kun kaikki ympärillä tummenee ja vain taivas kuultaa yllä suurena ja vihertävänä, — niin suloista alkaa minusta olla ajatella näitä kauan sitten menneitä; ihmiselle, joka yhä enemmän pyrkii omaan itseensä, omaan rauhaansa, ovat nämä välistä miltei ainoa ilo, ainoa onni, jota elämän toukat eivät ole pahoin hakanneet. Menneet rauhoittavat: ne selittävät paljon. Ne sanovat: Tuskallista taisi olla joskus meissäkin, ja kuitenkin me katosimme ja näytämme nyt pelkältä aurinkoiselta onnelta. Miksi ei nykyisyyskin menisi? Miksi ei sekin rauhoittuisi, muuttuisi pelkäksi onneksi?

Kuta kyllästyneempi olen kaikkeen, sitä mieluisempana alkaa kuvastella myöskin hautapaasi, — lohdullinen hauta, kaikki nielevä multa, — Maa-äidin mystillinen syli, joka nukuttaa uneen tuhannetkin kiistat ja kiihkot, tuntuen lämpöiseltä elämän rinnalla, jota kuitenkin tuleksi sanotaan, lämpöiseltä antamansa katoomuksen vuoksi. Ja sitä paatta kuvitellen sulaa sydän niin, että nekin näistä, kai monen mielestä liian yksinkertaisista elämyksistä, joissa tuntui jo niitä elettäessä niin sanotun elämän toukan ensimmäisten nakerrusten merkit, — nekin näyttävät minusta kauniilta kuin ehjimmät hedelmät; ne ovat hupaisia kuin merkillinen uni, kylläkin aikoinaan hieman tuskallinen, mutta kuitenkin vain uni.

Ilta on jälleen tullut, — illat seuraavat toisiaan yhä nopeammin, Jumalan kiitos, — ja hengähdän helpotuksesta. Taivas himmenee, äänet ulkopuolella asumuksen ovat melkein vaienneet. Istahdan lehtimajaan, ja nämä asiat alkavat taas leikkiä mielessäni, tuoden omituista vapautuksen iloa. Uusi, pieni menneisyyden kuva alkaa nyt leikkiä iloisesti ympärilläni… Siinä on hieman tuskaa, — harvinainen asia muistoille. Mutta kun samalla kuvittelen, että pian olen kadonnut, hälvennyt mullaksi, melkein tyhjäksi, niin vaikuttaa se pelkästään hauskalta, — kuin satu, joka on kerrottu jostakin vieraasta olennosta, ei minusta.

Satu kauniista ratsusta, korkeasta orhista, — tuon häijyn toukan purema satu kylläkin, mutta ainoastaan niin lievästi purtu kuin lapsuudenmuistot ovat aikuiselle, — ymmärtävälle, viisaalle muka, — yhä suurempaan onneen pääsevälle, melkein kadonneelle.

Se ratsu oli kartanoon tuotu uusi papurikko. Sen kupeet olivat hopeanharmaat, täynnä mustia, somia pilkkuja. Hirmuisen korkea pikku pojan mielestä, — tavattoman voimakas ja melko lailla juonikas, sillä se säikkyi helposti — aivan turhista.

Miten se ravasi rattaiden edessä, — hoikka kaula pystyssä! Lujilla ohjaksilla täytyi sitä pidellä, — muuten se varmaan olisi lentänyt puhki vankoista porteista, töydännyt läpi kaupungistakin, jonne sillä ajettiin.

Ja rengit sallivat Antille välistä onnen ratsastaa sillä. Se tapahtui kesäilloin, kun sitä vietiin toisten hevosten parvessa hakaan tai vielä edemmäksi, uimaan kirkkaalle lahdelle.

