XX LUKU.

Kun poika kukkavihon kanssa pääsi perille, oli Pertti jo lähtenyt liikemiesklupiin. Pertin mieli oli niin kevyt ja onnensa rajaton. Lähtiessään suuteli hän Annaa, joka hiki kasvoilla puuhasi illallisten kanssa. Oli sovittu, että klupin kokouksen päätyttyä Pertti suoraan toisi vieraansa kotiin. Siten voisi Pertti Moelle hänen oman nenänsä edessä kouraan tuntuvasti näyttää, ett'ei hän huoli Moea mukaansa ja että tästä lähtien heidän välinsä olisi kuitattu.

Mennessään klupiin sukelsi Pertin mieli vanhoihin muistoihin. Hänen mieleen juolahti se aika, jolloin hän usein meni pelastusarmeijaan "todistamaan." Oli sekin aikaa! Entäs se, kun asui yhdessä sepän kanssa ja kuunteli hänen esitelmiään kuudennesta käskystä! Pertin täytyi väkisinkin hymyillä itselleen.

Miten sentään myötäkäyminen on häntä seurannut! Se riippuu sitä, että hänellä on älyä ja rohkeutta. Rohkeutta tarvitsee se, joka kohottaa itsensä rahvaan rapakosta. Niin hän on tehnyt. Hän on ymmärtänyt elämän ja nautinnon. Vielä suurempi elämä, vielä suurempi nautinto häntä nyt odotti. Toivosen Maijun siirtäisi hän jolloin sopivalla tavalla pois läheisyydestään liiaksi käytettynä. Antaisi hänelle yhdellä kerralla hiukan suuremman rahasumman… Ja sitte laittaisi sijalle uuden nuorikon… Anna on jo niin vanha…

Kävellessään pyyhkäsi Pertti silkkisellä nenäliinallaan hikeä otsaltaan ja korkean silkkihattunsa sisälaidasta. Ja hänelle siinä tuli mieleen, että hänen pukunsa oli kallis ja kaunis, että siinä oli paljon silkkiä. Sukat silkkiset, nuttujen ja päällystakin vuorit silkkiset, kaulahuivi silkkinen! Ja pelkkää silkkiä olisi hänen elämänsäkin tästä puoleen. Hän kalustaa kotinsa ruhtinaallisen komeaksi…

Mutta ennen kaikkea, mikä nautinto saada oma konepaja ja satoja työmiehiä käskettäväkseen! Kyllä hän osaa työmiehilleen näyttää, kuka patruuna on. Niskotelkootpa, niin näkevät! Etäältä hattu kourassa pitää heidän puhutella patruunaansa. Hän kulkee pari kolme kertaa päivässä läpi konepajan ja joka silloin ei ole hänelle mieliksi, niin tinkimättä pois. Sillä tavalla hän paraiten pitää yllä arvonsa työmiesten silmissä. Pitää olla kova kuri, niin oppivat kunnioittamaan ja pelkäämään.

Klupissa ei hän ollut Moea näkevinäänkään, vaan oli iloinen ja laski leikkiä ystäviensä kanssa. Sitte kun kokous oli päättynyt, hän niin äänekkäästi, että Moenkin täytyi se kuulla, pyysi kaikkia muita kokoukseen osaa ottaneita lähtemään mukaansa "haukkaamaan voileipää", paitsi Moea. Ja niin he lähtivät. Moe jäi yksinään tilaamansa sampanjan ääreen. Kun sitä toiset kummailivat Pertille, hölötti Pertti viereisessä huoneessa kovalla äänellä, että hän "on sanonut ylös tuttavuutensa Moen kanssa".

— Odotahan! äännähti Moe itsekseen sampanjaa maistaessaan.

Pertti lähti riemumielin johtamaan joukkoaan kotiinsa kuin kaartin kapteeni komppaniaansa paraatiin.

