TURHAMAISUUS

Kun näinä kesäisinä päivinä, jotka jälleen surullisesti vähenevät ja katoavat, — niinkuin kaikki menneetkin ovat kadonneet, — opetan pikku ystävälleni Ollille kertomataulua, jonka ylimmät tulokset ovat hänelle vielä liian korkeaa matematiikkaa, — kun näen hänen hypistelevän epätoivoisissa ponnistuksissa pöydän reunaa ja kääntelevän kiemuroiviin asentoihin kapeita käsiään, joiden kyynärvarret pistävät pitkälle esiin liian lyhyiksi käyneistä hihoista, — kun kiihdyn, onneton, ja tahdon voittaa väkivaltaisilla vaatimisilla oppimisen vastarinnan, johon arvelen syyksi sitä, ettei poju ole tottunut hallitsemaan tahtoaan; niin, kun en tyydy jo saatuun hyvään, vaan yhä pidennän tuntia, — kunnes Ollin vilpittömistä silmistä lopultakin puhkeavat kyynelet, — lopultakin, sillä hän on sangen sankarillinen, — ja alkavat valua pitkin hänen kalvenneita poskiaan, samalla kuin hänen silmissään yhäti palaa halu oppia, osata, — silloin sydämeeni koskettaa tuskallisesti ikäänkuin jokin memento. Näen yht'äkkiä edessäni toisen pikku pojan, pikku Antin koulussa… Ja niinkuin tällä Ollilla on nuo lyhyiksi jääneet hihat, näen — Antillani lyhyehköt housut, ruskeat, ruuniaivinaiset.

Omat silmäni samenevat joistakin kyynelten tapaisista, joita on vaikea salata. Ja kun Olli ne huomaa, — uskottelen, että hän ne huomaa ja aavistaa ystävällisesti niiden merkityksen, — kirkastuukin hänen katseensa kohta; niin, hän on erikoisilla ansioilla varustettu ystäväni, joka ei halua ollenkaan muistaa äskeisiä loukkauksia, — ja muistaa ne kerran ehkä kuitenkin, niinkuin Antti nyt sellaiset asiat, joista pienenä loukkautui, vaikka ymmärtää erinomaisesti niiden vähäisyyden ja oikeat syyt…

Tuo koulunkäynti!

Ja nuo ruskeat, paikoin hiukan vaalenneet housut! Mitkä hullunkuriset surun aiheet!

Oh, kyllä Antti sai koreitakin pukimia, tuo turhamainen, sai oikein keikarimaisia pikkumiehen kaunistuksia! Harmaapäisenä muistaa hän sen mekkonsa, jonka helma oli leikattu kauniille pykälille ja pykälät reunustettu loistavan sinisellä nauhalla. Muistaa lakeerisaappaansa ja ne valkeat paitansa, joiden kauluksissa ja hihansuissa oli punaisia kukonkuvia: ne paidat nauttivat hänen erikoisen lämmintä kunnioitustaan. Hän muistaa tarkalleen ensimmäiset suuret tupsut, jotka sidottiin hänen kirjavien paitojensa kaulamuksiin, urheiluvyönsä, jonka solkena oli pieni käärme; ja — tummanpunaisen huopahattunsa, jonka ympärille hän lauantaisin rattoisan ihanilla kotimatkoilla pujotteli variksen varvuista vihreän seppelen, — ottaen sen kuitenkin pois ennen kotiporttia, — tietäen turhamaisuutensa.

Mistä ne ruuniaivinaiset housut joutuivat siihen joukkoon? Kuka aikuinen jaksaisi aina tutkia lapsen pyyteitten salaisia syitä, saattaisi aina myöntyä niihin, varsinkaan silloin, kun ne voivat tuntua ehkä itselleen ihmisen alulle vahingollisilta? Kukapa aavisti, miten turhamainen Antti oli!

Eihän sillä kankaalla ole mitään vikaa, se on reilua, tavallisissa oloissa soman ruskeaa ja niin vahvaa, että kestää mainiosti kaikki poikien mäenlaskut ja puihin kiipeämiset. Se on kangasta, josta nyt pitäisin suuresti: se on käytännöllistä kangasta. Mutta juuri Antin silloisessa ympäristössä se sattui olemaan hirmuista.

Mitäpä siitä, että hänen täytyi huomata, kun ilmestyi ne jalassa kouluun ja marssi juhlasaliin aamurukoukseen, jonkun isomman pojan osoittavan niitä housuja toisille, lausuen oikein runomitalla jotakin niistä, ruuniaivinasta. Siitä ei väliä, sillä olihan tuo kauppiaan poika yleensä kelvottoman vetelä ja tyhmäpäiseksi tunnettu, ja toisissa tovereissa ne kaatiot tuskin herättivätkään huomiota. Ei paljon mitään, että moinen hölmö, elämäntavoiltaankin inhottava, leimasi muka hänet köyhäksi ja onnettomaksi: se suru olisi mennyt hyvin laatuun…

Mutta paitsi ympäristön noille kaatioille välistä tuottamaa alennusta oli niillä oma, ikäänkuin sisäinen heikkoutensa. Ne nimittäin muuttivat väriä kovin helposti.