Anttia oli ensin autettava papurikon selkään, niin paljon korkeampi se oli muita hevosia. Mutta kun hän sitten vähän siihen tottui ja kun oikein häpeä uhkasi, tohti hän itse taluttaa sen aidan viereen ja kiivetä aidalta sen pyöreään, matalaiseen selkänotkelmaan. Hipolla hän kyllä uskalsi lähteä ratsastamaan itsekseenkin, — vanhalla työhevosella, ruskealla ruunalla, aina kaupunkiin asti; ja annettiinpa hänelle silloin matkalle ikäkulu satulakin. Mutta tämä nuori orhi oli toista, — eikä satulaa otettu ratsasretkille mukaan: kukapa olisi kantanut satulan takaisin hevoshaasta tai uittomatkalta, sillä se oli koko raskas. Ja nyt lähtivät rengit edeltä, yllyttäen papurikon vauhtia. Antin piti puristaa kovasti paljailla jaloillaan sen kupeita vasten. Ja hän koetti hillitä sen intoa hiljaisilla, anelevilla sanoilla, ettei se kovin hyppisi, vaan säästäisi ratsastajaansa, — eikä ainakaan pelästyisi!

Ja kerran yllyttivät rengit omia hevosiaan kiihoittamalla orhinkin täyteen laukkaan. Papurikko nelisti, ilma Antin korvissa viuhui, sydän jyskytti enemmän pelosta kuin ilosta, jalat eivät ulottuneet pitämään ratsun vatsasta kiinni. Orhi säikähtikin jotain, tuo juonikas, se lensi teutaroiden pitkin maantietä, sen kaviot kumisivat kauheasti korkealla häilyvän Antin korvissa; — tuli jyrkkä tienpolvi, ratsu kääntyi, se oli juuri sivuuttamassa huonommat hevoset, silloin ei Antti jaksanut pysyä selässä, hän takertui hevosen mustaan säkätöyhtöön, ja sittenkin hän irtausi, putosi, löi takaraivonsa maantiehen. Häpeä tuli! Päässä koski ja komotti, — mutta se kipu olisi tuntunut riemukkaalta, hyvältä, ellei olisi tullut häpeää. Ja kuitenkin se tuntui hyvältä: hän oli uskaltanut ratsastaa isoimmalla hevosella, täyttä laukkaa!

Muut hevoset käännettiin takaisin, kun Antin huuto kuultiin, orhi otettiin kiinni, Antille olisi vaihdettu toinen hevonen, mutta onneksi hän sai kuitenkin pitää papurikon. Hänet autettiin takaisin ratsunsa selkään, — ja nyt hän pysyi jo siinä paremmin, uskalsi jo itsekin kiihdyttää ratsuaan juoksuun.

Uittorännälle oli se matka, — ensin leppien varjostamaa, kuoppaista kylätietä, sitten epätasaista, kalliolta kumisevaa kangasta, nyt illan hämärtämää notkoa, sen jälkeen poikki kaskiahojen, joilla ei ollut teitä eikä polkuja, vaan kaikkialla kirjavanaan pieniä ja suuria kiviä. Sellaisessa kivistössä oli nuoren, hillittömän hevosen vaikea laukata, se heittelehti juonikkaasti sivulta toiselle, ja kivet alla peloittivat Anttia: jos niihin päänsä iskisi, niin kävisi vähän kipeämmin kuin äsken maantiellä… Rengit huudahtelivat ilosta, vihelsivät, antoivat neuvoja Antille taakseen ja laskettelivat huiminta vauhtia yli kivien ja kantojen…

Tuli kaalamo, pienen metsäpuron laajentuma, jossa ratsut hauskasti porskuttaen kahlasivat: Sitten tasainen, tömisevä hiekkatie siimeisen metsärinteen viertä, ja nyt pitkin niityn aitaa, jonka takaa tulvahteli angervoiden juovuttavaa tuoksua. Oli tällainen lämmin, autereinen kesäillan hämärä kuin nytkin. Soleva, humiseva mäntymetsä. Ja lopulta ihana hiekkaranta, tyyni vesi, johon sai ajaa hevosensa niin rajusti kuin tahtoi, kun itse oli ensin alastomaksi riisuutunut. Alasti papurikon selässä, eräät paikat ratsastuksesta pian kipeinä, — mutta alasti, aivan vapaana, kahlaten kuin kentauri: orhi ui korskuen, kantoi keveästi niinkuin ei moista ratsastajaa olisi ollutkaan…

