X LUKU.

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Tuo hänen valimonsa on helvetti, jossa ihmisiä elävältä kidutetaan! Ja entä jos sattuvat kompastumaan siellä rautavelliä kantavat poikaset? Silloin räiskyy kuuma elementti kantajan iholle ja silloin —! Entä pajaverstaassa? Annappa tuon monen tuhannen kilogrammin voimalla putoavan höyryvasaran iskeä harhaan, niin ovat monet ihmishenget kysymyksessä! Ja tuo yhtenäinen kalkutus ja kilkutus, sohina ja kohina! Eikö se aamusta iltaan vuosimääriä tylsytä sen ääressä olevaa ihmistä, joka luotiin kuulemaan linnun sulosointuista liverrystä, meren aaltojen tahdikasta pauhinaa luonnon helposti hengitettävissä saleissa, joissa on kattona kanneton taivas eikä monen millimetrin tomukerroksinen, likainen katto?… Ja annappa tuon teräväkärkisen sorvinterän, joka leikiten leikkaa kovaa rautaa, annappa sen luiskahtaa jäseniisi, niin punanen hurme valtimoistasi huppelehtii kylmään hiekkaan! Saat pian sydänveresi kuiviin juoksemaan leipäpalasta itsellesi ansaitessasi… O'o! Tämä on sankarikuolema nykyaikaisen teollisuuden palveluksessa!

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Kaikki nämä työmiehet, jotka aamusta iltaan ja illasta aamuun hengittävät sisäänsä valimon paahtavaa kuumuutta, pajaverstaan nokea ja pölyä, sorvauskasarmin viilajauhoja, eivätkö ne samalla ime sisäänsä tauteja ja ennenaikaista kuolemaa? Syylläkö vai syyttä parjataan tehtaalaisia roistomaisiksi ihmisiksi, jotka lomahetkinään uppoavat katalimpiin paheisiin? Eivätkö niitä koneet tylsytä, raasta niiltä parhaimman tarmon, veren puhtauden ja ajatusten ylevyyden?…

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Talonpoika ajaa sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa, mutta harva tehtaalainen sinne menee. Tehdas on tappanut häneltä Jumalan kaipuun…

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Poika Iivari soimasi häntä kaksinkertaiseksi murhamieheksi…! Mutta nyt näkee insinööri silmissään kokonaisen joukkion ruhjottuja, joita hänen tehtaansa on leikannut jäsenettömiksi. Höyrysahassa oli joku heittänyt henkensäkin. Ne olivat veritodistajia, marttyyrejä, joiden veri huusi kostoa…

Iivari-pojan tapaturmasta asti on insinöörillä ollut paha omatunto. Hän on syventynyt työväenkysymystä koskevaan kirjallisuuteen ja siellä löytänyt itsensä työmiesten verellä huuhdottuna pyövelinä.

"Pikku orjalapsonen, jonk' on isän, äidin kanssa häädettynä kodostansa lähdettävä Grottehen! Matkan määrän uhkaavaisen, määrän murheaskelten, näetkö sen, näetkö sen? Näetkö kohti taivahan jonkin, niinkuin keilamaisen jättipilven nousevan? Näetkö sen, määrän murheaskelten, joka loi sun vanhempiis kaukaa pelvon kauhunlaisen? Se on Froden Grotte-hiis, mammonmylly Froden, niin, mi sun survoo murusiin, lukki, joka mehus jäytää, sillä sitte vatsan täyttää kehrätäkseen, kerätäkseen kultalankaa pyydyksiin Froden, ihmismetsästäjän kultaisehen satimeen. Näetkö sen, näetkö sen, näetkö, lapsi, alttarin, jolla veres, hento, nuori, lämmin, puhdas valuvi, kun sen vaatii syntivuori, maailmansyöpä metalli?"

Tämä on taiteilijan vernissattu taulu, mutta vernissan alla on alaston totuus. Onko hänkin Frode, ihmismetsästäjä, onko hänenkin tehtaansa Grotte-mylly, joka survoo luita ja lihaksia, sydämiä ja aivoja niistä maailmansyöpää metallia, kultaa, jauhaakseen? Hänen on vastattava vaativalle omalletunnolleen…

Eteisestä kuului kopinaa kuin puujaloilla, kainalosauvoilla kulettaisiin. Ihmiskäsi tunnusti epävarmasti lukkoa hapuilevan.

