VII LUKU.

Pertti on sepän asukkaana. Seppä on naimaton. Hänen kotinsa on suuri alaston huone, jossa on joku yli aikansa elänyt huonekalu ja tyhjät seinät. Siellä istuu seppä iltasin kookkaan vanhan merimiesarkun päällä ja lukee "Sotahuutoa". Toisina iltoina lähtee seppä kaupungille kauppaamaan "Sotahuutoa". Silloin hän pukeutuu pelastusarmeijalaisen univormupaitaan ja punanauhaiseen lippulakkiin. Hän on "slummin" innokkaimpia "Sotahuudon" myöjiä ja hänen nimensä on aina ensimäisten joukossa lehden myöjien viikkolistassa.

Niinä iltoina kun seppä on "Sotahuutoa" myöskentelemässä, istuu Pertti yksinään asunnossa. Silloin on Pertti alakuloinen kuin maksatautia sairastava.

— Miksi minä lähdin tänne?

Sen kysymyksen on Pertti jo monesti itselleen tehnyt. Ja yksinäisyydessä puolipimeässä ja kylmässä huoneessa se kysymys kohoaa hänen sieluunsa painostavan raskaana. Hänen piti päästä ylenemään maailmassa. Sitä varten hän lähti. Mutta miten hän täällä ylenisi?

Valurimestarille hän on jo ostanut useampia konjakkipulloja, mutta siitä ei näy suuria ylennyksiä heruvan. Mestari halveksii häntä, kun hän ei osaa ruotsia. "Soomen aasiksi" vain puhutteleekin. Ensi näkemältä aikoi Pertti ottaa sepän, tuon rautatorvi kuuroparan, joka saarnasi, leikilliseltä kannalta. Mutta se on omituinen mies. Yhtenään pakinoipi elämän kurjuudesta ja ihmisten kelvottomuudesta. Kiroaapi jokaisen rajumman suonen tykinnän, mikä kuohahtaa nuoressa ruumiissa, sen kaikkein pahimmalla nimellä. Kuudetta käskyä selittää hänelle sellaisella terävällä äänellä kuin näkisi hän Pertin läpi munaskuihin asti.

Tämä kaikki on Pertistä ikävää ja vastenmielistä. Kun olisi edes sellainen puhdas ja siisti asunto kuin Toivosessa. Mutta tällainen kylmä talli! Ei ole tarpeeksi valoa, ei lämmintä, ei kelvollista vuodetta edes. Kohmettuneena hampaat suussa kalisten saa aamulla herätä ja nieleksiä yöllä suuhun kohonnutta vettä saamatta lämmintä kahvikuppia niinkuin aina Toivosessa. Ja tuon kuuroparan lähenteleminen vaivaa häntä. Miksi se aina puhuu hänelle kuudennesta käskystä?

Olisi sitte jokukaan, jonka kanssa voisi olla lähempi tuttava! Mutta ei ole ketäkään. Viilari Ilo sairastaa vuoteen omana keuhkotaudissaan. Ja Iivari poika on kuin unissaan kävelijä sen johdosta. Ei kuule mitään, tuskin näkeekään. Valuriverstaassakin on äänetön ja hajamielinen. Lomahetkinään vetää "Sotahuudon" taskustaan ja lukee sitä. Toisinaan sadattelee tehdasta ja koko maailmaa. Ja "saksalainen sika" hänen mieltään varsin karvastelee.

Saisihan niitä tuttavia hän, Perttikin, kun joisi ja pelaisi korttia. Mutta niitä kahta viettelystä tahtoo hän karttaa. Sentähden hän sepän luona tyytyy asumaankin, kun saa olla rauhassa juomareilta ja pelureilta. Ei ole tehtaalla muita juomattomia miehiä kuin jokunen pelastusarmeijalainen.

— Hyi sentään tätä ikävyyttä, tätä kolkkoutta, tätä alennusta! hymähtää Pertti itsekseen ja kohentelee suuressa rikkinäisessä pesässä likomärkiä puupölkkyjä, joissa tuli veltosti tuikahtelee.

Pertti ymmärtää jo, että hän erehtyi laskuissaan, kun hylkäsi Toivosen Maijun ja käänsi selkänsä entiselle konepajalle.

— Maiju olisi pitänyt naida ja sovittaa eukko, äännähtää hän itsekseen mietteidensä lopulla.

Hän nousee huoneessa kävelemään lämpimikseen, kävelee pitkään ja kauvan. Lattialaudoista joku narahtaa hänen askeltensa painosta, kun ovat huonot ja lahoneet. On tämäkin muka suuren tehtaan työmiehen asunto ja oikein tehtaan puolesta! Maaseuduilla on vaivaistalokin kodikkaampi kuin tällainen hatara ja autio talli.

Tällaista on Pertillä yksinään olo. Kun seppä on kotisalla, ottaa olo toisen muodon. Seppä istuu vanhan merimiesarkun päällä ja lukee ääntään vapisuttaen "Sotahuutoa".

— Eikö o'o totta? kysyy hän tuon tuostakin Pertiltä. Ja vastausta varten asettaa hän suppilomaisen rautatorven korvalleen.

— Kyll' on, myöntää Pertti.

— Hää?

— Kyll' on! karjaisee Pertti.

— Etkö tunne sinäkin itsesi syntiseksi?

— Sellainenhan sitä olen minä kuin muutkin.

— Hää?

Pertti karjaisee kovemmin vastauksensa.

— Niin, nyökäyttää hyväntahtoisesti seppä ja jatkaa lukemistaan.

Kun "Sotahuuto" on luettu loppuun, alkaa esitelmä kuudennesta käskystä. Siitä puheleminen ei sepältä lopu kesken. Ja se se vasta Perttiä sapettaa. Toisinaan hän menee vuoteelle huppukorviin pakoon sepän terävää puhetta. Mutta seppä silloin vain ylentää ääntänsä. Kaiken lopuksi Pertti kiroaa, mutta seppä siunaa. Ei Pertti tiennyt, että seppä puhui yhtenään kuudennesta käskystä tukeakseen omaa itseään kiusauksia vastaan, jotka naisen muodossa häntä alituisesti ahdistivat. Ennen pelastusarmeijalaiseksi tuloaan oli seppä ollut suuri huijari. Mutta nyt sattui niin omituisesti, että seppä kuudennella käskyllä samalla kerralla kolkutteli Pertin pahaa omaatuntoa — Toivosen Maijun kuva pullahti usein esiin Pertin silmiin tässä synkässä elämässä - kuin haarniskoi itseään syntiä vastaan.

— Mitenkä te oikeastaan tulitte pelastusarmeijalaiseksi? kysyi kerran Pertti sepältä.

— Sairastin tässä viime talvena. Olin kuolemaisillani. Lääkäri sanoi minun saaneen taudin epäterveellisestä asunnosta…

— Jo totisesti tällainen kylmä pöksä ei olekaan terveellinen.

— Hää?

Pertti sanoo uudestaan lujemmin.

— Tällaisiapa ne yleensä ovat tälläkin tehtaalla työmiesten asunnot. Hataroita ja kylmiä. Harvassa on kelvollinen tulisijakaan. Mutta työmiehen pitää tyytyä kaikkeen. Yli koko maailman hän on sorrettu. O'on ollut Suomessa jollakin muullakin tehtaalla ja nähnyt samallaisia hökkeleitä. Vähätpä välitetään työmiehestä. Jos hän kuolee, niin kuolkoon! Sijalle otetaan uusi. Onhan niitä varaa ottaa. Jos tänään kuolet, niin paikallasi tehtaassa on jo huomenna uusi mies.

— Noo, entä sitte?

— Hää?

— Entä sitte, kun sairastitte?