Ne olivat hurmaavia retkiä, sileällä, päättömällä maantiellä, illan suloisessa tuoksussa, poikki kauniiden ahokukkulain, joiden rinteiltä, hevosen selästä, näki kauas yli tyynien vesien… Ja vihdoin riemun ääniä hälisevällä lahdella, jonka rannat vaipuivat varjoihin.

Se korkea, uljas papurikko oli ihailtavinta, mitä Antti tiesi.

Mutta sitten tapahtui kerran, että taloon tuli pieni vieras. Antista vieras, vaikka hän oli talon väelle hyvin läheinen sukulainen; senhän arvaa: vieras Antista, joka oli — mustasukkainen. Hän oli Anttia paljon pienempi poika. Ja Antin olisi toki ollut pidettävä hänelle seuraa.

Ja muun muassa vei Antti hänet kerran hakaan, jossa papurikko vietti kesäisiä öitään. Oli syyspuolen ilta. Hämärä levisi maille.

Antti kertoi ratsastaneensa papurikolla. Nyt tahtoi tuo toinenkin poika papurikon selkään. Antti kyllä epäröi, pysyisiköhän toinen siinä, kun ei ollut tottunut? Toisen pienuutta ja nuoruutta ei hän ajatellut. Mutta toinen tahtoi innokkaasti: hän oli mies, hänkin! Ja Antin epäröinnistä loukkaantuneena hän polki jalkaansa. Ajattelematon Antti johti silloin, — ja ehkä hiukan ilkeämielisestikin, — papurikon rohkeasti aidan viereen ja auttoi pikku pojan kapuamaan sen selkään. Papurikko astui pari askelta Antin taluttamana. Antti pelkäsi, että se saattaisi jostakin syystä säikähtyä. Mutta sitä ennen tapahtuikin, että pienen pieni ratsastaja, jonka kätöset vapisivat ja tottumattomat jalat hoipperehtivat sinne tänne, putosi tanterelle kävelevän hevosen selästä. Onneksi siinä alla ei ollut kiviä. Papurikko katsahti taakseen, jatkoi kävelyään, ja Antti antoi hevosen mennä.

Mutta pikku poika sanoi itseensä koskeneen. Ja alkoi mennä yksinään kotiin, ylös lepikkotietä. Antin lohduttelut ja maanittelut eivät häneen pystyneet.

Ja kotona se pieni kertoi, että Antti oli nostanut hänet papurikon selkään ja että häneen oli kovasti koskenut.

Antin mielestä hän oli kannellut. Eikä Antti voinut oikein selittää asiaa, hän ei saattanut pullikoida aikuisia vastaan! Anttia, joka oli vanhempi, toruttiin hiukkasen varomattomuudesta, — mutta hän otti ne torat kovin pahakseen! Minkä vääryyden hän oli mielestään kärsinyt! Hän ei aavistanut loukkautumisensa johtuvan paljon siitä, että hän oli tuolle herttaiselle pikku pojalle niin mustasukkainen.

Illallispöytä oli katettu, kynttilät paloivat siinä lampun lisäksi, talon omaisvieraat kerääntyivät paikoilleen. Antin paikka jäi tyhjäksi, Antti ei tullut illalliselle, ei tullut sisään koko iltana.

Minne hän oli mennyt, se itsepäinen, omituinen tuitukko?

Oliko hän livistänyt metsään? Mutta eipä hän uskaltaisi olla siellä ainakaan yötä! Vai oliko hän nähnyt paremmaksi mennä pirttirakennukselle renkien pariin?

Turhaan hänen nimeään huudeltiin pihalla. Olkoon sitten: hän oli nyt sellainen, — minkä hänelle voi.