Anna kotona ihmetteli pojan tuomaa kukkavihkoa. Hän uteli, kuka kimpun lähetti, mutta selitystä ei poika antanut.

Annan sielussa välähti, että Pertti on tahtonut olla hänelle niin nuorekkaan kohtelias ja noin hyvittelevä tänä heidän suurena sovintopäivänään. Ihastuksella hän katseli kukkakimppua, oli sitä juuri vaasiin asettamaisillaan ja aikoi sen panna illallispöydän koristeeksi, sillä illalliset ja kimppu kuuluivat erottamattomasti yhteen, kun hän huomasi siihen kätketyn paperilipun. Ja hän luki sen.

Luettuaan parkasi Anna kauhistuksesta. Ja hän pudotti kukkakimpun ja vaasin. Vaasi meni sirpaleiksi. Itse hän putosi pyörtyneenä suulleen lattiaan.

Piika kuuli huudon ja juoksi katsomaan. Hän säikähti, kun näki emäntänsä tunnotonna. Ja pani hätähuudollaan koko talon liikkeelle. Puotipalvelijat riensivät apuun.

Rouva saatiin tointumaan. Paperilipun oli hän lujasti puristanut kouraansa. Sitä ei kukaan nähnyt. Kun esiteltiin, että mentäisiin kauppiasta hakemaan klupista, vastusti hän sitä jyrkästi. Hän toimitti pois puotipalvelijat. Itse hän sammutti tulet ruokasalista, laittoi piikansa viemään takaisin asianomaisiin puoteihin kaikki viinit, herkut ja muut syönnökset, sillä niitä ei tarvittu. Piika teki niinkuin käskettiin.

Sitte Anna meni makuukamariinsa. Siellä viskasi hän kukkavihon lattialle ja polki sitä jaloillaan. Hänellä päätä huumasi ja silmissä säkenöi kuin olisi hänen kasvoinsa edessä palanut katkera tulikivi pahanhajuisille tuoksuilleen. Sellaiselta vielä tuntui hänen nenässään kukkavihon tuoksu, sillä hän oli tuntevinaan lemua kepeäjalkaisen yöperhosen siiviltä — "Maijun" liian etovaa tuoksua…

Hän heittäytyi sohvalleen pitkäkseen ja itki. Jos ihminen voisi itkeä verta, niin olisivat hänen kyyneleensä olleet puhtainta sydänverta. Palvelusväki ei ymmärtänyt kohtausta muuksi kuin halpauksen tapaiseksi. Olihan rouva jo siksi iäkäs, lihava, ja murehti niin paljon. Sen oli palvelusväkikin huomannut.

— Oi! oi! voi! voi! voi! valitteli Anna sohvalla.

Tuo hirveä epäluulo oli sittekin totta!

— Oi! oi! voi! voi! voi —!

Tyttö, jonka poskia koristaa poskimaali, jonka tuoksu on sekaisin yöllistä hikeä ja parfyymilemua, jonka hiukset ovat huimasti hajallaan ja jolla on korkeat rinnat valkoisessa pitseillä nyplätyssä yöröijyssä ja koreassa, tulipunaisessa alushameessa on yhtenään hänen silmissään. Sellainen se on varmaan se "Maiju".

— Oi! oi! voi! voi! voi! Voo-ih —!

Tovin takaa tuli Pertti nauraen ja äänekkäästi jutellen vieraineen. Hän toimitti heitä eteisessä heittämään pois päällysvaatteensa, pyöri ja nauroi heidän seassaan ja auttoi yhdeltä ja toiselta päällysvaatetta. Sitten hän riemumielin aukasi salin oven käskeäkseen sinne vieraansa. Mutta se oli — pilkkosen pimeä!

Pertti hämmästyi, juoksi etsimään rouvaansa ja oli paukahtaa pahki piikaansa.

— Missä rouva on?

— Rouva on kipeä.

— Kipeä! Miten?

— Pyörtyi ja makaa sänkykamarissaan. Hän sanoi, että pidoista ei tule mitään.

