← Table of contents
Onnen poika

KALAMIEHIÄ

Reading edition

Pikkarin tukka on pörröinen, hänen silmänsä, — nuo sahajauhon pölystä ja liiman kärystä tulehtuneet, viinasta ja pulituurista heikontuneet, ehkä lukemisestakin rasittuneet siellä pirtin takana kamarissa, jota kaksi ahdasta ikkunaa vain himmeästi valaisee, — hänen silmänsä ovat kuin sian silmät, harvojen silmäripsien ympäröimät ja punertavat. Selkä on kumara, hartiat vinot, ja yleensä hän on romuluinen. Niin koikkuu hän sameasti eteensä tirkistellen sortuuteissaan, jotka ovat molemmat ruttuiset kuten kasaan rutistettu sanomalehti, sekä arkinen että sunnuntai-sortuutti. Pikkarin vähät hampaat ovat siinä määrin mustat, että kun hänet lähetettiin kaupunkiin teettämään itselleen uusia hampaita, kysyi hammaslääkäri:

"Tehdäänkö uudet samanväriset kuin nämä entisetkin? Se käy kalliiksi: täytyisi tehdä hampaat ebenpuusta…"

Pikkari ei ole pessimisti: hän on romantikko, unelmiensa täyttämä, ja samalla humoristi. Hänen unelmansa sisältyvät siihen, että kesällä, "pehkukuussa", — heinäkuussa, — tulee Helsingistä taloon kesävieraaksi ihana, siro neiti, — "siro purkki", kuten Pikkari sanoo, — neiti, jonka valokuva ukolla on povitaskussaan, lämpöistä sydäntä vasten lämpöisesti hellittynä, tupakkaisilla huulilla keltaiseksi suudeltuna. Kun se neiti, — "mamseli", — maitohipiäinen ja mansikkaposkinen mamseli, — viimein saapuu, rientää Pikkari häntä vastaan portille pukeutuneena kurttuiseen sunnuntaiasuunsa, vaikka sattuisi arkipäiväkin olemaan. Siinä rattaiden edessä kumartaa hän maahan asti, — melkein lankeaa vatsalleen ryömimään kuten uskovaiset "Tuhannen ja yhden yön" tarinoissa sulttaanittarien ja haltijattarien valtaistuimen juuressa; sitten hän könyää kihtisillä lonkillaan jälleen pystyyn, työntäytyy aivan rillojen luo, haparoi vapisten ja kuumeisella, puhtaaksi pestyllä kourallaan tuonne ja tänne sohien, kunnes saa neidin käden omaansa, ja peittää sen valkean, pehmeän käden kymmenillä palavilla suudelmilla, nöyrillä, alakuloisesti riemuitsevilla suudelmilla, joita ihmiset sanovat nuolemiseksi. Ja nyt kompuroi Pikkari neidin perästä kartanon suureen saliin, ja hänen pienissä, muulloin kujeilevissa silmissään kiiluvat rakkauden kyynelet. Salissa komahtaa hän istumaan permannolle neidin jalkoihin, katselee ylös hänen kasvoihinsa, ja alkaa taas yht'äkkiä suudella hänen käsiänsä, — uneksien olevansa satujen kannuspoika, joka istuu ritarineitinsä helmoissa. Ja mielessään päättää hän kai ahkeroida ja säästää yhä enemmän, niin, päättää kieltää itseltään viinankin, — vaikea päätös, joka ei toteudu, — voidakseen kuoltuaan jättää mamselilleen perinnöksi kapallisen "rohaa", — siten ainakin palvelusväki väittää.