Sankari Akhilleus oli hiukkasen hermostunut! Lyseo antoi hänelle kyllä ponnistamista; hän oli siinä turhamainen, että halusi selvitä kunnialla toveriensakin rinnalla, paitsi nyt olla tuottamatta kotona surua huonoilla todistuksilla.

Mutta kuinka saattoi kunnostautua esimerkiksi matematiikassa, ja juuri siinä? jo kertomataulun ylimmät numerot olivat olleet hänelle paha sekamelska, siellä kotona, kiltin kasvattajasiskon opissa. Ja sitten! Joutua lyseossa matematiikan tunnille: sama kuin olisi viety mestauslavalle, jolla veri vuoti virtanaan! Mikä ahkeruus sitä ennen kortteerissa, että siitä tunnista, siitä yhdestä ainoasta tunnista, jälleen selviäisi; — epätoivoinen, piintynyt, painajaisena ahdistava ahkeruus. Antti oli huonopäinen siinä suhteessa. Minkä hän sille voi? Mikä palava huokaus lyseon yhteisessä aamurukouksessa, että säästyisi sen tunnin kauhuilta! Ja sitten tunnilla: tulinen jännitys, äärimmilleen terästetty tarkkaavaisuus, — ja kuitenkin päättyi tunti useimmiten tappioon, mielenmasennukseen.

Ruotsinkielen opettajan saattoi mainiosti sietää, vaikka hän kuljeskelikin käytävässä hiipustelevilla askelilla ja pysähtyi oven taakse kuuntelemaan, mitä poikaset luokalla puhelivat. Hän oli nyt sellainen, mutta oli Antin suosija. — Lisääntyvällä tottumuksella ja ahkeruudella alkoi selvitä myöskin virkainnosta kelmeän ja kauheasti ärjyvän venäjän kielen lehtorin kynsistä; niin, kynsistä ja kourista, sillä hän opetti mahtavan keisarikunnan kieltä välistä tosiaankin kynsillään ja kourillaan, turvautuen hermostuessaan väkeviin hauislihaksiinsa ja hartiavoimiinsa. — Maantiedon maisterin hauska ja villitty haukunta kaikui läpi koko juhlallisen kivimuurin ja häiritsi toisiakin opettajia, mutta ei Anttia, koska oudot maat ja meret olivat Antille hyvin mieleisiä ja maisteri hänelle sangen ystävällinen ja kohtelias. — Vielä vähemmän tuskastutti se, että historian herra löi karttakeppinsä säpäleiksi seinään: mitään makeampaa hedelmää ei Antti tietänyt kasvavan tiedonpuussa kuin historian oppikirjat, kuta isommat, sen paremmat; omaksi huvikseen kävi sieppaamassa tuollaisia omenoita lainakirjastoista, jättiläismäisen komeita, hurmaavia, koulukirjojen lisäksi.

Mutta se murheen kyy, matematiikka! Aritmetiikka! Geometria!

Tietää nousseensa sen tähden aamulla kello kuudelta, viideltä, pimeänä aamuna, muun talonväen nukkuessa! Ja tietää, ettei sittenkään vielä osaisi mitään kuin ulkomuistilta, — niinkuin apina, papukaija! Ja että ainoastaan erikoinen onnenkeikaus saattoi estää joutumasta ilmeiseen kadotukseen!

Kadotus oli varsinkin seuraava:

Kutsuttiin isolle taululle, — sinne täytyi mennä, täytyi totella, — täytyi joutua tuon hirmuista kamalimman lähelle, — tuon lyhyen ja paksun, jolla oli veripunaiset silmät! Melkein aina käydä kekkasi maisteri iso vatsa pystyssä luokalle inhottavia höyryjä mukanaan tuoden, niitä suustaan suitsuttaen. Ilmeinen lohikäärme. Ja ne säkenöivät, verestävät silmät! Niiden valkuaiset risteilivät täynnä veripunaista suoniverkkoa. Juomisesta körisevän äänensä vuoksi lieneekin hänelle annettu synkeään vivahtava ja samalla hiukan hupaisa lisänimi: Körö. Tai ehkäpä se nimi johtui myöskin hänen vartalonsa muodosta.