— Ei tule mitään! Oletko sinä hullu?

— Rouva käski minun viedä kaikki ostokset puoteihin.

— Ja sinä veit?

— Vein, kun käskettiin.

Pertistä tämä oli selittämätöntä. Hän juoksi Annan makuuhuoneelle. Se oli lukossa. Pertti koputti.

— Kuka se on? kysyi Anna heikosti.

— Oma Perttisi.

— Sano vieraillesi, että heitä ei täällä tarvita.

— Miksi?

— Siksi kun minä sanon.

— Selitä toki!

— Tule sitte heidän mentyä, niin saat tietää! vaikeroi Annan ääni sisältä.

Pertillä ei ollut muuta neuvoa kuin mennä klupiystäviään saattamaan pois. Ne siellä eteisessä jo laskettelivat keskenään pientä ivaa pitkästä odotuksesta.

— Parhaat ystävät! Elkää pahastuko, mutta nyt täytyy minun sopivampaan aikaan siirtää vieraspidot! Vaimoni makaa kuoleman kielissä huonona sairaana…

Vieraat lähtivät pois kuin jonkun korkean herran luota lähetystö, jota ei vastaanoteta. Ulkona he jo harmittelivat, että "muori" on pitänyt heitä pilkkanaan. Ja he uhosivat, että on sopivinta tehdä välit pitkiksi Albert Hagertin, tuollaisen tohvelisankarin, kanssa.

Vieraiden mentyä lähti Pertti Annan tykö raivoava suuttumus ja häpeä mielessään. Nyt pääsi hän sisälle.

— Tuossa lattialla on sinulle kukkia. Minä niitä jo vähän kerkesin haistaa, mutta suonet sen anteeksi. Ja tässä on pieni kirje sinulle. Se oli niiden muassa, puhui Anna.

Annan ääni oli terävän pilkallinen. Hän jäi tarkastamaan, minkä vaikutuksen kirje Perttiin tekisi. Pertti tunsi kohta Maijun käsialan. Ja nyt näki Anna, miten Pertti tärisi kuin pakkasessa kirjoitusta paperilipusta tavaillessaan. Anna siitä melkein nautti. Siis kaikki oli täyttä totta!

Pertti oli viimein päässyt selville, mitä lipussa oli kirjoitettuna. Nyt se siis oli paljastunut! Mutta mitä piti tehdä? Hän neuvotonna kourasi päätään. Juuri tätä hän oli peljännyt ja täyttänyt tuon naikkosen kaikki oikut. Ja nyt, nyt tähdellisimmällä hetkellä se tuli ja kaikki — tärveli! Oi, se oli hirveää!

— Ota nuo kukkasi ja mene pois! Eläkä enää koskaan tule minun silmiini! puhui Anna ja kääntyi sohvalla kasvot seinää vasten poispäin Pertistä.

Yksinään oli hän jo kylliksi raivonnut. Sitä ei hän enää jaksanut tehdä. Hysteerillisenä alkoi hän sohvalla vavahdella.

Mutta tämä pilkallinen tyyneys leikkasi Pertin sydäntä kahta kauheammin. Hänestä tuntui kuin Anna jo pitkän aikaa olisi ollut hänen jälillään ja odottanut vain hetkeä, milloin lopullinen paljastus tulisi. Pitäisikökään hänen puolustautua? Eikö se ollut aivan turhaan?

— Anna hyvä! sanoi Pertti ja tarttui hellästi Annaa kiinni.

Mutta silloin Anna hypähti suuttuneena pystöön ja parkasi sydäntä vihlovasti:

— Mene pois silmistäni! Ja heti! Sinä olet hirveä roisto! Sinä olet kauhea piru!

Anna polki jalkaa ja vavahteli kasvot verekkäinä. Siinä pöydällä oli täysinäinen vesilasi. Sen Anna viskasi Pertin jälkeen, joka lähti huoneesta.

