II LUKU.

Muutamana syyskuun iltana tuli Toivoseen asuntoa tiedustamaan nuori konepajan työmies Pertti Hagert. Konepaja sijaitsi saarella luodon ulkopuolella. Joku tehdastovereista oli ilkosillaan opastanut Perttiä, joka oli asunnon puutteessa, menemään Toivosesta kysymään. Ja neuvoja jo edeltäpäin nautti siitä kohtauksesta, jolloin Perttikin saisi likavettä silmilleen. Ennestään ei Pertti tuntenut yhtään Toivoskaa eikä hänen tytärtään. Vasta viime talvena, katovuoden tuomana, olikin Pertti saapunut ylimaasta tähän kaupunkiin. Mutta pian hän täällä kotiutui, hankki itselleen ystäviä ja pääsi kaupungin konepajaan työhön.

Pertillä oli erinomainen luonnon antama lahja, jonka avulla hän aina kohta tuli huomatuksi ja hankki itselleen menestystä. Hän oli näet varmaan kauneimpia ja komeimpia miehiä, mitä nälkäinen ylimaa koskaan on synnyttänyt.

Siellä ylimaassa oli hän varhaisimman lapsuutensa ollut kunnan ruotilaisena ja aikaisemman nuoruutensa renginvekaleena. Senjälkeen tukkilaisena ja lopuksi kuleksivana rihkamasaksana, kunnes hän kylläyneenä ylimaan köyhyyteen, jätti sille ikuiset hyvästit ja lähti rantamaihin.

Pertin äiti oli mustalainen, mutta isä tuntematon. Aikoinaan oli huhuiltu, että se olisi ollut joku liikkuva norjalainen tukkiherra, jonka mieltymyksestä sievään mustalaistyttöön oli seurauksena Pertin pulska persoona. Ettei Pertti ollut ylimaan kömpelöä ja paksulihaksista, tahmeaveristä suomalaisrotua, huomasi hänestä jo ensi silmäykseltä. Mutta kun mustalaisimpi, hänen äitinsä, oli pitäjään kirjoissa, joutui niihin poikakin ja merkittiin kirkonkirjoihin äidin nimellä Hagert. Albert Hagert se siis oli Pertin sunnuntai-nimi.

Hän sai sellaisen kasvatuksen, että ensi vuodet ajeli sylivauvana mustalaismatkueissa. Poikaseksi varttui hän Leipivaaran korkealla mäellä törkyisen väen parissa ja oli paras opastaja halukkaille näyttämään Hepokönkään putousta, missä vesi putoaa alas jyrkkää kallioseinää toistakymmentä syltä korkealta. Pääsipä sitte pappilaan renkipojaksi, kun kirkkoherra aikoi hänestä tehdä "ihmisen". Mutta hullautui tukkilaisen reimaan vapauteen ja alkoi pölkyillä koskia seilata. Yhtäkkiä kohosi hän napin, neulan y.m. y.m. kauppiaaksi.

Mutta lopulta tuli Pertti siihen varmaan vakuutukseen, että ylimaassa ei ollut muuta kuin lunta ja nälkää. Niinpä hän lähti rantamaihin, solui alas outoihin oloihin kuin tukkipuu ylimaan metsästä. Mutta Pertillä oli kohta koti kaikkialla. Hänhän nyt oli sellainen maailman rannan rakki. Niinpä hän suuremmassa rajakaupungissakin ymmärsi katsoa eteensä. Vanhempien perintöä ei hänellä ollut muuta kuin tuo kaunis ulkomuoto. Mutta nuorella miehellä se onkin naisten silmissä puhdasta kultaa. Ja paljon on miehiäkin, jotka eivät näe pintaa syvemmälle. Tällaisten kanssa oli Pertti pian läheinen ystävä. Ja Pertillä oli jo ylimaassa saavutettua elämän kokemusta. Olipa hän siellä ollut jo väliaikaisena rättärinäkin eli jonkinmoisena poliisimiehenä. Konepajan työmiehenä hän siis hyvin menestyi, kun voitti ensimäisen vastenmielisyytensä sen likaisuuteen ja saavutti itselleen ensimäisen ammattitaidon alun.

Se oli harvinaista, ettei Perttiä konepajassa ensi tulemaltakaan pilkattu. Siihen vääjäämättömästi oli syynä Pertin huoleton käytös, erinomaisen sukkela käsityskyky, komea olento ja yhtenäinen huulinuuskan tarjoilu työmiehille. Ikäänkuin kaikkien vanhana toverina astui Pertti tähän hänelle vallan uuteen konepajamaailmaan, tähän noen, lian ja töryn "mustaan helvettiin", joksi hän sitä työtovereilleen nauraen nimitti. Kiroileminen oli muuten Pertille tuttavallisessa seurassa välttämätöntä joka toisessa sanassa.

Seisoessaan Toivoskan huoneen oven suussa asuntoa tiedustamassa ovat Pertin koreat kasvot, pitkä vartalo ja reipas ryhti kohta leskelle veriin menevää, sillä pulska mieshenkilö on aina ollut hänen silmäruokaansa. Pertti on puettu sinervään merimiespukuun, hänen kourassaan on leveälierinen, ulkomainen, musta huopahattu, kaulassa sininen silkkiliina ja rintataskusta koko miehen komeuden huippuna pistää esiin punainen, kuvallinen merimiesnenäliina. Siis kaikin puolin Pertti on Toivoskan parhaimpien makujen mukainen.

