XIX LUKU.

Oli elokuun loppupuoli. Kaupungissa olivat suuret kesäkilpa-ajot, ensimäiset laatuaan. Niissä oli kaupunki hengellään ja ruumiillaan mukana. Moe oli koko homman kuninkaana ja hänen kantapäillään seurasi Pertti. Se oli erinomainen kunnia päästä näissä kilpa-ajoissa voittajaksi. Jo edeltäpäin laski Moe, että hänen "Lemponsa" olisi oriista ensimäinen ja hänen "Kaisunsa" tammoista ensimäinen. Yöt päivät hän oli näiden kilpa-ajojen vuoksi ollut puuhassa ja "Lempo" ja "Kaisu" olivat saaneet uida omassa hiessään, kun niitä oli niin uutteraan harjoitettu.

Ja sitte olivat itse ajot. Voi miten paljon siellä oli väkeä! Se seurasi suurella mielenkiinnolla juoksua, väitteli ja hurrasi.

Ja tulos ajosta oli se, että Pertin ori "Lento" yllätti parhaimman rekordin, mitä siihen saakka oli Suomessa saavutettu. Kaikki "hevosystävät" tulivat ajon päätyttyä Perttiä onnittelemaan, läänin kuvernööri ensimäisenä, ja kaikkien huomio oli kääntynyt häneen ja hänen hevoseensa, jolle nuoret vallasnaiset vehnäleivoksia syöttivät.

Moe oli kiukusta punainen: Pertti oli mennyt hänen edelleen koko tuon suuren yleisön silmien edessä! Kun Perttiä ja hänen hevostaan ylistettiin, olivat Moen kasvot ilkeässä ivassa ja monen kuullen hän lausui Pertille:

— Tänään meni oppipoika mestariaan edelle. Ainahan niitä nousee uusia polttiaisia katuojasta.

Sitte kilpa-ajopäivällisissä kaupungin seurahuoneella oli Moe pienessä humalassa ja Pertille kovasti pilkallinen. Kyseli Pertiltä neuvoa hyvän hevosen hoidosta ja lopulta läimäytti, että Pertin hevonen taitaa olla paremmin kasvatettu kuin itse isäntä, että Pertti saisi valjastaa itsensä rattaisiin ja nostaa "Lentonsa" kärryihin, niin se sopisi paremmin "yleisen sivistyksen" kannalta j.n.e., j.n.e.

Moe ei jaksanut sulattaa sitä harmia, jota hän tunsi, että Pertti nousi päätään pitemmäksi häntä hevosmiesten parissa. Hän oli niin tottunut siihen, että hän tuollaisissa asioissa oli kaupungin itsemäärätty kuningas. Jäljessä olisi Pertti saanut kernaasti tulla, mutta ei mennä edelle.

Tuo Moen käytös teki Pertille niin pahaa, että hän joutui aivan huonolle tuulelle. Mies, jota hän oli ihaillut, jota hän oli pitänyt parempana kaikkia muita ihmisiä, olikin tuollainen! Oh! Se teki Pertille niin pahaa, että hänen täytyi lähteä kesken päivällisen pois.

Kun sitä kummailtiin, syytti Pertti aikansa ei sallivan enempää viipyä. Mutta Moe vain kohautti hartioitaan hänen hyvästijätölleen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: saat mennä.

Pertti tuli kotiinsa. Hän tunsi tarvetta saada purkaa sydäntään jollekin. Anna oli aina ollut Moelle vihainen. Ja nyt yhtäkkiä tunsi Pertti erityistä myötätuntoisuutta Annaa kohtaan.

Hän meni saliin. Siellä istui Anna yksinään. Pertti istahti aivan lähelle häntä ja alkoi hajamielisenä leikkiä hänen valmiin pitsinypläyksensä kanssa. Siirsi siitä sormensa lankakerään ja hypitti sitä kädessään hellästi kuin se olisi ollut hänelle hyvin rakas. Näin lähekkäin kuin nyt eivät he olleet pitkiin aikoihin istuneet.

— Anna, kultamuruseni! alkoi Pertti.

Anna nosti silmänsä käsityöstään kohti Perttiä. Niissä vierivät suuret kyynelkarpalot. Mutta hän oli vaiti.

— Sano, enkö ole hyvin omaisuuttasi hoitanut!

— Olenko minä sinua siitä koskaan moittinutkaan? kysyi Anna.

— Mutta miksi me kuitenkin olemme toisillemme kuin vennonvieraat ihmiset?

— Niin - miksi?

Ja Anna alkoi itkeä.

— Sano, puhu suoraan! Minä olen valmis kuulemaan kaikki.

— Sinullahan on hevosesi, koirasi, pajasi, ja ennen kaikkea Moesi…

— Ja sinulla, "Sotahuutosi," ja ennen kaikkea omat synkät, raa'at luulosi, voisin minä vastata, mutta en tahdo.

— Ja sinä olet niin nuori ja minä niin vanha…

— Ja sinä olet niin rikas ja minä niin köyhä. Mutta emmekö siltikin voisi ymmärtää toisiamme, rakastaa…?

Annan silmissä oli jo myötätuntoinen ilme.

— Rakastaa? Oi! Sinä et rakasta minua! huokasi Anna.

Pertti suuteli vaimoaan.

— Siinä on totta, Anna. Minä en voi sinua täydelleen rakastaa, ennenkuin raja-aidat väliltämme poistetaan. Ja ensimäinen niistä on tuo vihkimäsopimus, joka kohta asetti minut holhouksen alaiseksi talossa, jonka isännäksi minun piti tulla. Revi se minun silmäini edessä palasiksi ja meidän välimme kohta muuttuu!

— Se ei voi muuttua niinkauvan kuin sinä hymyilet ja lepertelet nuorille naisille. Minä vaadin sinut kokonaan, puhui Anna silmät alasluotuina ja kellervillä poskilla vieno puna.

— Voi tuo kauhea mustasukkaisuus…

— Minä en sille mitään voi. Se on mennyt veriini asti? Olen rukoillut Jumalaakin, että siitä pääsisin. Mutta apua ei ole tullut. Ja kun sinä olet myöhäiseen öillä poissa ja noilla kilpa-ajomatkoilla viikottain, värisen minä vuoteessani siitä. Se on lähtemätön ja repivä. Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: Sinun pitäisi luopua "Lennostasi", koiristasi, Moestasi ja pysyä kokonaan minun luonani, ennenkuin se tyyntyisi.

— Kuule, Anna!

Pertti suuteli taas rouvaansa.

— Jos sinä revit tuon vihkimäsopimuksen ja teet sen arvottomaksi, niin minä luovun "Lennostani" — nythän sillä saankin erinomaisen hinnan — koiristani, Moesta, joka sinua aina on pilkkaillut… Ja sinä puolestasi luovut "Sotahuudosta", armeijasta ja noista itseäsi kiduttavista harhaluuloistasi.

— Jos sinä luovut, niin luovun minäkin kaikesta muusta, mutta en armeijasta.

— Se on sinun oma sydämesi asia. Jääköön se siis silleen!

— Sinä et tiedä, miten häijy minä ennen olin. Pelastusarmeijaa saan kiittää, että olen saanut itsestäni pois tuota häijyyttä niinkin paljon. Sinullekin on eduksi, että minulle pysyy armeija kalliina.

— En minäkään luovu pajastani. Taikka oikeastaan tuosta pikku pajasta luovun, mutta nyt kun annat minulle vapaat kädet käyttää yhteistä omaisuuttamme, rakennan minä suuremman konepajan. Katso, miten Strang hyötyy! Hänellä ei ole kymmenien penikulmain alalla kilvoittelijaa. Omaisuutesi minä kartutan monenkertaiseksi konepajallamme. Niinkuin tiedät olen minä taitava piirustaja ja tunnen koko konepaja-maailman nokipojasta alkaen koneinsinööriin asti, leventeli Pertti ja teki puhuessaan asianomaisia käsiliikkeitä.

Anna kuunteli silmät renkaina Pertin puhetta.

— Mahtaisikohan se menestyä? kysyi hän.

— Se menestyy! huudahti Pertti ja löi nyrkillään vakuudeksi vankasti pöytään.

— Jos se menestyy?

— Minä olen perehtynyt mekaniikkiin, minä! Sen pitää koko ihmissuvun tietää!

— Tee sitte niin! Minulle on hyvä, kun olet minun, pysyt kotona ja heität pois kylmyytesi.

— Nyt sinä, Anna, haastat ymmärtäväisesti!

— Mutta voitko sinä luopua Moesta ja muista klupituttavista?

— Voin! Kuule, Anna! Minulla on oiva keksintö. Pidetään huomenna vieraspidot, ensimäiset laatuaan meillä ja samalla viimeiset! Se olkoon meidän sovintojuhlamme ja samalla hautajaiset entiselle kylmyydellemme. Minä käsken niihin klupituttavani. Huomenna on muuten klupin vuosipäivä. Ja näyttääkseni sinulle, että minä voin luopua Moesta, en käske häntä ollenkaan vieraaksi. Sitte noissa pidoissa otan ikäänkuin hyvästit muiltakin klupituttaviltani.

Pertti ajatteli, että täten hän voi tuntuvasti nolata Moea ja näyttää, että hän viisi välittää koko miehestä.

— Tehdään niin. Ja sitte kun pidot ovat pidetyt ja vieraat menneet, revin minä omalla kädelläni sopimuspaperin sinun nähden rikki.

— Sitenpä pidot vasta tulevatkin juhlallisiksi! Voi miten sinä olet hyvä ja kiltti, minun armas Annani, oma kullanmuruseni!

He vaipuivat rajuun syleilyyn ja lopuksi Pertti riemusta mielettömänä kantoi Annaa ympäri salin. Näytti kuin leikkisivät he nuorten rakastuneiden ensi huimapäisyyttä. Pertin konepaja-unelma oli nyt toteutumassa! Hän ei ymmärtänyt, miten hän olisi Annaa hyväillyt siitä ilosta.

Seuraavana päivänä lähetti Pertti nimikortillaan kutsumuksen illallisille niille klupiystävilleen, joita hän halusi vieraikseen. Moe jäi kutsumatta. Anna oli itse luvannut valmistaa illalliset ja laittaa ne sellaiset kuin sopi sille seuralle, joka niihin oli kutsuttu. Palvelija juoksikin koko puolen päivää yhdestä herkkutavarakaupasta toiseen. Koko talo oli ottanut täksi päiväksi kokonaan uuden muodon.

Moe sai kuulla illallisista ja odotti kutsua. Eipä sentähden, että hän niihin mennyt olisi. Mutta hän oli varma siitä, että Pertti ei uskaltaisi olla häntä kutsumatta.

Mutta kutsua ei tullutkaan. Moea harmitti — tavallaan. Tuo moukka aikoo siis näyttää, ettei hän enää tarvitsekaan häntä! On saanut hevosellaan parhaimman rekordin koko maassa ja tahtoo nyt pöyhkeillä. Pitää sen johdosta illalliset eikä kutsu niihin häntä, joka on niin paljon seurustellut nulikan kanssa. Kyseleväthän kai siellä, että miksi Moe ei ole illallisilla. Silloin nousee moukka ja sanoo: en ole kutsunutkaan! Oo…! Sehän on mahtavaa…! Mutta lasketaanpa mekin vähän leikkiä herran kanssa…!

Näin ne Moen ajatukset ajelivat, kun kutsua ei kuulunut. Mutta hänellä oli kohta "leikin laskemiseen" puoleltaan keino keksittynä. Pertin arin kohta oli hänen rouvansa. Nyt kai se on tilapäisesti lepytetty, mietti Moe. Mutta hän laittaa rouvan avulla, ettei illallisista tulekaan mitään.

Moe kutsui kadulta muutaman poikavekkulin, jonka koko housujen takapuoli oli yhtä suurta paikkaa, ja siinä suuressa paikassa oli monta pientä paikkaa. Se oli sitä laatua suuren kaupungin nousevaa nuorisoa, joka on valmis muutamasta markasta viemään tulen ensimäisen talon nurkkaan ja tulen valloille päästyä ensimäisenä sitä sammuttamaan.

Tämän penteleen lähetti Moe Toivosen Maijun luo viemään kirjettä. Siinä kirjeessä määräsi hän kohtauksen Maijun kanssa kaupungin ulkopuolella.

Maiju saapui sinne issikalla ajaen puolijuovuksissa hienona, harsotettuna neitinä.

Moe meni nauraen häntä vastaan, tarttui käsikynkkään ja vei istumaan koivikkolehtoon. Issikan maksoi hän pois.

— Hiukan, neitiseni, tarvitsen teitä. Ja luulenpa teidän siihen mielellään suostuvankin. Tarjoan teille tilaisuuden, hauskan ja mielyttävän, nolata entistä epäkohteliasta sulhastanne.

— Ketä sitte?

— Noo, sitä ensimäistä. Ymmärrättekö?

— Ai! Sitä Hagertia?

— Niin.

— Olen valmis kaikkeen, kun on kysymys hänestä. Vaikka jaloillani polkemaan!

— Teidän vaivanne on tällä kerralla aivan vähäinen. Palkkio on ruhtinaallinen. Tuohon nimikorttiin kirjoitatte, mitä minä määrään.

Moe otti lompakostaan nimikortin ja lyijykynän. Maiju riisui hansikkaansa, otti kynän ja kortin.

— Ja nyt kirjoitatte?

— Kyllä. Valmis.

— "Ihastuneena eilisestä suuresta voitostasi lähettää Sinulle onnittelunsa oma Maijusi."

Maiju kirjoitti.

— Mutta mitä tarkoitusta varten tämä? kysyi Maiju.

— Lähetämme hänelle yhdessä kukkakimpun tämän kortin muassa. Ja laitamme niin, että se tulee suoraan hänen emäntänsä käteen. Niin saa kauppaneuvos niskaansa pienen perhekohtauksen.

— Minä tahtoisin häntä silloin nähdä, nauroi Maiju juodessaan sampanjaa, mitä Moe oli mukanaan tuonut.

Naurettiin eikä sampanjaa säästetty. Sinne lehtoon nurmelle lensi Maiju juopuneena silmälleen ja jäi siihen makaamaan. Mutta Moe lähti kaupunkiin.

Siellä kotona oli häntä jo äskeinen poika odottamassa.

— Meneppäs, poikaseni, puutarhuriin ja pyydä häneltä kohta mukaasi komein saatavissa oleva kukkavihko! Sellaista minä tarvitsen. Mutta joutuin! He! Tässä saat sikarin.

Poika lähti. Tunnin takaa toi hän tavattoman suuren kukkavihon. Maijun kirjoittaman nimikortin pisti Moe kukkavihon sisään, painoi pojan kouraan viiden markan setelin ja kysyi, tiesikö hän Hagertin taloa. Kyllä poika tiesi. — Nyt menet sinne. Viet tämän kukkavihon etkä jätä sitä siellä muille kuin itse rouvalle. Kuule! Ei kenellekään muulle! Etkä virka mitään, kuka lähetti, et, vaikka udeltaisiinkin. Kun toimit hyvin, niin vastakin on minulla asiaa sinulla juoksutettavana.

Poikavesseli sai taas sikarin ja sitä poltellen lähti Hagertiin. Pojan mentyä alkoi Moe nauraa hohottaa. Ja hän yksikseen nauraa hohotti niin äänekkäästi, että hänen palvelijanaisensa avasi oven ja katsoi, mitä hauskaa se herra nyt piti. Moe katsoi häneen ja nauroi edelleen. Se nauru tarttui emännöitsijäänkin ja hänkin alkoi hohottaa, tietämättä, miksi.

Hetken takaa lähti Moe liikemiesklupin vuosikokoukseen.