Pertin aivoissa yht'äkkiä selvisi, että tämän konnatyön aikaansaaja ei voinut olla kukaan muu kuin Moe. Ja hän lähti vaatimaan Moea tilille.

Moe oli hiukkasta ennen kävellyt kotiinsa Hagertin kangaskaupan ohi. Tahallaan hän oli kiertänyt tämän kautta, nähdäkseen, onko Hagertissa tulia. Pimeää oli. Ja Moe hymyili itseksensä.

— Se naula veti! äänsi hän hiljaa.

Moe oli jo kerjennyt päästä kotiinsa ja sytyttää tulen työhuoneessaan, kun Pertti suurella kolinalla ilmestyi hänen ovelleen.

— Sinä olet kurja raukka! Olet huonoin ihminen, mitä maailmassa olen tavannut, pauhasi Pertti.

— Mitä sinä hulluttelet? Typeränä olen sinua aina pitänyt, mutta en silti aivan mielipuolena. Näyn erehtyneen, sanoi Moe levollisesti.

— Minä tapan sinut, heittiö! Sinun työtäsihän on tuo kukkavihon lähettäminen vaimolleni…!

— Sinä ja muorisi saa olla ja pysyä minulta aivan rauhassa.

— Huuti mässääjä!

Nyt rynnisti Moe Perttiä kohti. Otti häntä tiukasta kiinni, nosti ylös kuin lapsen, kantoi läpi kylmän eteisen ja paiskasi hänet nurin niskoin alas perunamaahan.

— Tuttavuutemme on nyt ylössanottu. Kadun ikäni sitä päivää, jona tulin sinun, moukan, tuttavaksi, uhosi Moe ja veti ovensa lukkoon.

Pertistä tuntui perunamaasta itseään selvitellessään kuin olisi helvetti hänet tänä iltana elävänä nielaissut. Hän harhaili ilman lakkia hajamielisenä kadulla, kunnes väsyneenä istahti issikan nelipyöräisiin ja käski ajaa liike miesklupiin. Sinne Moen perunamaahan se oli jäänyt Pertin korkea silkkihattu.

Liikemiesklupissa ei ollut ketään muita. Pertin valtasi vastustamaton halu hukuttaa surunsa sampanjan juomiseen. Hän sitä joi ja joi, kunnes humaltui.

Nyt hän alkoi buffettineidille selittää, miten hän rakentaa suuren konepajan. Mutta tuli tytölle niin tungettelevaksi, että tämä, käyttäen hyväkseen sopivaa tilaisuutta, jätti Pertin oven taakse.

Issikalla, joka ulkona odotti, pöllähti Pertin päähän ajaa Strangin konepajalle. Siellä insinööri työhuoneessaan vielä valvoi. Mutta nyt tämä valvominen oli hänelle korkeinta nautintoa, sellaista hengen puhdasta riemua, jota ainoastaan jaloimmat kuolevaiset saavat nauttia. Hän istui avatun ikkunan ääressä ja katseli täyden kuun hopeoimaa merta. Kesäisen yön kostea viileys vilvoitti hänen ruumistaan, jossa veri kuumana hyppeli. Hän oli jännitetyssä mielen tilassa, sillä hänellä oli tekeillä jotain suurta, tunteita kuohuttavaa…

— Miten haaveellisen kaunis on yö ja sen helmassa hohtava meri! Ja tämän haaveellisen yön jälkeen seuraa kuitenkin kirkas kesä-aamu. Minunkin aatettani voidaan sanoa haaveeksi, mutta minä olen varma, että tulevaisuudessa se on vielä yleinen käytännössä oleva totuus, puhkesi hän itsekseen puhumaan.

Hän nousi kävelemään. Hänellä oli niin sanomattoman hyvä olla. Koko mies hohti tyytyväisyyttä ja onnea.