Antti siis seisoo isolla taululla. Seisoo — kuin tuomittu kaakinpuussa. Koettaa pysytellä niin kaukana maisterista kuin mahdollista. Koettaa piirtää numeroita, — ja sielu vapisee vielä pahemmin kuin hänen kätensä, kun hän tietää, että takana, aivan läheltä, seuraavat nuo veriset, pullottavat silmät hänen työtään. Mikä helpotus, jos kaikki menee hyvin ja maisteri örähtää: "Oikein!" Mutta useimminhan Antti sekaantuu, ja silloin kuuluu ikäänkuin lasia purevien hampaiden välistä pitkä, hirveä, karkea: "Väärin!" Ja Antti saattaa tuntea niskassaan, uskaltamatta katsoa sivuilleen, maisterin punaisen kouran, villityn kouran! Jospa se edes vanuttaisi, repisi kaikin voimin tukasta. Sitähän tapahtuu melkein jokaiselle. Mutta se koura hankaakin nyt ne liitunumerot, jotka Antti on tehnyt taululle, pois Antin nenällä, hänen kasvojaan pyyhkeenä käyttäen…

Voi häväistyksen syvyyttä! Astua takaisin paikalleen naama liidussa! Voi alennuksen toivottomuutta, josta ei ole pääsyä! Masennusta, joka vaatii viimeisetkin voimat, eikä tuota hedelmiä sittenkään! Korkeintaan 7 numeroon arvioidaan Antin matemaattiset talentit, ja joskus ne huristavat pari numeroa alle. — Se onneton matematiikka raahautuu kesälläkin mukana mielessä, — kuin suunnaton taakka, joka on vain lyhyeksi tuokioksi laskettu hartioilta.

Ihmekö, jos Antti tulee etenkin matematiikan vuoksi hirveän hermostuneeksi; jos hänen sielunsa huokaa hädässä; jos hänen aivonsa kiehuvat melkein yhtä mittaa pienessä kuumeessa; niin, jos hänen koipiensa seuralaisetkin välistä moisesta kauhusta hiukkasen kalpenevat — ikäänkuin osanotosta! Ne ovat vahvat ja reilut housut, mutta eivät sovi tilanteeseen…

Eikä se vaaleampi väri lähde niistä millään, ei kotona salaa harjaten, ei millään. Kuin Aabelin viaton veri huutavat ne poloisen Kainin, pikku Antin, rikosta, — sitä, että hän on välistä kuolla siellä lyseon ensimmäisellä luokalla kauhean ukko Körön tunnilla, Körön, joka heittelee poikia seiniä vasten niin että kallot suoraan sanoen kolskavat.

Kokonainen nälkävuosi oli se lyhyt aika, jonka Antti sai kestää noita luontoa kysyviä seuralaisiaan; sietää niiden tuottamaa häpeää kotonakin, mikä oli kaikkein surullisinta, — kotona, niiden edessä, joille hän olisi tahtonut varata kaiken parhaansa ja joiden kiitos oli hänelle riemullinen palkinto koulun salaisista vaivoista. Sietää nurkumatta, voimatta sanoa, mikä tuohon hiukan noloon asuun oli oikeana syynä: varsinkin se, että ukko Körö saattoi pyyhkiä hänen pöyhkeällä naamallaan mustan taulun puhtaaksi! Sitä nälkävuotta kesti — joulusta melkein kevään loppuun.

Mutta viimein, aivan keväällä, luuli Antti keksineensä keinon, miten hävittäisi asustaan kirouksen leiman: ruskeat housut oli pestävä, oikein pestävä, saippualla. Kotona oli hän jo puhunut siitä, mutta pyyntöä ei oltu noudatettu kyllin nopeasti. Nyt päätti Antti pestä ne itse. Oli toukokuinen lauantai. Hän oli tullut kotiin maalle, tuoreet variksenvarvut sen punaisen hatun ympärille sovittaen. — Toukokuu! Puro suuren, humisevan metsän reunamalla, Antin myllyjen mahtava koski, solisi ja pauhasi vapaana, hyppien keltaisena ja valkeana kiveltä toiselle, kadoten alas runolliselle linnakiven niitylle ja välkkyvään lammikkoon, jonka poikki sileät porraspuut veivät, somat ja hauskat kävellä.

Aurinko oli melkoisen lämmin, kukaan ei Anttia täällä kirjavan kiviaukean alla näkisi. Hän oli varannut taskuunsa saippuaa, — hän pesi housunsa purossa ja kuivasi niitä sitten vähän, paljain säärin puron reunalla istuen.

Mutta kun hän teostaan ylpeänä kotiin palasi ja kehui pesseensä pyykkiä, minkä näköisiksi pyykkiä sanottiinkaan! Kaatiot olivat nyt kaikkialta osaksi rautavedestä tummat ja osaksi läikälliset, keltaiset kuin keltamulta. Ja hän kuului saavan mennä kouluun niillä itse pesemillään housuilla.

Eipä aavistettu, että hän meni ilomielin: kirous oli niistä hävinnyt, — sanokoot isot niitä miten likaisiksi hyvänsä, pesun likaamiksi. Se pesu oli ollut onnellinen.

Niin onnellinen, että se tuomitsi Antin seuralaiset kuolemaankin. Vielä tutkintoon tulivat uudet, harmaat tai mustat, kuin kaikilla muillakin. Antin ei tarvinnut noutaa todistustaan, suurella vaivalla kauniiksi saatua, rehtorin kädestä nuo masentavat kiusankappaleet kintereillään. Kaikki oli korjattu. Ja nyt voi turhamaisuus jälleen nostaa pystyyn päätänsä, — jossa oli kotimatkalla variksen varvuista punottu seppele, laakeriseppele, muka.