XII LUKU.

Pertti oli saanut erityiset kutsut muutamaan kotihartauskokoukseen. Ja sinne hän päätti mennä ikäänkuin näyttelemään itseään pelastusarmeijalaisille uudessa asemassaan. He olivat hänelle siellä niin makeasanaisia. Tappura ylisteli Pertin hänen itsensä kuullen pilviin asti. Eikä hän viihtynyt istumaankaan muualla kuin Pertin vieressä. Seppäkin oli iloisempi, kun taas pitkän ajan takaa näki Pertin armeijalaisten parissa.

— Miksi herra Hagert ei enää käy meillä? kysäsi rouva Halm häneltä hiljaa supattaen.

Pertti silmäsi rouvaan merkitsevästi. Rouva joutui hämilleen ja lisäsi jotain sanoakseen:

— Oletteko ylpistynyt?

— Mistä minä ylpeilisin rouvalle? puhui Pertti hyvin kummailevinaan.

— No kun olette niin vähässä ajassa ylentynyt.

— En, hyvä rouva, minä vielä pitkällä ole.

— Aivotteko mennä vielä pitemmälle?

— Kukapa tietää, naurahti Pertti.

— Tehän olettekin vielä niin nuori ja sitte niin lahjakas.

— Ei paina vielä ikä. Ja äly on kasvamassa.

— Miksi te oikein aivotte?

— Joskus toiste sanon sen teille, kuiskasi Pertti hiljaan rouvalle.

— Voi, sanotteko sen minulle!

Rouva Halm oli mielissään, että hänellä oli jotain yhteistä Pertin kanssa, jota eivät muut saisi kuulla. Mutta Pertti huomasi rouvan olevan hänen vankinsa. Hän olikin tahtonut vähän kokeilla rouvan kanssa. Sentähden hän oli Halmissa käymättä.

Illalla saattoi Pertti rouva Halmia hänen kotiinsa kotihartauskokouksesta.

— Sanokaapa minulle nyt, miksi te aivotte tulla! puhui rouva Halm matkalla.

— Minä aivon tulla omaksi isännäkseni ja muiden käskijäksi. Minulla pitää olla palvelijoita ja minulla pitää olla tilaisuutta toimimiseen, vastasi Pertti varmalla, tyynellä ja vakuuttavalla äänellä ja lopuksi teki käden liikkeen, mikä merkitsi paljon.

Rouva ei osannut mitään vastata. Hetken takaa hän kysyi:

— Ettehän lie pahastunut, että tällä tavalla urkin aikeitanne?

— No jaa! Mitäpä minä siitä pahastun. Mutta toistaiseksi tämä on vain meidän keskenäinen salaisuutemme.

Pertti lausui suuremmalla korolla meidän. Rouva Halmin sydän riemusta hypähti. Lämmin tunnelma kävi läpi hänen sielunsa. Hän olikin äsken turhaan aristunut, huomasi hän.

— Mutta käykää nyt meillä! pyyteli rouva Perttiä, heittäessään hänelle hyvästit asuntonsa portilla.

Pertti lupasi tulla "jonakuna iltana". Hän tahtoi vähitellen ja annoksittain lähestyä rouvaa, jotta rouvan pitäisi huomata, ettei hän ole kuin "hyllyltä otettava".

Niin. Pertin sielussa oli kasvanut kasvamistaan kiihkeä halu päästä kuin yhdellä lyömällä rikkaaksi mieheksi, jolla on maailma auki edessään. Tuolla konttorissa saisi hän vuosikymmeniä istua toisen palvelijana koskaan tulematta isomman omaisuuden omistajaksi. Ja konttoriherrain sivistynyttä kylmyyttä hän ei voinut sietää. He katselivat häntä kuin loasta puhdistettua metallipalasta, jonka kaikki kaikessa riippuu insinöörin armosta. Olipa Penna muutamana päivänä Pertille sanonut:

— Mieluummin näkisin silti päällänne pelastusarmeijalaisen punaisen paidan kuin tuon kaiken ylellisyyden. Se pukisi teidän sisäistä ihmistänne paljon paremmin.

Ja nämä katkerat pistopuheet olivat ainoat sanat, mitä hän Pertille oli haastanut koko hänen konttorissa oloajallaan, vaikka vierekkäin oli istuttu jo kuukausia.

Sekin piirustaja, joka oli Perttiä opettanut, oli eronnut konttorista, joten Pertti siellä noiden herrain parissa oli kuin osaton orpo suuren perheen lapsilaumassa. Kaikilla oli hänen päälleen "aita matala".