Oliko tämä se entinen erakko, se entinen ärtyisä ja tuima mies? Se, joka karjui työmiehilleen, kidutti heitä yötyössä ja maksoi heille huononpuoleisen palkan? Se entinen välinpitämätön ihmismetsästäjä? Ei. Se Strang oli aikaa sitte kuollut. Tämä mies oli uudestasyntynyt Strang, joka oli paljon lukenut ja tutkinut työväen kysymystä koskevaa kirjallisuutta.

Tänään oli hän maksanut tehtaan viimeisen velan. Nyt oli koko tuo suuri tehdas hänen puhdasta omaisuuttaan. Mutta hän tahtoi omasta puolestaan toteuttaa sitä suurta sosialista oppia, joka nykyään liikkui ilmassa. Ja parhaallaan hän valmisti suunnitelmaa, miten hän siirtäisi tehtaansa itsensä ja työmiestensä yhteiseksi omaisuudeksi.

Ennen erakkona kultaa kootessaan oli hän ajatellut niinkuin niin moni suuren liikkeen harjoittaja tehdä testamenttilahjoituksia tiedeseuroille, perustaa suuri "Anton Strangin stipendi" muinaistutkimuksen edistämiseksi. Hänen rahoillaan olisi sitte voitu tutkia esihistoriallisia luurankoja, samalla kun hänen omat työmiehensä eivät olisi saaneet tiedon alkeitakaan omista luurangoistaan, omista ruumiistaan, ja miten niitä olisi hoidettava. Mutta mitä tarvitsi hän rahoillaan etsiä tiedeseuroja ja esihistoriallisia luurankoja? Totisesti hänelle omassa työväestössään oli kyllin tilaisuutta olla "isänmaallinen". Ensin elävät ja sitten kuolleet!

Yö oli kaunis. Meri oli rasvatyyni. Kuu hopeoi kaikki. Auerharsot leijailivat lehdoissa ja yörastas soitti hämysäveltään. Kesäyön täysinäinen rauha laskeutui yli maiden ja vesien. Yhtä sopusointua kaikki! Hän itse ja koko luonto. Tämä oli suurta, ylevää.

Insinööri istahti taasen suunnittelemaan. Silloin kuulee hän hevosella ajettavan. Mutta siitä hän ei välitä. Hän istuu vaan ja miettii.

Hetken takaa soitetaan ulko-ovikelloa rauhattomasti. Hän nousee mennäkseen avaamaan. Oven avattuaan näkee hän Pertin humalaisena avopäin teikaroivan. Strang ei tahdo uskoa silmiään.

— Ku-uulkaa i-insinööri! Mi-mi-minäkin ra-ra-kennan ko-ne-pa-jan, sopertelee Pertti.

Strang harmistuneena siitä, että Pertti raakuudellaan oli tullut särkemään hänen lämpöisen tunnelmansa, painoi ovensa lukkoon Pertin nenän edessä ja palasi sanaa puhumatta takaisin huoneeseensa.

— Millä jälillä tuo miesparka kulkee? sanoi hän sisällä itsekseen ja kuulosti, mitä pihalta kuuluisi. Sitte hän lisäsi:

— Minä uskoin hänen kyllä vielä palaavan luokseni, mutta en tuollaisena, en juopuneena mässääjänä, vaan nöyränä, katuvaisena ja erehtyneenä ihmisenä. Silloin en olisi häneltä oveani sulkenut.

Pertti pihalla hoilasi ja huuteli. Issikka paiskasi hänet nelipyöräisiinsä ja lähti ajamaan häntä hänen kotiinsa. Pertin aivoissa oli jo kaikki pimeää.

Aamulla löysi Pertti itsensä makaamasta omasta eteisestään piikatyttönsä herättelemänä. Hän silmäsi tuimasti ympärilleen, muisti kaiken eilisen ja häpesi… häpesi… häpesi…

Suussa maistui ilkeä näljä ja ruumista vilusti. Ja nyt kuin salaman lyömänä muistui hänelle mieleen se yö siellä ylhäällä Pohjanmaalla heinävajassa oikeustutkinnon jälkeen… se yö, jonka edellisenä päivänä hän oli tehnyt väärän valan ja kieltänyt oman pienen poikansa. Näin silloinkin oli pää sekaisin, suussa ilkeä näljä ja ruumista vilusti.

