VI LUKU.

Pertti seisoi Strangin tehtaan konttorin oven suussa odottamassa, että häntä huomattaisiin. Konttori oli insinöörin omassa asuinrakennuksessa. Konttorihuone ei ollut mikään suuri eikä loistava. Siellä olivat seinät täynnä pieniä puulaivapuolikkaita, muita malleja ja piirustuksia. Puoli tusinaa miehiä siellä aina hääri piirustusten ääressä ja konttoritointa varten oli toisia. Työtä tehtiin siellä hiki päässä, kun tarkoin tunnettiin isännän luonne. Ainoastaan kassakaapin kellon kilinä sitä avattaessa ja suljettaessa oli kuuluvampi äänen ilmaus tässä hiljaisessa työpaikassa.

Insinööri pyöriessään yhden ja toisen piirustajan paperien ääressä ei huomannut kotvaan aikaan Perttiä. Mutta sitte hän havaitsi hänet ja tuli kohta.

— Mitä te asioitte? kysyi Strang Pertiltä.

— Pyytäisin kysyä, olisiko insinöörillä minulle paikkaa konepajassa.

— Paikkaa teille?

Insinööri katsoi miestä terävästi kiireestä kantapäähän. Aina hän "katsoi läpi" miehen ennenkuin otti hänet työhönsä. Pertin ulkomuoto oli insinöörin silmissä edullinen.

— Mistä te olette?

— Yläältä Pohjanmaalta.

— Jahah, Onko teillä todistuksia?

Pertti veti esiin todistuspaperinsa. Insinööri asetti toiset rillit nenälleen ja alkoi lukea Pertin paperia. Hän tunsi persoonallisesti todistuksen antajan, sillä hän itsekin oli alkuaan kotoisin Pohjanmaalta. Sen puolen ihmisiä olikin insinööri aina valmis ottamaan konepajaansa. Onhan pohjolaisen myötätuntoisuus maakuntalaistaan kohtaan maankuulu.

Insinööri mietti hetken Pertin paperin luettuaan. Hän otti pois toiset rillinsä ja mietti. Katsoi sitte pitkään syrjästä Perttiä.

Insinööri ajatteli, että mies sopisi paraiten valurien osastoon. Niistä olikin puute. Siellä valamisverstaassa oli sellainen helvetillinen kuumuus ja tuon tuostakin sattui siellä tapaturmia, niin että kuka sieltä pois pääsi, kiskoi itsensä koht'ikään irti. Mutta Pertin kauniit kasvot viivyttivät insinööriä päätöksensä tekemisessä.

— Menkää valurien työmestarin luo! Hän sovittelee teidät sinne. Minä ilmoitan teistä täältä hänelle.

Pertti kiitti ja läksi. Hän tuli tehtaan pihalle. Osui laivaveistämölle. Siinä korjattiin muutaman höyrylaivan konetta. Toiseen potkuria kiinnitettiin. Muutamaan pantiin pohjaan uusia levyjä. Venäjän valtiolle oli teon alla useita sukkulamaisia torpeedoveneitä. Oli tämä paljon suuremmoisempaa kuin siellä konepajassa yläällä Pohjanmaalla!

Veistämöltä joutui hän puuseppien ja kirvesmiesten kookkaaseen suojaan. Siellä oli puolivalmiita rautateiden lastivaunuja. Ja täältä tuli hän pannuntekijäin verstaaseen. Siellä leikattiin tuuman paksuista rautaa kuin ohutta silkkipaperia. Suuriin, vitjoilla ripustettuihin teräslevyihin puristettiin yks' kaks' pyöreitä reikiä niittanauloja varten. Ja täällä kyhäiltiin majakkatorneja, rautatien siltoja, tasapohjalaivoja, paloruiskuja, kanoonain lavetteja y.m.

Pertti pian ymmärsi, että konepaja, josta hän lähti, oli kääpiö tämän jättiläisen rinnalla, jossa oli puolituhatta työmiestä. Siellä oli työmiehiä puolisataa.