Mutta yksinäisyydessä posket lämpöisinä kuvitteli Pertti kerran pääsevänsä voivaksi mieheksi. Oikotie siihen olisi naida — rouva Halm. Rahaa Pertti tahtoi saada naimisessaan. Kauneus naisessa — se on hetkellistä korua, joka sulaa käsiin kuin lumi lämpimässä, arvosteli Pertti. Ja millekään muulle kuin naisen rikkaudelle tai kauneudelle ei Pertti ymmärtänyt arvoa panna. Kukapa hänelle olisi sellaista muuta opettanut?

Jos hän naisi rouva Halmin, pääsisi hän yhtä päätä kauppiaaksi, saisi suuren talon, kalleita huonekaluja, tulisi kymmenien tuhansien markkain omistajaksi. Ja hänelle aukenisi tilaisuus puuhata ja toimia… puuhata ja toimia… sitä juuri Pertti sydämestään ikävöi. Oli silti niin sanomattoman kuivaa ja yksitoikkoista istua tuolla konttorissa lyijykynän ja kulmaviivottimen kanssa noiden herrasmiesten silmätikkuna!

Pertti otti Tappuran avukseen. Muutamana talvi-iltana meni hän sen luokse.

— Joudatko vähän tulemaan ulos kanssani? kysyi hän Tappuralta hänen asuntonsa ovelta.

Pertti oli puettuna uuteen turkkiin ja hansikoidussa kädessä heilui herramainen keppi. Sentähden hän tahtoikin näyttäytyä niin mahtavalta, ettei edes sisälle mennyt.

— Tulehan toki sisälle! kehotti Tappura.

— Enpä nyt halua. Ja täällä ulkona on niin herttainen kävelyilma. Joudatko?

— Joudan toki.

Ja Tappura jouduttautui kiiruusti kuin renki isäntänsä kutsuessa.

— Pane palamaan!

Pertti ojensi sievosen sikarilaatikkonsa Tappuralle, joka sieltä onki hyppysillään korealeimaisen sikarin.

— Olen aikonut sinulle puhua vähän lähemmin asioitani, alkoi Pertti.

— Puhu, herra! Palvelijasi kuuntelee.

— Mutta ehdolla, ettet syrjäisille haasta!

— Tuohon käteen!

Kättä puristettiin vakuudeksi.

— Olen aikonut mennä naimisiin…

— Niin tekisin minäkin sinuna.

— Olisi minulla valikoitavana paljonkin morsiamia: nuoria neitejä, kauniita ja hempeitä, joko kultatukkaisia ja sinisilmäisiä tai tummahiuksisia ja ruskeasilmäisiä. Niitä on kokonainen varasto!

Pertti ojensi huolettomasti kädellään ilmassa vakuudeksi.

— Uskon puhumattasikin. Kenelläpä, joll'ei sinulla?

— Mutta minä olen jo saanut kylläkseni nuoruudesta ja kauneudestakin.

— Ai! Ai! Niinkö?

— Haluaisin vaimokseni jo vakaantunutta ja kristillismielistä naista.

— Jo arvaan.

— Rupeatko puhemiehekseni?

— Itse olen aikonut ehdottautua.

— Mutta onkohan ne tosia ne jutut, joita hänestä liikkuu?

— Ihan valetta! Ämmäin typeryyksiä!

— Luultavasti hän ei minua myrkyttäisi, naurahti Pertti.

— Sinua —-! Te sovitte mainiosti yhteen!

— Mutta on muutamia seikkoja huomioon otettava, alkoi Pertti edellensä puhua. Minun pitää saada varmuutta joissakin asioissa ensiksi. Ja pyydän sinun apuasi…

— Miten ja missä?

— Käypä sinä yksinäsi hänen luonaan ja ongi taki tilaan, mitä hän minusta ajattelee!

— Sen voin helposti tehdä.

— Ja koeta saada selville, onko hänellä sukulaisia!

— Senkin voin tehdä.

— Ja viimeiseksi kaikkein tärkein! Minä puhun miehelle, jonka toivon ymmärtävän minua. Ota varmuus siitä, paljonko hänellä on omaisuutta. Mutta ymmärräthän, ettei sovi näitä kysymyksiä perätysten tehdä. Pistät muuta puhetta väliin ja alat sitte aina uuden tiedustelun. Mutta hienosti, hienosti vain!

— Kaikki toimitan.

Mutta Tappura tuli tuota pikaa vakavaksi. Hän mietti, että onni naida rouva Halm olisi kuulunut oikeastaan hänelle, mutta, mutta… kristitty kirkko ei suvaitse kahta vaimoa. Jollain tavoin piti kuitenkin hänenkin tästä hyötyä…

— Muistathan, Pertti, minuakin, kun sinun hyvin käy? Noin tuota silloin tällöin lahjoitat lapsilleni puodistasi kangasta vaatteiksi. Niitä kun on aina kahdeksan kappaletta.