— Minä olin kuolla. Totisesti. Se oli kauheaa. Hoitamassa oli seppä Ylenin vaimo, joka on pelastusarmeijalainen, samaten kuin itse seppäkin. Se luki minulle "Sotahuutoa". Itsekin on selvä sanaa selittämään. Hän osasi kuvata synnin synniksi. Minä aloin asiata miettiä. Kun paranin, rupesin käymään armeijan kokouksissa. Yöt päivät tein tiliä itseni kanssa. Täällä sisälläni heräsi omatunto, jonka synti oli paaduttanut. Minä havaitsin tehtaalaisten elämän tyyten likaiseksi, joka tuo mukanaan ajallisen ja ijankaikkisen turmion. Yhtenä iltana menin rohkeasti todistuslavalle armeijan kokoushuoneella, todistin ja tunsin raskaan taakan putoavan hartioiltani. Siitä lähtien elin uutta elämää.

— Miks'ette kirkossa käynyt?

— Kävin kyllä. Mutta se jumalanpalvelus ei minuun pystynyt. Se oli liian hienoa ja pinnallista. Se oli kuin jo valmiille vanhurskaille aivottu. Urut soivat kyllä kauniisti, pappi messusi kauniisti ja saarnasi ulkomuistilta, kynttilät paloivat kristallikruunuissa ja ihana alttaritaulu esitti Vapahtajan taivaaseen astumista, mutta minusta tuntui, että minunlaiselle ihmiselle ei siellä ollut Jumalaa. Toista oli kun olin armeijan kokoushuoneella. Siellä lamput läpättivät ilman puutteessa, siellä oli ahdasta ja yksinkertaista. Mutta siellä ei ollut sellaisia pyhiä, hurskaita, jumalisia harmaahapsipäitä, jotka pelottavat pois luotaan suuret syntiset. Veli siellä puhui veljelle, syntinen syntiselle. Siellä tunsin olevani kuin kotonani, kuin pajassani. Oli kyllä arkipäiväistä, mutta toverillista. Mitä siellä todistuslavalla puhuttiin, ymmärsin niin ihmeen hyvin ja voin sovittaa omaan itseenikin. Siellä lavalla kerrottiin vain paloja omasta syntisestä elämästäni. Voinhan siis samanarvoisena astua muiden joukkoon ja niiden rohkaisemana polvistua ristin ääreen. Aivan samaa ovat siellä muutkin tehtaalaiset tunteneet, jotka ovat tulleet pelastusarmeijalaisiksi.

— Mitähän jos olisi kerran lähteä sinne.

— Hää?

Pertti puhuu saman sepän rautatorveen.

— Voi lähde, hyvä mies! Sinullakin on syntejä, suuriakin. Olet rikkonut kuudennenkin käskyn.

Pertti punastuu, mutta ei puhu mitään. Seppä alkaa kuvata kuudennen käskyn suurta merkitystä yksinäisen miehen elämässä. Ja sitä riittää taas siksi illaksi. Mutta nyt on jo sepän puheessa ystävällisempi sävy. Pertti häntä kuuntelee tällä kerralla tuskaumatta. Ja Pertti on jo sitä mieltä, että kyllä tästä yksinäisyydestä pitää jonakin iltana lähteä pelastusarmeijan kokoushuoneelle. Vaikka ei muuta niin katsomaan.

Muutamana iltana tulee seppä kotiinsa mukanaan pienikasvuinen, valkohiuksinen, parraton ja laihankälkkä mies. Miehellä ovat pikkuiset, nauravat hiiren silmät.

Pertti katsoo kummissaan miestä ja huudahtaa:

— Eikö se ole Tappura?

Samaten katsoo mies Perttiä ja ääntää:

— No ihmettä! Täällähän tapaa entisiä ylimaalaisia! Totisesti se on Pertti Hagert?

— Niin on.

Mies antaa Pertille kättä. Se oli vanha tuttu: entinen ylimaassa ympäri mennyt kauppias Tappura.

— Mitenkä te olette tänne kulkenut? kysyy Pertti.

— No entä sinä?

— Olen ollut jo konepajalla kuukauden päivät valurina.

— Ja minä o'on ollut samalla konepajalla jo kolme vuotta hinaaja-höyryn perämiehenä. Siis ollaan saman isännän leivissä! Ihmettä, ettei jo ennen ole tavattu toisiaan!

Pertin mieli käy hyväksi, kun nyt tuttu ihminen yhtäkkiä ilmestyi esiin kuin maan alta. Ja Tappura nauraa ja on iloinen. Hän on puettu pelastusarmeijalaisen "kapteenin" univormuun.

Seppä ihmetellen katsoo miehiä ja häksää rautatorvensa kanssa kuullakseen heidän puhettansa. Tappura alkaa selittää sepälle, miten hän ja Pertti ovat vanhoja tuttuja. Siellä kaukana Itä-Pohjanmaan lumimetsissä ovat ennen yksissä olleet.

— Minulla oli Leipivaarassa kauppa ja tämä Pertti oli minulla renkinä…

Yhtäkkiä Tappura pysähtyy puhuessaan. Hän ei tahdo sanoa että Pertti oli ruotilaisena, vaan renkinä, sillä hänen vielä ylimaassa ollessaan oli Pertti jo pappilassa renkinä.

— Olin sitä minäkin siellä jo kulkevana kauppiaana, oikaisee Pertti.

— Ja nyt olet konepajan valurina. Olen minäkin kulkenut maita ja mantereita sitte, kun ylimaasta lähdin, sanoo Tappura ja lisää hiljaisemmalla äänellä:

— Mutta on parasta, että ollaan puhumatta entisistä. Minä ja sinä olimme ennen vähän typeriä.

Tappura katsahtaa merkitsevästi univormuaan. Pertti ymmärtää hänet. Tappura olikin lähtenyt karkuteille ylimaasta jättäen jälkeensä aimo lailla velkoja. Mutta olivatpa nyt entiset asiat miten tahansa. Yhtäkkinen yhtymys monen vuoden takaa antaa iloa molemmille. Tappura kyselee ylimaan asioita ja Pertti selittää. Pertin puheen johdosta kuvastuu molempien miesten silmien eteen palanen syrjäistä maan kolkkaa. He näkevät silmissään suuret metsät, joissa karhu nukkuu kaatuneen puun alla talvi-untaan ja susi kamalasti ulvoo paukahtelevassa pakkasessa. Mutta suvisin korkean vaaran alla päilyvät ikihonkien suojassa tyynet vedet ja etäältä kuuluu tunturikosken vallaton laulu. Voi niitä monia korkeita vaaroja, joilla sydänkesänä aurinko armaana paistaa! Oi niitä salovesiä! Kolkko ja yksitoikkoinen on ylimaan elämä, mutta luonto suuremmoinen. Siellä vaaran alla oli pienoinen maalaiskirkko järven rannalla, oli pappila, oli lukkarila, oli yksi isompi talo ja useampia mökkiä. Sellainen se oli se ylimaan kirkonkylä. Mutta Leipivaaralla oli monta taloa, niin varakasta että useampana vuotena söivät puhtaan leivän…

Puheensa jälkeen ovat Pertti ja Tappura hetken ääneti. He ovat siirtyneet ajatuksissaan tästä törkyisestä tehtaasta sinne kauvas, jossa kesällä ei ole sanoiksi asti yötä eikä talvella päivää.

— Tekin olette pelastusarmeijalainen, näen mä, sanoo tovin takaa Pertti.

— Minä olen "kapteeni", jos tarkkaan katsot. Pertti naurahtaa ja leikillä ajattelee mielessään, entä jos hänkin ylenisi "kapteeniksi". Tappura selittää hänelle asuntonsa ja pyytää Perttiä ensi tilassa käymään luonansa. Pohjolaisen lämmin myötätuntoisuus maakuntalaistaan kohtaan vieraassa paikassa on molemmissa miehissä herännyt. Sama syntymäpaikka sitoo mielet yhteen.