Niin, Pikkari on huonosilmäinen, heikkonäköinen. Mutta mitä ihanuuksia loihtiikaan romantiikka hänen silmiensä eteen, jotka erottavat tuskin parin korttelin päästä höylän viillon ja kertomusten kirjaimet ainoastaan silloin kuin ne ovat kiinni nenässä! Ja onpa kartanossa vielä toinenkin huonosilmäinen hoidokki, vanha Samuli. Oikea hoidokki, sillä eihän Pikkari juuri hoidokki olekaan, hän, mestari, jota ei mikään ruumiillinen onnettomuus vielä estä työstä. Muuten: hoidokkeja on monia siinä hyvässä talossa. Samuli on niistä vanhimpia, ikäänkuin taloon juurtunut ja kasvanut. Hän on Pikkaria, perheen vakinaista puuseppää, iäkkäämpi, ainaiseksi otettu huutolaisukko, talvisin yhteisessä väenpirtissä asuva, kesällä saunakamarissa, jossa hän saa viettää rauhallisempia, yksinäisempiä päiviä; verkkoja paikkaileva, halkoja hakkaava, karjapihalla havuja kassaroiva, piikojen apuna vettä kantava kunnon Samuli. — Hänen silmistään on kaihi vienyt näön, — tai on ollut vähällä viedä, tehdä hänestä sokean. Kaksi kertaa on hänen silmänsä leikkuutettu, ja siten ne pelastuivat, hän itse pelastui kohtaloista julmimmasta. Nyt osaa hän hyvästikin tallustella paksujen sankalasiensa ja koukkupäisen keppinsä avulla karjapihalla, saunalta pirtille ja pirtiltä huvilalle vievää nurmireunaista polkua, tosin kepillään hieman haparoiden ja joskus töksähdyttäen pieksunsa kiviä vasten. Osaapa hän kulkea suvella talon ulkopuolellekin, rantaan asti; ensin louhisen ahon poikki ja naapurin karjakujaa myöten, yli hankalien aitojen, sitten tuokion niittyä, ja lopulta lehtimetsän viihdyttävälle polulle, — rantaan, verkkoja laskemaan. Täten kesällä. Talvella ei Samuli liiku paljoa kartanon pihoja loitommalle; pienessä lumipyryssäkin seisoo hän uutterasti navetan luona havupölkyn ääressä, sahailee halkoja, tai kutoo ja korjailee tuvassa verkkoa: viimeksimainitussa työssä ei tarvita silmiäkään, hän osaa sen niin, että voi kutoessaan killistellä ajatuksissaan kattoon. — Kirkkoon viedään hänet hevosella.

Samuli ei ole romantikko: hän hymähtelee säälivästi ja hiukan äkäisesti Pikkarin rakkaudelle tuota nuorta herrasneitiä kohtaan, — hymähtää kuten muutkin, ne, jotka siitä juttelevat, sille naureskelevat, — ja naureskeleehan Pikkari itsekin sille, monien romantikkojen itseivalliseen tapaan. Samuli ei odota elämältä juuri mitään, hän, heikko, puolisokea vanhapoika, — ellei vain saada elää vastakin, kuolemaansa asti, tällaisessa talossa, jossa on niin hyvä olla, — pelastuneena kaikkein surkeimmalta kohtalolta, sokeudelta, jonka esikartanoissa hänen oli jo täytynyt käydäkin. Saada elää hiljaa askaroiden, nauttien valmista leipää, tyytyen osaansa, kiitollisena hänelle, joka hänen silmänsä pelasti; lisäksi ehkä odottaen pitkän talven jälkeen kesää, — jolloin lehti puhkeaa puuhun, ruoho maahan, västäräkki rantakivillä kiikkuu, aurinko hautoo virvoittavasti ajatuksia, aina samoja: että huonomminkin olisi saattanut sattua, että hyvä on olla näin, kelvollisen ruokapöydän ääressä, juhannuksena rieskojen ja munavoinkin, jouluna silavan ja riisipuuron. Siten hän elää, apeine muistoineen, köyhän lapsi, toiveita vailla, — tyytyväisenä aina uudistuvista ja katoavista kesistä, katsellen kuperain lasiensa läpi onnellisena maisemiin, joihin suvi kerää auteretta, istuessaan lomahetkin kuistilla alakuloisesti vaiti, alistuvasti huokaillen.

Kesähän se on vanhalle hyvä! Kesäisin saa lorailla järvellä, laskea ja nostella noita talvipuhteilla kutomiaan tai korjaamiaan verkkoja, apunaan milloin joku rengeistä, milloin joku piioista, ja nykyään myöskin pikku Veerti ja pikku Antti, hoidokkeja Anttikin, armoitettu monien hoidokkien seassa. Niin, monien: siellä noudatetaan ikäänkuin suku- ja ammattivaistoista vanhojen, patriarkallisten pappissukujen hyväntekeväisyyttä. Siellä asustelee pirtin nurkissa loisia; siellä siedetään lempeästi yksinpä vallattomia kiertolaisiakin; vaalitaan huutolaisia, ylennetään ottolapsiksikin. Sinne tulee usein pussiaan täyttämään sellainen kuin vanha "Rusu", muija, joka on itselleen moisen nöyrän nimen antanut, — punasilmäinen, trakooman kiusaama, — puolisokea hänkin, joka on muuten oma tohtorinsa: repii ja polttaa nokkosilla pois silmäripsensä, ja Antin pitää tallata anturoillaan hänen selkäänsä, kun hän heittäytyy keittiön lattialle vatsalleen luuvalon vaivoissa; tallata kovasti, tanssia ja hyppiä hänen hartioillaan, — Antista ei niinkään ikävää työtä! Onpa se vain sellainen talo, ettei sieltä maksaisi vaivaa karata, niinkuin teki pikku Selma, joka ensin palveli aputyttönä, mutta oli kai hiukan parempaankin aiottu, — eikä aavistanut etuaan, onneton: ah, sellaisten, joiden sukuverikin saattaa olla sairaloisesti pilattu, on niin kovin vaikeaa, joskus suorastaan tuskallista, voittamatonta hallita pahoja perinnöllisiä vaistojaan!