Hän kysyy valurien osastoa. Neuvottuna hän sen löytääkin. Siellä valurimestari juuri on valmistanut suuren suuren potkurin kaavan märkään hiekkaan ja istuu työtään puhdistamassa.

Se on tummaverinen mies ja huonosti solkkaa suomea. Samassa tulee siihen insinöörikin. Hän ryhtyy puhumaan mestarin kanssa ruotsia. Pertistä ne haastelevat.

Pertti sillä välin katsoo, miten nuori poika, jolla on suuret siniset silmät, ketterästi ja vilkkaasti kantaa metallisankkoa, jossa on velliksi sulatettua rautaa. Hän kaataa sen maassa olevaan vormuun.

— Kuuleppa Iivari — keskeyttää insinööri ruotsin haastelunsa työmestarin kanssa — missä on taas isäsi, kun hän ei ole työssä?

— Kai on kipeä, sanoo poika varovasti.

— Sinä valehtelet, vastaa insinööri tuimasti. Poika katsoo häneen, mutta ei puhu mitään.

— Hän on juomassa? sanoo insinööri.

— Vaikka liekin. Kipeä sanoi aamulla olevansa.

— Kuulkaa te, uusi tulokas! Jos aiotte pysyä minun kanssani hyvissä kirjoissa, niin älkää olko poissa tehtaan työstä juomisen takia. Ja itse tehtaalla ei saa juoda. Loma-aikana juokaa tarpeeksenne! Siitä minä en välitä. Tämän pojan isä, viilari Ilo, on viikosta työssä kolme päivää ja kolme juopottelemassa. Mutta siitä lystistä pitää tulla loppu, sanoo insinööri lopuksi äreästi.

Poika Iivari katsoo arasti insinööriin. Hän muistaa kotonaan olevan viisi pienempää siskoa ja surevan äidin. Ja niiden puolesta hän katsoo arasti insinööriin. Jokohan insinööri lopultakin panee isän pois tehtaasta? miettii poika ja mietteissään on kompastua sulavan metallisankkonsa kanssa.

— Tämä mestari laittelee teille paikan täällä, sanoo insinööri Perttiin kääntyen ja poistuu.

— Juu, juu! vakuuttelee hänen jälkeensä mestari. Kun insinööri on mennyt, katsoo mestari nauravasti Perttiin ja sanoo:

— Tusan djeflar! En vacker karl. Hvarifrån ä ni hemma?

Pertti ei ymmärrä, mitä vastata.

— Eikö sinä osaa rootsi? kysyy nyt mestari molskaten Pertiltä.

— En, vastaa Pertti.

Mestari kääntää hänelle selkänsä.

— Hör du, Ivar! Hemta hit flaskan! Inte kommer han straxt nu, puhuu mestari pojalle.

Iivari hakee mestarille kätkössä olevan pullon, josta ruotsikko vetää sisäänsä pari kolme oivaa kulausta. Pertti näkee kohta toistenkin miesten käsissä olutpullot, joista he suusta juovat.

Toisemmoista on elämä tässäkin suhteessa tällä konepajalla, ihmettelee Pertti. Siellä yläällä Pohjanmaalla ei uskallettu tuoda juoma-aineita pajaan. Mutta mikäpä tämmöisen karjan paimentaa!

Mestari laittaa sitte Pertin kantamaan rautaharkkoja sisälle. Siinä sen sait, kun et ruotsia osannut! Pertin sinervät merimiesvaatteet tahraantuvat ja itse hän on kiukusta tulipunainen.

Ruokatunnilla suihkasee Iivari Pertin korvaan jotain. Pertti ymmärtää ja hän lähtee läheisimpään konjakkikauppaan. Siellä hän ostaa pullon mestaria varten. Ruotsikko naurahtaa saadessaan pullon ja laittaa paikalla Pertille toisemmoista työtä.