— Saat, saat.

— Ja minulle itselleni annat papin kauhtanan? nauroi Tappura.

— Sinäkin saat.

— Ja tarpeessa rahalainan?

— Senkin.

— Ja joululahjaksi eukolleni leninkikankaan?

— Hänkin saa.

— Ja nyt puhemieslahjaksi minulle pienen lahjan?

— Riittääkö sata markkaa? kysäsi Pertti jo tuskauneena.

— Riittää.

— Jos asia menee lukkoon, niin saat sen.

— Etkö koskaan puhu minusta mitään pahaa, vaan silkkaa hyvää? Minähän olin ennen vähän typerä.

— Lupaan olla vaiti kuin myyrä.

— Sitte olen minä puolestani valmis.

— Mutta eihän hänellä lie koskaan ollut lapsia? Ota siitäkin selvä!

— Otetaan.

Seuraavana iltana odotti Pertti Tappuraa, puhemiestänsä, luoksensa suoraan rouva Halmin luota. Puolijuoksussa se Tappura tulikin, sillä asia oli suuriarvoinen ja palkkio vaivat korvaava. Ensi sanakseen puhalsi Tappura suustaan:

— Kyllä sinua aina onni potkii! Sellainen norja nainen vielä ja sellaiset rikkaudet!

Tappura oli hengästynyt kiireestä kulusta.

— Poikkesin morsiamesi luona ja tulen sieltä suoraan.

— Eihän toki vielä morsiameni.

— Siitä saat olla varma. Puhuin linnun kielellä sinusta. Neljänlaisen leivän kanssa ryypättiin kahvia ja hän näytti minulle pankkitalletustodistuksensa. Puhdasta rahaa on hänellä pankissa nel-jä-kym-men-tä tu-hat-ta markkaa.

— Entäs sukulaisia?

— Ei ole elossa ketään.

— Onko hänellä koskaan ollut lasta?

— Ei milloinkaan. Sitä iloa hän ei ole saanut nauttia, sanoi hän minulle. Ymmärräthän: äidin iloa?

Ja Tappura nauroi.

— Mitä hän minusta puhui?

— Ujostellen, kainostellen, vastasi Tappura imeläksi ääntään muuttaen.

— Ethän sinä minusta liikoja laverrellut?

— Sanoin, että olet nerokkain mies tässä kaupungissa, siistein tässä läänissä ja komein koko Suomessa. En nyt suoraan näin puhunut, mutta jos sanoistani teen lyhyen yhteenvedon, niin loppusumma on tämä.

— Oletpa sinä juutas puhemieheksi! Kunhan et vain vienyt koko asiaa karille?

— Ei sinnepäinkään! Käyhän itse tekemässä loppulyönti, niin näet, että sinä olet siinä talossa kohta sulhasmies. Saakuri kuin teistä tulee hehkeä pariskunta! Mies pitkä ja komea kuin korpikuusi, nainen korea ja täyteläinen kuin kukkiva tuomi…

Tappuran kieli oli kuin rasvattu ja ruumis teki ajanmukaisia liikkeitä.

— Panehan tupakkaa! Tässä on oikeita puhemiehen sikareja.

Tappura pani tupakkaa ja jatkoi:

— Mutta ymmärrä olla hellä ja hempeä hänelle! Suudella ja taputella. Hänessä on vielä paljon… noin tuota sanoakseni… nuorta verta.

Ja Tappura nauroi ilkeästi puheensa päälle.

— Niissä asioissa olen minä luullakseni kylläksi taitava, vastasi Pertti hiukan suuttuen.

— No! no! Ka! ka!

— Elä sinä, vanha mies, lorua kuin ämmä!

— No! no! Ka! ka!

Pertti meni kaapilleen ja otti sieltä täysinäisen punssipullon ja pari lasia.

— Suvaitseeko, herra puhemies? kysyi Pertti.

Mutta nyt lensi Tappura tulipunaiseksi ja joutui hämilleen.

— Elähän nyt housuihisi putoa! Annetaan nyt sen pelastusarmeijan olla tälle illalle! En minä virka kenellekään tästä enkä muusta juomisestasi kotonasi, sanoi Pertti tyynesti.

— Mistä juomisesta kotona? uteli Tappura ilmi häpeilevänä.

— Ka itsehän sen parhaiten tiedät.

— No mitäpä minä sinulta salaan. Lupasithan aina puhua minusta hyvää.

Ja Tappura kumosi intohimoisesti lasinsa pohjaan.