No niin, — Antti hääriskeli usein siinä Pikkarin ja Samulin vaiheilla. Samulin kanssa kävi hän silloin tällöin verkolla.

Verkkotalas eli nuottakota oli tuolla lahden poukamassa, — toisella puolella korkea kallioniemi, jota nimitettiin Kuirinniemeksi, toisella pieni järvenselkä. — Talas kyyköttää siinä harmaana, vinoon kallistuneena. Sen katto on naavoittuneista laudoista, sateitten syömät pylväät nojaavat aaltojen sileäksi hiomaan kallioon, niin sileään, että on täytynyt kasata röyköttäin isoja kiviä tueksi pylväitten varpaille. Siellä kodassa, monien orsien varassa, riippuu nuotta, joka on Antista hyvin mystillinen, koska se on niin monimutkainen ja koska sitä käytetään kovin harvoin, silloinkin usein erikoisessa juhlatunnelmassa: silloin lähetetään järvelle rengit eikä vanhaa Samulia, silloin lähtee myöskin herrasväki saareen, rantakalalle. Kahvipannut porisevat niinä runollisina iltoina rannalla, valkeat liinat levitetään kalliolle, jota savu ympäröi tuoksullaan ja karkoittaa pois hyttysiä. Liinalla loistavat vehnäset, niitä tarjotaan kahvin kanssa kaikille. Siellä kajahtelee ilo ja leppoisa leikinlasku.

Mutta mystillisestä, ikäänkuin juhlia antavasta nuotasta syrjemmällä riippuvat verkot kodan ulkopuolella erikoisilla vappeillaan. Samuli niitä tarkoin savustelee. Ihan sivussa kasvaa lepikko, — tummia tervaleppiä, joiden lehdet kiiltävät niin kauniisti ja rungot hohtavat kuin tina tai himmennyt hopea.

Rakastaahan Antti tuota matalaa niemeä, jolla se nuottakota kyyköttää! Kaislikkoa, joka kasvaa mutaisessa rannassa, kesän lämpöisessä vedessä. Rakastaa Samulin verkonsavustuspaikkaa ja sen kekäleitä; lepikkoa, jonka läpi järvi salaperäisenä kiiluu; Kuirinniemen komeaa hahmoa, — sen yli lentävät kuirit eli kuovit ennen sadetta alakuloisesti ja pitkään huutaen, kimeästi rillittäen… Ja rakastaa intohimoisesti varsinkin kodan sileää kalliota, — sileää melkein kuin lasi, auringonpaisteessa ihanasti tulista! Miten uinuttavasti laineet sitä vasten liplattavat, — ja myrskyllä ne kolisevat hurjasti, kumeasti! Niin, hän pitää tuosta kodasta paljon enemmän kuin itse kalastamisesta, — pitää siitä paikan itsensä vuoksi, talaan ja nuotan mystillisyyden tähden, etenkin nuotan juhlahetkien vuoksi, asiattomasti, eduttomasti, — ja hyötyä tuottamatta. Pitää niin, että hän joskus talvellakin, hankiaisten aikaan, juoksee sinne yksin tai tahtoo sinne toverit naapuritaloista karttupiilosille, kovalle, hileitä kimaltavalle hangelle.

Joutuivatpa nyt kerran nuo kaksi huonosilmäistä, vanha Samuli ja Pikkari, yhdessä laskemaan ja nostamaan verkkoja. Jostakin syystä ei edes Veertin eikä Antin tarvinnut lähteä Samulille apuriksi; — lieneekö Antillakin ollut muuta tekemistä — tai leikkimistä: kirkkojen rakentelua tahi vain — metsässä juoksemista.

Samuli ja Pikkari lähtivät.

Kun he illallisen ajoissa palasivat järveltä, kehui Pikkari kovasti, pieni koiransilmä silmissään, miten he muka huomisaamuna kaloja toisivat, koska kerran hän oli ollut hommassa osakkaana, — toisivat kolmilaita-kuutin täynnä aarteita, niinkuin kaskuissa kerrotaan: kolmilaitainen oli aina saduissa venhe, jossa järvien pohjasta tai soitten syvyyksistä nousi aarteita, — padalliset kultaa, hopeaa…

Samuli pysyi Pikkarin kehuskellessa ja irvistellessä mykkänä ja tapansa mukaan hiukan happamena; ja näyttipä hän Antista tyytymättömältäkin. Myöhemmin tunnustikin sitten Samuli Antille, ettei Pikkari ollut osannut soutaa, tottumaton kun oli, miltei ensikertalainen; Pikkari oli reuhtonut ja riuhtonut kuten pieni Veertikin, joka kuului myöskin reuhtovan, riuhtovan ja äyskivän verkkoja laskettaessa, kun taas Antti: no, se nyt oli toista, se! Niin kertoi Samuli, kai Anttia tottelevaisuuteen mairiakseen; Veerti oli muka tottelematon, pahalainen! — Ja heittiö oli nyt myöskin Pikkari ollut.