Kohteliaasti pyytää hän Perttiä istumaan. Maiju ujona pyörii äitinsä takana ja punastuu, kun Pertin silmät, nuo sametinpehmoset silmät, sattuvat häneen. Maiju on tuskin yhdeksäntoista vuotinen. Hänen vartalonsa on hennon solakka, mutta ohuen puvun alta pistää esiin lihaksien kaunis pyöreys. Kasvot ovat hienot, lumivalkoiset, nenä kauniisti kaartuva ja huulet ohuet. Musta tukka on etupuolelta kiharainen ja takaa sykkyrälle koottu. Ruskeat silmät ovat suuret ja niissä on kirkas loisto. Kaunotar hän on, mutta ujo ja arka. Ei yhdessäkään liikkeessä ilmau itsetietoisuutta eikä varmuutta. Ja yhtenään hän punastuu.

— Mikä teidän ammattinne on? kysyy leski, kun on kuullut Pertin asian.

Vaikka mielessään hän mietti, että tietäähän sen kysymättäkin: hän on merellä kulkija. On varmaan perämies, joka talveksi tulee kaupunkiin lukeakseen itseään merikoulussa kapteeniksi. Ja hänelle kyllä joutaisi peräkamari. Lämmin sysäys kävi koko Toivoskan ruumiin läpi.

— Olen vain konepajan työmies, vastasi Pertti vaatimattomasti, sillä huoneen siisteys ja somuus häntä oudostutti.

Tumma varjo laskeusi Toivoskan kasvoille, pettymyksen tumma varjo. "Konepajan työmies" kaikui hänen korvissaan pahalta. Olihan se toimi likaista — ätsch! — kuin nokikolarin ammatti.

— Ette kai ole kotoisin tästä kaupungista, kun minä en tunnekaan?

— En.

— Oletteko ryyppymies?

Toivoska laskeutui kohta arkipäiväisyyksiin, sillä "konepajan työmies" kaikui hänen korvissaan niin pahalta. Ja se toi hänen silmiinsä ne mustat murjaanit, jotka naama noessa, vaatteet noessa, yltä päätä noessa kulkivat veneellä konepajasaaren ja mannermaan väliä.

— Enpä sanottavasti.

— Käypikö teillä vieraita?

— Hyvin harvoin.

— Miten suuri on palkkanne?

— Neljä markkaa päivässä. Pertti lisäsi liikaa puolet.

— Oletteko iltasin myöhään ulkona.

— Tavallisesti kotona. Siinä Pertti valehteli.

— Onko teillä paljon tavaroita?

— Eihän niitä yksinäisellä miehellä miten paljon ole.

— Onko teillä morsianta?

Maiju punastui nyt korvanlehtiinsä asti. Ja hänen piti kääntyä pois Pertistä.

Pertti mietti, miten mahtaisi olla edullisinta sanoa ennenkuin hän vastasi.

— Ei ole sitäkään.

Toivoska jäi mietteisiinsä. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, että hän kohta hylkäsi mielessään olevan mietteen mahdottomana: Maijua ei tarvitsisi häneltä — konepajan työmieheltä! — pelätä… Ja tulolähde olisi hänelle kyllä tarpeellinen. Entiset säästöt hupenivat yhtenään, sillä pitsin kutominen kaupungin rouville, jota hän työnään Maijun kanssa harjoitti, antoi liian vähän. Tätä oli hän jo monesti salaisesti itsekseen huolehtinut.

— Näytättehän siivolta pojalta. Mutta se teidän työnne on niin likaista, niin likaista… Tahraatte huoneenkin.

Samaa oli jo Perttikin aprikoinut silmäillessään niin ruti puhdistettua huonetta. Mutta tähän hän kuitenkin halusi päästä asukkaaksi. Sydämensä pohjukoilta oli hänkin komeilevaisuuteen kiintynyt. Ja entä jos Maijulla ei vielä olisi sulhasta niinkuin ei hänelläkään morsianta!

— Eikö siis sovi teille asukkaaksi minunlainen mies? En vuokralla tingi.

— No en tiedä. Kunhan ette tahrisi huonetta. Likaa ja rottia minä inhoan.

Toivoska puhui silti jo puolittain myöntyvästi Pertin kaunis ulkomuoto oli niin ihastuttava. Harvapa se nainen, joka noin komealta mieheltä kieltäisi sellaista kuin huonetta. Saati sitte Toivoska, joka muutenkin pani niin paljon arvoa ulkonaiselle somuudelle.

— Vai ei teillä ole morsianta, vaikka olette noin komea mies, puhkesi Toivoska Perttiä ihailemaan vasten kasvoja.

Pertti naurahti. Se nauru läikäytti paljon verta Maijun kasvoille.

— Kyllä veden avulla pysyy konepajankin mies puhtaana. Ja komeanakin. Enkä minä nokisin vaattein kotiin tule. Siellä pajalla jo aina pukeudun toisiin ja peseydyn.

Turhamaisuudessaan Pertti todella niin tekikin, sillä hän tahtoi kulkea kaupungissa "ihmisen näköisenä".

— Se onkin sitten toinen asia. Kokonaan toinen.

Ja lopuksi Toivoska myöntyi, kun Pertin lupaama vuokrakin oli hyvä. Laittipa kahvitkin vuokralaiselleen. Mutta koko ajan ymmärsi Toivoska Maijun olevan niin paljon ylempänä Perttiä, ettei hänelle tullut mieleenkään tutustuttaa tyttöä Pertille. Itse hän tarjosi kahvinkin hänelle eikä sallinut sitä Maijun tehdä.

Sitte Pertin mentyä siirsi hän kaikki paremmat kapineet pois peräkamarista, sisusti sen niin yksinkertaiseksi kuin suinkin voi. Ja niin sai Pertti "tulla jos tahtoi".

Pertti tulikin.