Ovi avautui. Suurella kopinalla kainalosauvain avulla yksijalkaisena astui sisälle hento nuorukainen. Toinen jalka oli polvesta poikki sahattu ja tynki oli nahkatupessa.

Se oli Iivari Ilo, joka kolme kuukautta sitte sai tulikuumaa rautavelliä saappaansa täyteen tapaturmassa. Sairaalassa, jossa jalka oli poikki leikattu, oli hän saanut maata monen monta viikkoa. Ja nyt oli hän liikuntoa saadakseen lähtenyt itse nostamaan apurahaa tehtaan kipukassasta. Ensi kertaa näki häntä nyt insinööri tuon kamalan tapauksen jälkeen.

Karvas pala nousi insinöörin kurkkuun. Tuossa tuli syyttäjä, joka vasten silmiä äänettömästi ilmoitti hänelle: Sinä olet ihmismetsästäjä! Sinun konepajasi on mammoonamylly, joka jauhaa ihmisiä kullaksi!

Silmät kosteina meni insinööri poikaa vastaan, ja antoi hänelle ystävällisesti kättä. Poika loi suuret, siniset silmänsä häneen ja naurahti hyväntahtoisesti. Mutta se hymyily sai insinöörin silmät enemmän kosteiksi. Omatunto hänelle sanoi nyt, että hän oli tuolta nuorukaiselta raastanut elämän ilon, nuoruuden riemut ja syössyt hänet elämänsä hehkeimmässä keväimessä raajarikkoisuuden lohduttomaan yksitoikkoisuuteen, yöhön ja pimeyteen…

Poika lapsellisuudessaan hymyili kainalosauvoilleen, mutta insinööristä tuo hymy tuntui soimaukselta, joka huusi hänelle: Voi, miten paljon sinä minulta ryöstit! Katso näitä sauvoja, sinä ihmisten lihakset kullaksi lyöjä, ja ymmärrä, että sinä raastoit minulta koko elämäni arvon! Sinä veit minun jalkani, sinä, mammoonan kirottu iartaja! Sinun rautasi sen poltti, poltti sen ja koko elämäni silloin, kun sieluni valmistautui ottamaan vastaan elämäni parhaimpia sointuja: nuoruutta, lempeä, unelmia! Nyt minä olen ainaiseksi ruhjottu, raajarikko, ja saan elää toisten armoilla!…

— Kuinka Iivari nyt jaksaa? kysyi insinööri.

— Pahinta on, ett'en tahdo tottua näillä sauvoilla kulkemaan, vastasi Iivari, istuutui ja helisteli kainalosauvojaan yhteen.

Tuo kalina insinööriä hermostutti. Pahemmalta ei olisi kuulunut hänen korviinsa, jos poika olisi kalistellut toisiinsa jalan luitaan, mitkä jäivät sairashuoneeseen.

— Eikö ole ikävää ja aika pitkää, kun ei pääse vapaasti liikkumaan? kysyi taas insinööri.

— Voi, miten pitkää se on! huokasi Iivari surullisesti.

— Mutta elä kovin sure! Siten käy vain ikävämmäksi.

— Niin, kun sen voisi unhottaa, miten hauskaa silti oli tervennä ollessa. Mutta sitä ei voi. Ja silloin se tekee pahaa. Toisinaan mielii oikein itkettää.

— Miten äiti jaksaa? Pahoileeko hän kovasti.

— Enemmän se äiti pahoilee kuin minä itse. Se uskoo minun kovasti kärsivän. Eikähän se erehdykään. Kipu jo tosin on jalasta poissa, mutta muuten… Nyt en minä pääse koskaan merelle. Sinne suurelle valtamerelle, jonne aina olen ikävöinyt!…

Iivari ei jatkanut. Kyynel kihosi hänen silmäkuoppaansa.

Hän oli kaunis poika, vaikka nyt pitkästä sairaudesta laihtunut, kuivunut, kalvennut. Ja noihin suuriin, sinisiin silmiin olisi vielä jäänyt monen tytön sydän, joll'ei puujalka olisi tullut kammottamaan heitä.

— Kyllähän ne nyt alussa kaikki minua säälivät. Mutta entä kun vanhenen ja rumenen, niin silloin poikaviikarit näyttävät minua sormellaan ja huutavat ilkkuen: puujalka! puujalka!

— Ei Iivarin pidä nyt sellaista ajatella. Kuka hentoisi raajarikkoa pilkata?

— Kyllä ne, herra insinööri, niin tekevät. Äitihän näitä kaikkia tällaisia ajatuksia minulta kokee poistaa, mutta eivät ne poistu. Unissakin kummittelevat nuo kainalosauvat. Viime yönä minä näin unta, että minä kainalosauvoillani löin teitä. Äiti ja pikku siskot vieressä kehottivat lyömään.

Veri karkasi insinöörin kasvoihin. Mutta hän koetti väkinäisesti hymyillä ja sanoi:

— Kaikkea se uni kummittelee. Muuten Iivari sanoo äidille ja pikku siskoille, että tästä lähtien insinööri pitää huolen Iivarista, äidistä ja pikku siskoista. Kun Iivari täysin tervehtyy, niin saa Iivari opetusta piirustuksessa. Koetetaan jos sinusta tulisi piirustajaa konttoriin. Jos ei tule, niin opetetaan jotain muuta.

Iivarin suuret silmät ilostuivat. Innostuksen hehku purppuroi hänen kalpeilla kasvoillaan.

— Pääsenkö minä konttoripuolelle? huudahti hän.

— Pääset.

— Voi, herra insinööri, miten äiti siitä ilostuu!

Insinööri maksoi Iivarille nyt tulevan osan kipukassasta ja antoi omasta kukkarostaan saman verran lisää.

Poika lähti kainalosauvoineen kolisten pois. Tuo sauvain tahdikas kolina kiusasi taas insinööriä. Hänestä kuulosti kuin itse ilottomuus siellä olisi jaloittelemassa. Poika unissaan löi häntä kainalosauvoillaan!… Ja äiti ja pikku siskot kehottivat lyömään. Se oli hirveätä kuulla poikaraiskan suusta, joka sen jutteli lapsekkaassa suoruudessaan…

Insinöörin sydämessä kävi taistelu.

* * * * *

Kohta tämän jälkeen perusti insinööri tehtaalleen koulun, lukusalin ja torvisoittokunnan. Soma kokoushuone rakennettiin tehtaan työväestölle. Yötyö lopetettiin ja työmiesten palkat korotettiin.

Tästäpä kaikesta alkoikin tehtaalla työmiesten elämä ottaa uuden suunnan: valistuksen tarve heräsi. Insinööri itse oli aatteellisten pyrintöjen lipunkantajana heidän parissaan. Kokoushuoneella hän piti esitelmiä työväelleen, pani toimeen keskustelu- ja seura-iltamia, ohjasi näytelmäharjoituksia, ja oli sieluna kaikkialla. Nuo työmiehet, jotka hänelle kultaa kokosivat, oli hän tähän asti kokonaan laimin lyönyt. Nyt hän tahtoi niiden eduksi työskennellä.

Näin oli Grotte-myllyyn muuttanut naurun, laulun ja sadun hengetär, joka käsi kädessä siellä työskenteli valistuksen ja siveyden haltijan kanssa. Ja mikä kumma! Ennen oli insinööri katsellut työmiehiään jonkinlaisella vastenmielisyydellä ihmisinä. Nyt vähitellen hänen sydämensä kiintyi niihin. Hän tunsi suorastaan henkistä nautintoa saada olla heidän valistajansa.

Kortit, viina ja riettaat naiset olivat häviämässä tehtaalta ja moni ulkomainen työmestari hävisi niiden mukana. Suuri siivous oli tehtaalla käymässä. Pelastusarmeijassa olevat tehtaalaiset pysyivät kylminä insinöörin valistuspyrinnöille. Mutta ei insinööri heitä mitenkään vainonnut.