Illalla työn loputtua lähtee Pertti Iivarin kanssa Ilolle. Iivari on lupaillut heillä Pertille toistaiseksi asunnon. Poika tuntuu olevan terhakka ja toimeva. Haastaa kuin mies, eikä nauti "silkkaakaan väkijuomia". Haukkuu valurimestarinkin juomista. Mutta se osaa niin palvella insinöörin silmän, jotta sitä täytyy kaikessa totella.

Iivarilta kuulee Pertti, että useimmat työmestarit tehtaassa ovat ulkomaalaisia: mikä ruotsalainen, mikä saksalainen, mikä tanskalainen.

— Ja ne ne ovat koko piruja! lisää poika varmasti. Kuuluvat nimittelevän jos joiksikin suomalaisia työmiehiä. Ja kohtelevat heitä kuin orjia. Mutta annappa kun insinööri on saapuvilla. Kyllä silloin mestarit osaavat olla kuin voideltuja remeleitä nöyrinä.

— Mitenkä siellä tehtaalla noin juodaan, vaikka insinööri sanoi minulle tiukasti, ettei tehtaalla saa juoda? kysyi Pertti Iivarilta.

— Kyllä siellä juodaan. Ja mestarit ovat etumaisimmat, nuo ulkolaiset. Vältetään vain insinöörin silmä. Kaikki herrathan täällä ovat juoppoja, paitsi itse insinööri. Nuo ulkolaiset koirat saisi ajaa keppi selässä koko tehtaalta. Se on saksalainen työmestari siellä viilariverstaassa, joka isän luita puree. Itse juopi kuin sika. Hänhän se sai isänkin juomaan. Edellisen mestarin aikana isä ei juonut yhtään. Mutta kun tämä tuli pulloineen verstaaseen, niin yltyi isäkin juomaan. Saksalainen pilkkasi yhtenään juomattomia miehiä. Isäkin rupesi maistelemaan. Mutta se juoma saikin hänet kohta liiaksi valtoihinsa. Monesti on jo insinööri tuon saksalaisen usuttamana isälle lakia lukenut juomisesta ja uhannut hänet erottaa pois työstä. Mutta isä on paras viilari konepajassa. "Armosta" hän muka nyt saa tehtaalla olla ja siitä "armosta" pitää minunkin pakosta olla tuolla valimon kuumuudessa. Se on isän syntein tähden, kun minua siellä piinataan. Siellä ei tahtoisi kukaan mielellään olla. Pois sieltä muuten minäkin olisin jo aikaa päässyt. Se on tuo saksalainen taas tänä päivänä kielinyt isästä insinöörille. Tässä oli Venäjälle suurempi laivatilaus. Tehtiin työtä yötä päivää. Kolme vuorokautta olivat viilarit yhtä kyytiä työssä, tosin yöllä eri palkasta. Eilen aamulla kun insinööri meni tehtaalle, tapasi hän kaikki viilarit nukkumassa työpöytiensä ääressä. Niin olivat uupuneet. Kaikki muut nukkuivat paitsi isä, joka sylki verta. Hän on keuhkotautinen. Lääkäri on määrännyt hänet nauttimaan tautiinsa konjakkia. Hän sitä taas ottikin tuon veren sylkemisen päälle, mutta hän on jo niin heikko, että kun hän vähänkin maistaa, niin juo hän kohta sen päälle itsensä humalaan.

— Onko hän ollut kauvankin työssä tällä tehtaalla?

— Liki kymmenen vuotta. Mutta ei hän ole juonut kuin pari vuotta.

Iivari ja Pertti olivat sahan kohdalla. Sieltä tuotiin juuri ulos sairaalaan vietäväksi miestä, joka sahan sirkkelissä oli katkaissut toisesta kädestään kaikki viisi sormeaan.

— Tämä se on koko ihmisten surma-paikka. Täällä päästään kädettömiksi ja jalattomiksi muutamassa sekunnissa. Hirveätä on koko tämä tehdaselämä, kun lähemmin ajattelee. Minä olisinkin jo tämän heittänyt ja lähtenyt merelle, mutta en ole hentonut äidin vuoksi, kun tuo isä on niin epatto. Saisihan merellä toki aina hengittää tuoretta ilmaa eikä tarvitseisi pelätä tulla keuhkotautiseksi niinkuin tuolla. Sieltä se on isäkin keuhkotautinsa saanut. Kelvottomampaa työpaikkaa ei ole maailmassa kuin tehdas, siitä minä olen varma, niin varma kuin tämä päivä on perjantai.

— Kuka tuo mies on, joka sormensa katkaisi?

— Se on Ahlman, perheellinen mies.

— Onhan tapaturmavakuutus?

— On. Mutta saako sillä sormiaan takaisin.

He tulivat nyt työmiesasuntojen keskelle. Ne olivat huonosti kyhättyjä rakennuksia ja huoneiden sanoo Iivari olevan niin kylmiä, ettei talvisin koskaan pakkanen loukosta poistu. Tosin niitä viime vuosina oli korjailtu, mutta kun ne alkuaan oli huonosti tehty, ei niistä mielinyt enää kalua tulla.

Asuntojen akkunoista näkyi monellaista elämää: kalpeita lasten kasvoja, likaisia huonekaluja, kukkatuhruja rikkonaisissa astioissa, ja muutaman akkunan ääressä mieskasa löi korttia. Toisissa tuvissa pelattiin harmonikkaa ja tanssittiin. Muutamalla pihalla pari työmiesvaimoa hirveästi rähisi ja riiteli keskenään. Heillä oli tullut tora lastensa tähden. Toisen vaimon lapsi oli potkaissut toisen lasta. Lyödyn äiti ehätti apuun. Siitä syntyi meteli, jotta ilma kaikui huudoista ja sadatuksista. Syrjäisiä kokoontui siihen usuttelemaan riiteleviä. Lopulta äidit rupesivat käsisille ja se katselijoille iloa lisäsi. Pertti nauroi silmät vesissä katsellessaan "akkain tappelua".

Tuossa tuli pari koreapukuista tytönvirnaketta vastaan, kasvoillaan houkutteleva hymy. Toinen niistä paljon merkitsevästi työnsi kädellään Perttiä kupeeseen. Kiitokseksi Pertti hieman potkaisi tyttöä, joka lähetti hänelle siitä kiroussanan.

He tulivat perille Ilon asuntoon. Asuntona oli pienoinen kamari ja kyökki sen edessä. Huoneet olivat matalat ja hämärät. Ulko-ovi jäi koko loven yläältä auki, vaikkapa sen vetikin jäljessään kiinni. Tehtaan pihalta tulevassa huikaisevassa sähkövalossa näytti asunto likaiselta ja ilottomalta. Hellassa paloi tuli ja sillä porisi perunapata. Siinä oli tulella perheen iltaruoka.

Viisi alle viidentoista vuotista lasta oli sisällä. Yksi poika, noin kymmenvuotinen, oli jaloistaan aivan raajarikko. Oikea jalka oli pahasti vääntynyt sisäänpäin. Häntä vähän suurempi tyttö hoiteli hellalla perunapataa. Tyttö oli risaisessa puvussa. Silläkin olivat suuret siniset silmät. Mutta ne olivatkin ainoa miellyttävä puoli koko tyttöraiskassa, jonka koko käytös oli sellaisen pikkuvanhan käytöstä. Äitinsä hame päällä se siinä hellan ääressä liikkui ja jaloissa olivat suuret pilallekuluneet patiinikengät. Se oli lapsi, jossa ei ollut mitään lapsenomaista. Se puhui kuin elähtänyt vaimo, oli kömpelö kuin vanha muori ja nuo sinervänkalpeat kasvot eivät olleet koskaan saduille nauraneet. Kaksi nuorempaa poikaa leikki lattialla isän tyhjällä viinapullolla. Niillä olivat leuat ruvissa ja kädet syyläisiä käsniä täynnä. Perheen kuopusta, nuorinta tyttölasta soudatti äiti uneen ja silmät vesissä lauloi sille kehtolauluna: "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu." Miksi hänellä kyynel silmiin kihosi ja miksi ääni särkyneesti värähti? Siksi, että isä oli taas jossain kapakan loukossa.