— No miltä sinusta tuntuu tässä tehtaassa olo? kysyy Tappura.

— Aivan happamalta. Olen katunut, että tänne lähdinkään, vastaa Pertti.

— Mistä tänne tulit?

— Suoraan Oulusta.

— Olitko siellä konepajassa?

— Olin.

— Onhan siellä sievä konepaja.

— On. Paljon parempi siellä oli minulla olo. Mutta luulottelin tätä Etelä-Suomea — mokomaakin kolkkaa — hyvinkin mieluisaksi.

— Kyllä täälläkin toimeen tulee, kun tutustuu. Tosin on paljon täällä työmiehelle pauloja, mutta ethän sinä liene pelaaja etkä juomari. Siitä kolmannesta työmiehen synnistä en tiedä sanoa.

— Mutta täällä kuolee ikävään. Ja asunnot ovat niin tuiki kelvottomia. Entä sitte mestarit hävyttömiä!

— Tosi se on, ettei työmies tälläkään tehtaalla kulje ruusuin ja kukkasten päällä. Mutta minä olen tyytyväinen toimeeni.

— Te olette sitä laatua ensimäinen tällä tehtaalla, minkä olen tavannut. Kaikkihan nuo housuntaskuissaan puivat nyrkkiä tehtaalle ja mestareille.

— Mutta insinööri on hyvä mies, kun et häntä suututa. Sinun pitäisi pyrkiä tuttavallisemmaksi mestarien kanssa. Heidän kauttaan kulkee tie insinöörin suosioon. Ja taas ikävääsi voit tappaa, kun käyt pelastusarmeijan kokouksissa. Ei täällä ole muuta synnitöntä illanviettoa. Vapaahetkien viettämisessä on varaa valita vain kolme eri tilaisuutta: joko olla yksinään kotonaan tai käydä pelastusarmeijassa tai sitte juopotella, pelata ja naisten kanssa metkata. Valitse sinäkin toinen näistä, niin et kadu! Siten pääset insinöörinkin suosioon, sillä insinööri pitää juomattomista miehistä, vaikka ei hän kyllä kiellä juomastakaan, kun väin on säännöllisesti työssä.

— Siellä pelastusarmeijassa olen ajatellut pistäytyä joskus.

— Kyllä me sinusta teemme vielä armeijalaisen. Nyt tuleekin piakkoin Ruotsista kuuluisa puhuja "majuuri" Andersson tänne. Silloin tietysti lähdet, jos et jo ennemmin.

— Mutta puhuuko hän suomeksi? Sehän se on saakelia, kun niillä on täällä niin käytännössä tuo "kalikkakieli ". Minä kun en sitä osaa, niin "Soomen aasiksi" valurimestarikin minua nimittelee.

— Ruotsia ne osaavat täällä useimmat työmiehetkin. Ruotsiksi tietysti "majuuri" Andersson puhuu, mutta se tulkitaan suomeksi. Kyllä sinäkin vielä ruotsia opit. Minä jo siinä hyvin pärjään. Lirkuttelen sitä kuin lintunen.

Pois lähtiessään pyytää Tappura Perttiä käymään luonaan. Sepän korvaan hän huutaa, että Perttikin rupeaa pelastusarmeijalaiseksi. Seppä nauraa hyväntuulisesti ja katsoo hyväksyvästi Perttiin. Jonakin iltana aikoo Tappura tulla Perttiä hakemaan armeijaan.

Tappuran mentyä on Pertti iloisella mielellä. Se oli virkistystä tavata vanhaa tuttua, joka vielä tietää opastaa täällä uusissa oloissa. Tietysti hän lähtee Tappuran kanssa Pelastusarmeijaan. Siellä saa iltansa kulumaan, pääseepä vielä "kapteeniksi".

Seuraavan yön nukkui Pertti oikein hyvin. Ja vielä aamulla noustessaan oli hän iloinen, kun oli kohdannut Tappuran.