"Mutta mitäs hänestä silmänapuakaan, — huononäköisestä", hymähti Samuli.

Tuli seuraava aamu. Pikkari ja Samuli palasivat verkonnostosta parhaiksi suurukselle. Samuli tuntui vielä ärtyisemmältä kuin eilen, vaikkei saalis ollutkaan paljon tavallista huonompi. Pikkarikin näytti ensin ärtyneeltä, hiukan alakuloiselta, — ei kehunut saaliilla, vaan sanoi:

"Turhaa heitellä veteen värkkejä. Ei sitä kalaa lähde enää värkillä, vaan hopeisella koukulla."

Siihen unohtui se tapaus, niinkuin kaikki muutkin pienet, vaatimattomat tapaukset talossa. Unohtui melkein viikoksi, — kunnes Pikkari, se holtiton koirankuono, viimein asian paljasti. Alkoipa hän jutella kerran keittiössä, tapansa mukaan nopeasti illallisen hotkaistuaan, miten he kaksi, Samuli ja hän, olivat silloin laskeneet verkot. Olihan Samuli pahasti äkseerannut Pikkaria. Mutta järveen ne "värkit", — verkot, — oli lopulta saatu reuhkatuksi.

Vasta seuraavana aamuna alkoi kiipeli. He olivat nostaneet kaksi verkkoa. Pikkari sanoi: "Niissä oli pari tuollaista ryhää", kuhaa, — mitä lienevätkään olleet: ei Pikkari tuntenut kaloja niin tarkoin ulkonäöltä, tunsi ne ainoastaan lautasella.

Sitten olivat he alkaneet lappaa kolmatta verkkoa. Ja olivatpa silloin huomanneet, että joku, naapuri kai, — oli laskenut oman verkkonsa heidän verkkonsa päälle ja poikki.

"Sameli sen huomasi", sanoi Pikkari. "Sameli inisi, natisi ja nitisi: Mikä pahalainen! Eihän tällaista ennen ollut tapahtunut."

Ja sitten oli Samuli temponut sitä vierasta verkkoa, sotkenut sitä vedessä huiskin haiskin, kiskonut sen kasaan, — eikö se liene siinä vähäisen revennytkin…

Mutta kun he tulivat toisen oman verkkonsa luokse, — oli taas naapurin verkko laskettu suoraan sen poikki. Ja sitä Samuli nyt peuhkaroimaan:

"Kuin provasti laiskan roika-völperin partaa lukukinkereissä."

Pahalaiseksi oli Samuli taas naapuria sanonut, kovin oli suuttunut.

Ja heidän kolmaskin verkkonsa oli painettu pohjaan, vieraan verkon alle! Samuli oli nitissyt ja natissut, kiljahtanutkin muka:

"Niitä pahalaisia…"

Mutta mitenkäs sitten kävikään? Kuinkas se kasku sitten olikaan? Viimein Samuli huomasi, että hänen sotkemansa vieraan verkon puikkarissa oli talon omien verkkojen merkki, poltinleimasimella painetut kirjaimet A ja W. He olivat edellisenä iltana laskeneet omat verkkonsa omien päälle, — monta kappaletta.

"Ja niitä se Sameli repeli… Itse sotkotteli ja repeli värkit! Ja itse hän ne selvittää ja tursii tukkoon, se Sameli!"

Pikkari nauroi Samulille kurahtelevalla kurkullaan, kyynelet silmissä, — istuen keittiön permannolla jalat ristissä allaan, kuten hänen lepoasentonsa oli. Nauroi ja kujeili:

"Ja Sameli morkkasi Pikkaria: Eihän Pikkarikörri mitään jummarra, ei ole Pikkarilla silmiä otsassa, ei hän näe mitään, — kun hänellä ei ole lasisilmiä niinkuin Samelilla…"

Samuli istui vielä illallisella, syöden hitaasti ja väsyneenä niinkuin aina. Pikkaria kuunnellessaan tuli hän hyvin kalpeaksi, inahteli hiljaa jotain epäselvää, kuten hän ihmisten joukossa suuttuessaan teki. Mutta sanasotaan ei hän ryhtynyt: ripset vain lipsuttivat vaskisten sankalasien takana, suu vavahteli ja meni vinoon, — ruoka ei näyttänyt oikein maistuvan, ja hänen huokauksensa olivat tavallista alakuloisemmat.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings