MÖRKÖJÄ

Antti nukkui kesäiset ajat päärakennuksen yläkerrassa. Siellä oli suuri sali, jonka ikkunoista ja parvekkeelta näki kauas ympäristön maisemiin, — yli vehmaan laakson, korkeille metsäharjuille, välkkyville vesille ja niiden kapeille niemille, — kaukaisuuteen, auringonsauhussa kylpevään ilmanrantaan. Salin vieressä oli Leonardin kamari, hieman hämärämpi salia, sillä vanhat hongat huojuttivat latvojaan melkein sen ikkunain edessä. Ja lisäksi kolmas huone, se, jossa Antti vietti yönsä sinisen, siirrettävän verhon takana.

Sen verhon takana, aivan kuin erikoisessa kätköpaikassa, oli paitsi pöytää ja sänkyä nurkkakaappi, jossa pidettiin lelusia ja vähän Antin omatekoisia näperryksiä, vanhan Samulin ja Pikkarin puukolla taikka sitten kynillä ja saksilla tehtyjä… Muuten siellä oli läksy- ja satukirjoja, tutkittavia kasveja, — sekä kuppi, josta annettiin ruokaa varikselle.

Ihanaa oli siellä herätä aamuisin alku- ja sydänkesällä. Aurinko paistaa ulkona. On aivan hiljaista: kukaan ei tule herättämään kesken unia, — paitsi varis. Paavo lentää ikkunalaudalle; ikkuna sängyn pääpuolessa oli jätetty yöksi vähän raolleen, että Paavo sisään pääsisi. Antti herää: Paavo raakkuu ikkunalla, kurottaa kaulaansa, rusetilla koristettua, — tepsuttaa pari askelta ja lentää tai harppaa sitten kömpelösti pielukselle ja nykäisee paksulla nokallaan Anttia. "Anna kokkelia", se sanoo. — Ja kupissa on kokkelia, — Antti lusikoi eineen Paavon kurkkuun, variksenpoika hotkii, kurisee, kurnuttaa, nielee siinä paikassa, ja vaatii ahnaana yhä lisää punaiseen kitaansa.

Lentää siitä Paavo ulos, — ja pian lähtee Anttikin hänen perästään, kolaa yläkerran kitisevien puuportaiden ovia, tuntee aamun tai päivän ihanuuden isoilla ulkoportailla, — ajattelee askareitaan: pihan hiekkakäytäviä olisi kitkettävä, — kamalan kuivaa hommaa, josta sitten pujahdetaan piiloon seljapensaan sisään tai livistetään varkain etäälle lepikköihin, petäjikköihin, peltojen pientareille, missä ruoho ja kukat ylettyvät melkein korkeammalle hänen päätänsä, kulleroita kasvaville niityille, isojen kivien laelle, — usein Paavo livistäjän kintereillä tai olalla.

Iltaisin nukkuu miltei kohta ruumis aurinkoista raukeutta täynnä, — nukahtaa, kun on tuskin alkanut lukea jotakin tarua kai kaskua.

Niin alku- ja sydänkesällä.

Mutta syksypuolella käy kolkommaksi. Silloin tulee pimeä, oudon pimeä, — ja Antti, joka imartelee itseään Akhilleus-nimellä, jonka Leonard lienee hänelle jollakin hetkellä pilkalla antanut, pelkää pimeässä.

Yöt saattavat olla hirmuisia.

Ja etenkin kirjoista ne hirmut karkaavat Antin kimppuun.

Kuka on sallinut hänelle moisia kirjoja, kummitusjuttujakin? Palavan intohimon voimalla vetävät ne puoleensa hänen sieluaan, vetävät keskellä päivääkin, jolloin pitäisi virkistäytyä reippaissa hommissa, olla mies. Aikuiset eivät näitä kirjoja hänelle tarjoa, he suosittelevat hänelle lukukirjain kertomuksia tai aivan tavallisia satuja. Ei, itse Antti luettavansa hankkii.

Mistä?

Kauhealta, salaperäiseltä ullakolta, joka on hänen kesähuoneensa yläpuolella. Se on vasta merkillinen aarrekammio, se suuri ullakko, jota kutsutaan "multavinniksi". Sinne vievät kapeat, umpinaiset portaat, joiden yläpäätä sulkee raskas luukku, niin painava, että se vaivoin kohoaa Antin nostamana. Niitä narisevia portaita täytyy kulkea hyvin hiljaa, ettei kukaan tietäisi hänen vinnille menevän. Sitten luukku auki, ja taas varovasti kiinni, — niin ei hänen liikkeistään kuulu alas edes hiiskahdusta.

Vinnillä on — vaikka mitä. Siellä on kuivamaan asetettujen vaatteiden lisäksi valtava karhunkeihäs, jonka kolmitahkoisessa terässä Antti on vielä näkevinänsä murhatun karhun verta. Raskas, väkevälle haiseva karhunnahkakin viedään sinne kesäksi, kääritään naftaliinilta lemahtavaan kankaaseen, odottamaan talvea, jolloin se riiputtaa pitkiä, koukeroisia ja mustia kynsiään reen perässä. Siellä on vanhoja lipastoja salaperäisine laatikkoineen, — laatikoissa kukkuroillaan tavaraa: muinaisia rouvien tykkimyssyjä, papereita, kullattuja kahvikuppeja, pitsejä, kaikkea. Ja aivan vieressä viettelee vanha, hylätty ompelukone, jota sopii hiljaa kiertää ja rassata; tuolla roikkuu iso sapeli; tuossa on rikkonaisia tuoleja, lyhty, koreita pukuja, sohva, jonka joustimet pönköttävät ja istuessa pistävät. Ja suuresta päätyikkunasta huikaiseva näköala yli puunlatvojen ja pyörryttävän jyrkänteen, kauas, — kauas tuonne yksinäisen kuusen luo, joka törröttää erakkona kahta järveä toisistaan erottavalla, kapealla kannaksella ja on muodoltaan kuin vähän auki jätetty sateensuoja.

Niin, myöskin vanhoja sateensuojia on vinnillä, alhaalla räystään alla pienten luukkujen alla, luukkujen, jotka tuijottavat illan hämärässä valkeina kuin mitkäkin aaveiden silmät. Niistä sateensuojista saa Antti, jos luvan pyytää, ottaa teräsvarpuja, tehdäkseen jousipyssyihinsä oikeat rautajänteet, — mahtavat jänteet muka: kymmenkertaista terästä, kovat potkaisemaan ja vaaralliset, — jos sattuisi ampumaan ketä silmään.

Mutta jännittävintä on, että vinnillä lepäilee laatikoissa tai mullassa hirvittävästi kirjoja. Niitä Antti kornuaa…

Onpa hän löytänyt sellaisenkin kirjan, jossa oli muutamia katkelmia Homeroksen lauluista, — luultavasti Elias Lönnrotin suomentamia; riemukkaasti, pontevin runojaloin rientävät sankarit niissä taisteluun, kypäreissä hevonhännät, säärten suojana välkkyvät vaskilevyt, kaikki paitsi Akhilleus, joka kantaa loputonta loukkautumisen kaunaa. Sieltäpä löytyvät nekin "Tuhannen ja yhden yön sadut", joista nikkari Hinkkanen näyttää nappaavan palasia omiin kaskuihinsa. Sydäntä vavistaa Pikkarin kertoma Sheherazaden ja hänen kohtalotoveriensa tarina; — tässä kirjassa ei sitä ole, mutta se kuuluu tähän; vavistaa omituisella, erikoisella tavalla, — tuo kertomus naisen uskottomuudesta, niin oudosti vaikuttava, että Antti kerran yksinään ruokasalissa lankeaa polvillensa uunin nurkkaan, kohottaa kaksi sormeaan korkeuteen ja vannoo Jumalan edessä, ettei hän koskaan elämässään suvaitse naisia, noita kelvottomia, vaan kostaa heille tulella ja miekalla heidän ainaisen petollisuutensa.

Mutta näitä runoja jälleen on hän jo kuullut isolta kaimaltaan, isäntärenki Antilta. Kankealla, ylpeää vihaa vapisevalla äänellä oli isäntärenki sunnuntaina nurmikolla vieretysten maattaessa lukenut hänelle:

"Nyt pirulle sa luus ja nahkas möit, Kun esimiestäs tappelussa löit."

Ison Antin suussa särähtävät erikoisen karkeasti sanat: piru ja ryssä.

Kaikkein merkillisimmät, kauheimmat olivat kuitenkin pienestä Antista eräät värittömät kuvat, — sillä "Tuhat ja yksi yötä" oli täynnä värillisiä, joita hän löysi vanhoista ruotsalaisista kuvalehdistä ja pienistä suomalaisista kansansatuvihkosista. Ne kuvat eivät olleet sellaisia kuin "Tuhannen ja yhden yön" saduissa. Ne olivat pelkkää mustaa ja valkeaa, mutta sitä hirmuisemmat. Niissä kuljetti koko kuvalehden sivun täyttävä rosvo hartioillaan ryöstettyä lammasta, pitkä puukko kädessä, toinen hampaissa, kolmas ja neljäs vyössä. Niissä ajoi jokin yksisilmäinen jumala kahdella pirullisen näköisellä pukilla, joiden sieraimista ja silmistä tulta tuiski, kun taasen itsensä jumalan kädessä heilui julma vasara, josta sinkosi salamoita. — Ja kaikkia muita ilkeämmät, julmemmat olivat alastomat, pitkähäntäiset pirut, jotka istuivat suomalaisten kansansatujen lehdellä, istuivat läjässä, neuvottelemassa öisessä kokouksessaan, inhoittavan paljas ruumis toisensa vieressä, pienet sarvennykeröt päässä, hännät jalkojen ympärille kiedottuina. Mitä elkeitä ne punoivat? Sitä ei satukirjakaan tietänyt.

Etenkin nämä pirut vainosivat Anttia syksypuolella kesää.

Ne vainosivat unessa; ja vielä enemmän valveilla, jos oli pimeä.

Ne olivat ensin mörköjä, sitten niistä tuli haamuja, aaveita, lopulta mystillinen, vavistava kauhu.

Mörkö ilmestyi unessa. Antti makasi keltaisessa sängyssään, joka oli annettu hänelle omaksi, ja näki unta: mörkö oli istuvinaan hänen jalkojensa juuressa, siinä samassa sängyssä, — pieni, pyöreä, musta mörkö; siinä se makasi ja killisteli ilkeästi, — mutta ojensi yht'äkkiä kyntensä, mustat, kiiltävät ja käyrät kuin karhun kynnet, ja alkoi häntä raapia, noilla sirpinkokoisilla, terävillä kynsillä. Antti heräsi kauhun vallassa ja aikoi huutaa. Mutta olikin hiljaa, eikä paennut vuoteestaan: pelkääminen oli noloa, — se oli kiellettyäkin, se oli häpeä. Hän valvoi kauan pimeässä, — hien vallassa, — kunnes taas nukkui.

Pelkääminen ei ollut miehen käytöstä. Ah, etteivät aikuiset, jotka saattoivat hänet välistä, kun hän näytti oikein pelkäävän, yläkertaan asti, etteivät he aavistaneet, miten julmaa hänestä oli työntäytyä tuonne pimeihin huoneisiin syksypuolella! — Ja aavistivathan he, mutta tietysti höpsöä täytyi kasvattaa, poistaa hänen joutava pelkonsa. Antti pirisi ja melkein itki:

"Mikä lie tuolla — tuo valkea…?"

"Mikä?" toisti saattaja, joka tahtoi hänet reippaaksi. "Mennään sitä katsomaan. Koeta sitä kädelläsi: sehän on kakluuni. Ei mies pelkää…"

Se oli tietysti kakluuni. Tai jokin valkea vaate. Eikä se kumminkaan ollut sitä. — Tavattomalla kiireellä Antti riisuutui yksin jäätyään kynttilänsä valossa, sukelsi peitteensä alle, sammutti viimein hätäisesti kynttilän, ja peitteen raosta tuijottivat hänen silmänsä kauan pimeyteen, tuijottivat kuumeisina palaen, sillä nurkassa oli yhä se aave, — salaperäiseltä ullakolta alas hiipinyt aave, paljaspintainen, ilkeä paholainen.

Mutta kaikkein kolkointa, järistävintä, — pahempaa kuin unessa nähdyt möröt ja valveilla mielessä uhkaavat aaveet, — oli sellainen kauhu, joka ei yllättänyt unessa eikä valveilla, vaan puoliunessa: unissakulkeminen.

Palvelijatar meni iltahämärässä lyhty kädessä ullakolle vaatteita ottamaan. Hän näki Antin jo vuoteessa, — pojan kynttiläkin oli sammutettu. Mutta sitten kuuli hän Antin nousevan perästään ullakolle. Paitasillaan Antti sinne tuli. Palvelijatar käski häntä pois, toruskeli, sanoi hänen kylmettävän itsensä. Antti ei vastannut, — no niin: hän nyt oli aina itsepäinen, tahtoi kai nyt taas komuta vinnillä. Tyttö otti vaatteet, aikoi poistua, käski vielä kerran Anttia pois. Antti ei vain totellut. Olkoon sitten täällä, tulkoon omine aikoineen, ajatteli palvelijatar, jolla ei ollut aikaa odotella, painui porrassyvennykseen, laski luukun kiinni ja meni.