Pertistä tuntui nyt kuin olisi Toivosen lesken rautakoura viskannut hänet tähän alennuksen tilaan. Hän kourasi tuskauneena päätään ja itki kuin pieni lapsi. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän viskattu yhteiskunnan ulkopuolelle, hän, joka vielä eilen oli yksi kaupungin hienoimmista ja huomatuimmista liikemiehistä…

— Rouva on juuri kuollut, lausuu piikatyttö hänelle ja silmät renkaina ihmettelee isäntäänsä.

— Kuollut? Onko hän kuollut? huudahtaa Pertti.

— Tulkaa katsomaan?

Pertti lähtee tytön jälestä Annan makuuhuoneeseen. Siellä on lääkäri ja muuan kaupungin lakimies. Ne tervehtivät Perttiä ylenkatseellisen kylmästi, nuokin, jotka vielä eilen olivat läheisiä tuttavia.

Siinä on Anna ruumiina. Viljavat kyyneleet nousevat Pertin silmiin. Hän menee ja suutelee Annaa poskelle. Lakimies naurahtaa ja ojentaa Pertille paperin sanoen:

— Tässä on testamentti

Samassa lääkäri puhuu hänelle jotain veren syöksymisestä aivoihin. Pertti ei koske paperiin, vaan tuijottaa Annaan ja taas suutelee häntä. Voi jospa hän saisi Annan vielä elämään!

Lakimies tyrkyttää uudelleen Pertille tuota paperia ja puhuu:

— Lukekaa! Siinä on varsin tärkeää teille.

Nyt ottaa Pertti paperin. Anna on tuolla lakimiehellä teettänyt testamenttinsa jo ennen tätä tapausta. Ja testamentti määrää kaiken Annan omaisuuden kaupungille langenneiden naisten turvakodin perustamiseksi. Mutta itse on Anna ottanut myrkkyä, juonut sen myrkyn, jonka hän ennen valmisti ensimäiselle miehelleen.

Pertin lukiessa lääkäri ja lakimies merkitsevästi katsovat Perttiin. Mutta näyttää kuin he nolostuisivat, kun Pertti luettuaan sanoo tyynesti:

— Minunkin hartaimman haluni on vainaja tässä samalla täyttänyt.

— Niinkö? kysyy lakimies kummastuen, mutta ei jatka enempää.

— Jos pesässä olisikin jotain minullekin tulevaa, niin sekin menköön tuohon samaan tarkoitukseen, lisää Pertti ja hän näyttää terästyvän veltosta ryhdistään.

Lääkäri ja lakimies heittävät hyvästit ja poistuvat. Mennessään eteisessä sanoo lääkäri lakimiehelle:

— Ei hän silti ole aivan jokapäiväinen nousukas tuo Hagert.

— Kunhan ei ollut vain teeskentelyä. Se mies on täysi marakatti, vastaa lakimies.

Pertti tuntee tarvetta lähteä insinööri Strangin luo, pyytämään anteeksi eilinen käyntinsä ja kertomaan hänelle kaikki. Avaamaan sydämensä hänelle.

Hän painaa päähänsä vanhan, harmaan huopahatun, jota hän oli ennen käyttänyt kalastusretkillään ja pukeutuu pitkään, harmaaseen sadetakkiin. Nyt hän on taas köyhä ja tyhjä, ymmärtää hän. Mutta hän ei ole kadottanut uskallustaan. Hän aikoo pyrkiä takaisin Strangin tehtaalle, jos ei muuksi, niin pelkäksi valuriksi.

— Se koulu oli kova koulu, mutta paljon opettava, ääntää hän hiljaa itseksensä ja lähtee.