Mutta Antti kököttikin pihalla koirankopissa.

Piha oli pimeä. Tuuli humisi puissa.

Ensin hän "murti suuta, murti mustoa haventa".

Sitten hän nyyhkytteli tapansa mukaan, mutta, nyt syvemmästä syystä, lohduttomana. Toukka oli päässyt ilon hedelmään. Hän oli sitä mieltä, että tuo toinen oli itse pyrkinyt papurikon selkään. Antti ei ollut saattanut häntä kovin varoitella: pienemmällä oli suurempi valta pienuutensa nojalla ja varsinkin sen vuoksi, että hän oli niin läheinen talon omainen. Ja pikku poika oli Antin mielestä ollut tyrannillinen: intti vain hevosen selkään ja putosi kohta. Putosi — ja valitti, että häneen koski. Oliko se Antin syy? — Pöyhkeäksi kimmahtaneesta Antista oli sekin kummallista, ettei toinen muka ymmärtänyt moisen kivun iloa: pudota komean hevosen selästä!

Tietysti aikuiset säälivät juuri tuota toista! Miksi ollaan toisen puolella, maitokahvin-nauttijan, pullankastajan? Niin, hieman hemmoitellun puolella! Eikä ymmärretä, että korkean ratsun selästä putoamisen pitäisi olla ihanaa, jotain muuta kuin leikkiä hiekkaläjässä, leipoa siinä kakkaroita — kuin ämmät.

Antti oli purrut ensin hammasta harmista, loukatusta ylpeydestä. Mutta sitten hän nyyhkytti hyvin suruissaan, ja surun aiheuttaja oli aivan uusi. Siellä koirankopissa sattui yhtäkkiä sellaista, että hän huomasi olevansa — hieman vieras talossa. Ennen ei hän ollut sitä huomannut. Niin, tosin olivat palvelustytöt ja kylän eukot kertoneet, että hän olisi jotain merkillistä, ettei hänellä olisi äitiäkään. Kertoneet salassa, sillä heiltä oli se kielletty; mutta Antin korva oli tuon tärkeän asian kuitenkin kuullut. Ja nyt koirankopissa alkoi Antti omituisella tavalla — kaivata äitiään…

Niin se alkoi, se kaipaus, ja sitä kesti oikeinpa muutamia vuosia. Kunnes todellisuus selvitti hänelle sen julman, mutta lopulta vapauttavan asian, etteivät verisiteet merkitse kerrassa mitään, jos ei niihin liity rakkautta, — jota hän oli saanut enimmän juuri tässä talossa.

Mutta silloin, siellä koirankopissa, oli hän epämääräisesti hyvin lohduton; hän ei tietänyt oikein tarkoin uuden surunsa syytä. — Ja sinne hän raukesi uneen, ei niin paljon loukkautuneena siitä, että pikku poika oli muka syyttänyt häntä hevosen selästä putoamisestaan, vaan enemmän väsyneenä orpouden kyynelistä. Sinne hän nukkui Hallin viereen, käsivarsi Hallin alla, kylki koiran kuumaa kylkeä vasten, tasaisesti tohiseva koirankuono, joka oli äsken nuollut kyynelet hänen silmistään, kaulallaan, — uskollisen, tyynen, tyytyväisen Hallin. Siellä oli hänen nyt paras olla, pimeässä kopissa, ummehtuneilla, koiralta väkevästi haisevilla heinillä.

Kunnes hän heräsi ja tuijotteli päästä pyörällä ympärilleen: taivas tähtineen kuulsi ympyriäisestä oviaukosta.

Taivas, ylhäisesti vilkuttavat tähdet… Mutta oli yö, ja Antin tukka törrötti pelosta pystyssä! Talo oli aivan hiljainen, ikkunoista valot kadonneet. Talo nukkui.

Antti hiipi sisälle, meni asuinpaikkaansa… Se oli sitä kultaista aikaa, jolloin kaikkia ovia ei tarvinnut aivan välttämättä yöksi lukita.