Antti heräsi pimeässä. Missä hän oli? Kylmä riipoi hänen ruumistaan. Pimeässä kuulsi kauheita valkeita läikkiä, — kuin silmiä. Multa kävi jalkoihin kuin jää. Missä hän oli? Hän ei löytänyt minnekään…

Ullakolla, — multavinnillä! Kuinka hän täällä, — melkein alasti! Yöllä, — pimeällä vinnillä, — kuin haudassa: elävältä haudattuna. Hän ei uskaltanut parkua: jospa ei sydänkään olisi sykkinyt, etteivät oudot nurkat huomaisi häntä! Talo nukkui, hän yksin valvoi… Öinen tuuli humisi, pärekatossa rapsahteli, nurkissa kyyrötti jotakin, — ne kirjakasat, joissa istui alastomia paholaisia juoniaan punomassa, pitkät hännät rivosti toistensa ympärillä…

Viimein löysi hän haparoiden luukun, ja palasi sänkyynsä. Miten oli hän vinnille joutunut? Hän ei muistanut eilisiltana sinne menneensä, mutta hän oli mennyt, koskapa oli ollut siellä…

Hän ei tohtinut kertoa siitä tapauksesta aikuisille, se oli liian omituinen ja kauhea.

Ja hän pelkäsi sen uudistuvan. Tämän jälkeen hän käveli useinkin unissaan.

Hänelle kerrottiin niistä matkoista vasta melkoisen ajan kuluttua. Ja silloin ilmaisi hänkin ensimmäisen retkensä öiselle ullakolle. Ilkeä salaisuus oli hänelle selvinnyt: hän oli tuollainen — unissakulkija.

Lempeä rouva kertoi hänelle yhden hänen matkoistaan. Oli ollut hiljainen yö. Kaikki olivat nukkuneet, palvelusnaiset kuorsanneet keittiössä. Mutta rouva oli kuullut kamariinsa käyntiä ovissa, hiljaisia askelia ruokasalista, sitten liikettä keittiöstä. Hän sytytti kynttilänsä, meni katsomaan: Antti seisoi hellan vieressä selkäänsä paistatellen kuten hänellä oli pahana tapana, — paistatteli paitasillaan.

"Kuinka olet täällä? Miksi et nuku?" kysyi hän Antilta.

"Ei ole kahta pöytää", vastasi Antti.

Rouva valaisi hänen kasvojansa, pojan silmät olivat kiinni, kasvot jäykästi ylöspäin luodut, ilmeettömät.

"Mene takaisin nukkumaan. Lue rukouksesi. Minä saatan sinua", maanitteli rouva.

He menivät kahden. Antti luki pari säettä hänelle opetettua iltarukousta, availi ja sulki ovet, astui yläkerran portaita kädet hiukan hajallaan. Ikäänkuin ilmanveto vei Anttia mukanaan: Hän pääsi huoneeseensa, meni vuoteeseen ja nukkui, — vaikka ei ollutkaan muuta kuin nukkunut.

Rouva uskoi, että enkelit varjelevat lapsia.

Mutta jos hän ajatteli, että ne taluttavat unissakulkijaakin, ettei hän loukkaudu retkillään, vaan astelee hairahtumatta vaikka kattojen räystäillä, niin sitä hän ei muistanut, kun puhui Antille noista enkeleistä, että juuri hän oli niistä kenties ensimmäinen; sellaisella vakuuttavalla tavalla osasi hän esittää Antille keskinäisissä pakinoissa päivällä, ettei kunnollisella ihmisellä ole koskaan syytä mihinkään pelkoon.

Rouvan tyyntä otsaa, kirkkaita silmiä ja lempeää hymyä ajatellessaan on Antti sitten usein aprikoinut, miksi hänen kuitenkin kaiken ikänsä on täytynyt jotakin pelätä, — miksi sekään vakuutus ei kyllin riittänyt? Pelätä yhäti mörköjä, tosin toisenlaisia kuin pienenä, mutta yhtä kamalia kuin nekin, jotka hän tietämättään oli hankkinut itselleen ullakon pimeydestä. Eihän ihmisellä, jos hän on viaton, pitäisi olla syytä pelätä eikä kärsiä tuskaa unettomina öinä! Niin, — jos hän olisi viaton…