— Eikö isä ole kotona? kysyi Iivari kohta, kun sisälle pääsi.

— Ei ole, huokasi äiti.

— Insinööri oli taas hänelle suuttunut. Taitaa nyt lopultakin panna hänet pois pajasta. Saksalainen on kielinyt.

Äiti ei sanonut mitään. Hän käski Iivarin soudattamaan. Itse hän otti huivin ja päällysröijyn. Alkoi niitä asetella päälleen.

— Minne menette? kysyi Iivari.

— Lähden sitä juopporattia hakemaan.

— Minä lähden. Paremmin minä tiedän hänen käyntipaikkansa.

— Ei se tottele sinua. Kukas tämä outo mies on? kysyi Iloska ja katsoi pitkään Perttiin.

— Se on tänään tehtaaseen tullut uusi valuri. Se on kotoisin aina Pohjanmaalta asti.

— Kyllä nyt lähditte siihen viho viimeiseen paikkaan. Tämä tehdas on oikea irstaisuuden pesä. Voi se on onnellinen, joka tästä loasta pois pääsisi! Täällä pilauvat hyvätkin miehet. Niin on käynyt Ilon ja monen muun. Joka ei juo, se tekee huorin, ja joka ei tee huorin, se pelaa. Ja monen moni tehtaalaisista tekee tätä kaikkea yhdellä kertaa. Voi näitä kataloita ihmisiä! Voi meitä kaikkia! Vai uhkasi insinööri Ilon panna pois? Ei ne häntä sääli edes sairautensa takia! Pajan viilajauhot ja pölyt ne ovat hänen keuhkonsa tärvelleet. Pajassa hän juomariksi tehtiin. Nyt, kun hän on sairas ja juoppo, potkaistaan hän työstä pois. On se kaunista menettelyä! Voi, eikö ole taivaassa Jumalaa, joka kostaisi sitä vääryyttä, jota työmiehelle tehdään! Saisi maa niellä sisäänsä tällaiset perkeleen myllyt kuin tämäkin tehdas on! Lähtekää, vieras, kohta alussa pois täältä! Ette sitä kadu. Siunaatte vielä minua hyvästä neuvostani, puhui vaimo Pertille.

Pertti oli tullutkin näkemiensä ja kuulemiensa johdosta pahalle mielelle. Tämä asuntohan oli sikolätti Toivoskan asuntoon verrattuna. Ja koko tehtaan ympäristö haisi viinalle ja viheliäisyydelle. Kunpa hän olisi nainut Toivosen Maijun ja jäänyt sinne yläälle kotimaakuntaan!… Olisipa ollut toista. Mutta hän oli haaveillut vielä maailmassa itselleen rikkautta ja arvokkaampaa asemaa… Kun tähän asti oli ollut niin hyvä menestys… Mutta olisiko hän nyt pahasti pettynyt!… Pettynytkö?… Ei pidä kohta säikähtää…

— Onpa häntä kuitenkin koetteeksi jonkun aikaa täällä, vastasi Pertti Iloskan puheeseen.

— Olkaa vain, jos viihdytte. Jos haluatte tapella, niin täällä sitä saatte, jos haluatte pelata, niin täällä sitä saatte, jos haluatte, vaikka mitä pahaa, niin täällä sitä saatte, puheli Iloska pukeutuessaan.

Samassa alkoi kuulua eteisessä jalan kopsetta ja ääniä. Ovi avattiin. Kaksi poliisia retuutti keskellään Iloa sisälle aivan juopuneena ja kasvot verissä. Miehen lakki oli toisen poliisin kädessä.

Iloska löi käsiään yhteen ja siunasi.

— Kun tiesimme miehesi keuhkotautiseksi, niin emme vieneet sitä koleaan ja kosteaan poliisivankilaan, vaikka kyllä se olisi sen sietänyt. Issikalla se kaupungilla ajeli ja peuhtoi. Issikka toi sen poliisikamariin, kun sillä ei ollut maksaa ajuria. Anna meille pari markkaa issikalle maksettavaksi! puhui toinen poliisi Iloskalle.

Iloska vapisi mielenliikutuksesta. Iivari omista säästöistään antoi vaaditun rahan.

— Missä hänen kasvonsa ovat verestyneet? kysyi Iloska.

— Lankesi ajurin rattaisiin. Tuollaiselle miehelle saisi antaa hyvästi keppiä. Haukkui meitä silmät täyteen.

— Niin te sen sanotte. Ilo on ollut yhtä hyvä mies kuin tekin. Jos jollekin haluatte keppiä antaa, niin antakaa tuolle tehtaalle sitä, saksalaiselle sialle siellä ja sen isännälle!

— Noo, muori. Suitse suutasi! Onko se insinöörin syy, jos miehesi juopi ja on hävitön? puhui vanhempi poliiseista.

— Hänen syynsä se on! Mitä hän pitää sellaisia mestareita, jotka pilaavat kelvolliset työmiehet?

— Lieköpä tuollaisessa rahjussa pilaamisen varaa, tokasi nuorempi esivallan mies.

— Niin rahjussa! Et tiedä vielä millainen rahjus itse olet, ennenkuin selässäsi ovat Ilon vuodet, pauhasi Iloska ja veti Ilon sänkyyn makaamaan, alkaen siinä huuhtoa hänen kasvojaan.

Lapset suu auki seurasivat tapausten menoa. Mutta Iivari itki. Poliisit lähtivät pois.

Ilo korisi ja toisinaan volisi. Rintaansa hän paineli ja hänen yskiessään siellä helähti niin ontosti.

Kun Ilon kasvot oli pesty, huomasi Pertti, että Ilo oli hentokasvuinen mies, jolla olivat suuret siniset silmät, nyt juopumuksesta elottomat ja toljottavat.

Hetken takaa tuli sisälle pelastusarmeijalaisen pukuun puettu elähtänyt mies. Se kaupitteli "Sotahuutoja". Iivari osti yhden. Viime aikoina olivat "Sotahuudot" olleet hänen ainoana huvinaan eikä hän muuta kirjallisuutta viljellytkään. Mitään muita henkisiä virtauksia ei ollutkaan tehtaalla huomattavissa kuin supistetussa määrässä pelastusarmeijalaisuutta, jonka työmiehet itse olivat käyneet hakemassa armeijan kokoushuoneelta.

Pelastusarmeijalainen, joka "Sotahuutoja" kauppasi, oli tämän konepajan seppä. Se alkoi Ilolle saarnata, kun huomasi hänen tilansa. Ilo itki, paineli rintaansa ja yskähteli niin ontosti.

Mutta Iivari lopuksi toimitti Perttiä sepän luokse asumaan. Seppä oli naimaton ja hänellä oli oma huone. Sopisi siis hyvin. Pertti naurahteli sepän saarnainnolle ja katseli kummissaan rautatorvea, jota seppä käytti ulkokorvansa edessä ääniaaltoja kokoamaan puhetta kuunnellessaan. Pajassa olivat sepän korvat tärväytyneet yhtenäisestä jyskeestä ja ryskeestä, kilkutuksesta ja kalkutuksesta.

Aikansa saarnattuaan lähti seppä pois. Ja Pertti seurasi häntä. Tehtaan pihalla sähkövalo heleänä paisteli. Se muodosti suurempien esineiden taakse synkkiä varjoja. Niiden puoleen seppä kulettaessa pälyili kuin metsäkoira pensaikkoihin, joissa luulee jäniksen kyykkivän. Siellä pimeissä paikoissa tiesi seppä synnin juhlivan kaikessa alastomuudessaan…